Lue keskustelun säännöt.
Kun ihminen vaatii näkemään sillä perusteella että "hänellä on syöpä ja ei kauaa jäljellä"
24.06.2023 |
Kun en ole muuten suostunut tapaamisiin (olen niin ilmoittanut ettemme ole tekemisissä) ja nyt ihminen vaatii sitten, että täytyy, koska hänellä on syöpä ja hänen täytyy minut tavata ennen kuolemaansa.
Miten toimisitte?
Hän on mun biologinen vanhempi, mutta ei siis olla tekemisissä.
Noista viesteistä, mitä hän laittaa miehen puhelimeen (oli löytänyt miehen puhelinnumeron kun mun puhelinta ei oo) ja sinne valittaa. On täyttä ulinaa yms. miten hällä on niin vaikeeta.
Minun on vaikea kuvitella, mitä hän saisi näkemisestämme. Mitä siitä kummatkaan hyötyy?
Kommentit (473)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huippua!
Isovanhemmat taistelivat tän maan itsenäisyyden. Tekivät suuria tekoja!
Boomerit läksivät rakentamaan hyvinvointiyhteiskuntaa ja kasvattivat lapsiaan yrittäen antaa heille sen mihin he pystyivät, ettei vaan pienet satuttaisi sormeaankaan.
Ja nyt nää pienet pullamössöt tosiaan kommentoi niin niin traumatisoituneina että jos vanhemmilla ihmisillä on jäänyt jotain sanottavaa tai vaikka haluaisivat vaikka vaan nähdä kuolinvuoteellaan niin herranjestas, ei kai kukaan kuvittele että antaisin niin paljon itsestäni.
Mä todella toivon että tämä ketju poistetaan. Toki ymmärrän että pullamössöissäkin on erilaisia ja voimakkaampia yksilöitä, jotka pystyvät myös ajattelemaan toistenkin parasta eikä vaan kunminäminä!aha. Elikkä olikos se joku sankariteko että lastaan haukkuu, kiusaa, ehkä lyökin ( minun tapauksessa myös r**skaa ) ja lapset päätyy huostaan? Tästä pitäisi sitten käydä lakki kourassa kiittämään vanhusta vuosikymmenten jälkeen?
Tai vaikka vanhempi olisi "vain" ilkeä ja tunnekylmä draamanarsisti tai rajaton epävakaa josta ei pääse millään eroon -mutta jolta ei saa kuin harmia ja tuskaa.
Ei jokin tietty sukupolvi tee ihmisestä hyvää taikka pahaa. Ihme palikkapää sinäkin.
Sitä voi vaan hämmästellä, miksi tämän pullamössösukupolven lapset tuntuvat tarvitsevan lapsilleen todella paljon perheen ulkopuolista, kuten lastensuojelun tukea.
Mikä sinusta on pullamössösukupolvi?
Kuvitteletko sinä idiootti että noilla nyt kuolinvuoteellaan meuhkaavien lapsilla on alaikäisiä lapsia? Ei ole.
Pullamössösukupolvi olette te, jotka täällä meuhkaatte että teidän ei tarvitse välittää vähääkään muusta kuin itsestänne.
No voin kertoa että meillä on jo lapsenlapsia, eikä todellakaan enää alaikäisiä omia lapsia.
Kuinka kauan ne paskavanhemmat pitää siis asettaa oman hyvinvoinnin edelle? Ainako?
Aina. Ja nimittelemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huippua!
Isovanhemmat taistelivat tän maan itsenäisyyden. Tekivät suuria tekoja!
Boomerit läksivät rakentamaan hyvinvointiyhteiskuntaa ja kasvattivat lapsiaan yrittäen antaa heille sen mihin he pystyivät, ettei vaan pienet satuttaisi sormeaankaan.
Ja nyt nää pienet pullamössöt tosiaan kommentoi niin niin traumatisoituneina että jos vanhemmilla ihmisillä on jäänyt jotain sanottavaa tai vaikka haluaisivat vaikka vaan nähdä kuolinvuoteellaan niin herranjestas, ei kai kukaan kuvittele että antaisin niin paljon itsestäni.
Mä todella toivon että tämä ketju poistetaan. Toki ymmärrän että pullamössöissäkin on erilaisia ja voimakkaampia yksilöitä, jotka pystyvät myös ajattelemaan toistenkin parasta eikä vaan kunminäminä!aha. Elikkä olikos se joku sankariteko että lastaan haukkuu, kiusaa, ehkä lyökin ( minun tapauksessa myös r**skaa ) ja lapset päätyy huostaan? Tästä pitäisi sitten käydä lakki kourassa kiittämään vanhusta vuosikymmenten jälkeen?
Tai vaikka vanhempi olisi "vain" ilkeä ja tunnekylmä draamanarsisti tai rajaton epävakaa josta ei pääse millään eroon -mutta jolta ei saa kuin harmia ja tuskaa.
Ei jokin tietty sukupolvi tee ihmisestä hyvää taikka pahaa. Ihme palikkapää sinäkin.
Sitä voi vaan hämmästellä, miksi tämän pullamössösukupolven lapset tuntuvat tarvitsevan lapsilleen todella paljon perheen ulkopuolista, kuten lastensuojelun tukea.
Mikä sinusta on pullamössösukupolvi?
Kuvitteletko sinä idiootti että noilla nyt kuolinvuoteellaan meuhkaavien lapsilla on alaikäisiä lapsia? Ei ole.
Pullamössösukupolvi olette te, jotka täällä meuhkaatte että teidän ei tarvitse välittää vähääkään muusta kuin itsestänne.
No voin kertoa että meillä on jo lapsenlapsia, eikä todellakaan enää alaikäisiä omia lapsia.
Kuinka kauan ne paskavanhemmat pitää siis asettaa oman hyvinvoinnin edelle? Ainako?
Aina. Ja nimittelemättä.
Terveisin Paskavanhempi
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä kuvittelette että kyseessä on anteeksipyyntö?
Oma isäni huoritteli ja haukkui vielä kuolinvuoteellaan, koska menin opiskelemaan enkä halunnut jatkaa maatilaa.
Piti sekin paska mennä vielä lopuksi kuuntelemaan.
Häijyt ihmiset pysyvät kyllä häijyinä loppuun asti.
Mua aina kiinnostaa tämä, että haluavatko muut selvittää ja tietää mitä tämän ilmiön takana on? Minä selvitin aikoinaan ja sen seurauksena kerroin isälleni arvostavani itseäni niin paljon, etten aio enää pitää yhteyttä, jos ei kohtelu muutu. Kerroin myös, miltä hänen käytöksensä tuntuu. Puolustin samalla myös sisaruksiani, mutta loppujen lopuksi heidän jokaisen olisi pitänyt tehdä oma pesäeronsa. Isän suhtautuminen minuun muuttui, mutta toiset näyttäytyivät hänen mielessään edelleen vain saamattomina loisina. Johtui varmaan siitä, että antoivat isän puhua heille sillä tavoin kuin puhui. Ja jos joskus asiasta mainitsivat, haistattivat p* skat ja lähtivät suutuksissaan. Tilanne heidän välillään käi siis elämään. Asiallisesti eivät koskaan osanneet asiasta keskustella.
Myös minun suhtautumiseni isääni muuttui. Kohtasimme sen jälkeen tasavertaisina ja arvostus säilyi hänen kuolemaansa asti. Minulle ei jäänyt mitään hampaankoloon, vaikka hänestä puhuttaessa tuon esille sen, ettei hän osannut olla sellainen isä, minkä lapset ansaitsisivat.
Mutta hän oli sellainen kuin oli, minä olen sellainen kuin olen ja sinä olet sellainen kuin olet. Toiset haluavat kehittää itseään ja tulla hyviksi ihmisiksi, toiset eivät luo sille ajatustakaan. Sinunkin kipupisteesi on isäsi ilkeys, joka jäi muistoksi mieleesi. Se on kuin hiertävä hiekanjyvä kengässä. Suosittelen etsimään keinoa, jolla näkisit isäsi ilkeän käytöksen taakse.... jo pelkästään sen takia, että p* skalla on taipumus saastuttaa lähiympäristönsä.
Kun tietoisuutesi avartuu, ymmärrät, ettet halua olla "saastunut".
Pahasti "vammautunut" sisareni kantaa kaunaa isän lisäksi nyt myös minulle. On katkaissut välinsä, koska pitää minua kultalapsena ja laupiaana samarialaisena. Hän on täysin unohtanut, että saman kohtelun saimme kotona ja vielä kymmeniä vuosia kotoa muuton jälkeenkin. Minä esikoisena sain nauttia myös pieksämisestä vähintään puolta enemmän kuin seuraavat lapset, joiden aikana se alkoi olla vanhanaikaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole katkera mistään, mutta minun on vaikea kuvitella, että mitä saisimme näkemisestä.
Emmehän me edes tunne, ei meillä ole minkäänlaista sidettä tms. Eikö olisi jotakin muuta, kenen kanssa jutella? Sairaalapsykologi, pastori tms.?Ok, kyllä minusta silti on vähän erikoista, että jos ei ole edes milläänlailla suuttunut, niin ei voisi nähdä edes kerran. Joko kannat jotain kaunaa alitajuisesti tai olet jotenkin tunne-elämältä kylmä. Itsekään en ole biologisen isäni kanssa ollut käytännössä ikinä tekemisissä. Tapasin hänet lyhyesti pari kertaa monta vuotta sitten, mutta siitä huolimatta, vaikka hän on ns vieras ihminen minulle, niin voisin kuvitella silti suostuvani saman kaltaiseen pyyntöön kuin sinun biologinen vanhempi esitti. Biologinen isäni ei ehkä ole henkisesti isäni, hän ei kasvattanut minua, enkä saanut häneltä rakkautta, mutta silti ilman häntä en esim. olisi olemassa. Asiat eivät ole niin yksioikoisia.
Järkevä kommentti. Alapeukuttaneiden määrästä päätellen täällä on kuitenkin enemmän katkeruutta selkärepussaan tai sydämensä painona kantavia, kuin noista painolasteista vapaita. Se ei voi millään olla näkymättä yleisessä hyvinvoinnissa tai toisten ihmisten kohtelussa.
Ja tuleepa tällekin nyt alapeukkuja samasta syystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isälläni oli hyvin väkivaltainen ja luonnevikainen isä. Kuolinvuoteellaan hän halusi nähdä kaikki lapsensa. Isäni suostui hänen näkemään. Ukki pyysi isältäni anteeksi käytöstään. Isäni antoi. Isästäni kasvoi ihan kohtuu täysipäinen vanhempi. Rakastava.
Tätini, ei suostunut menemään isänsä luokse. Hän on ollut koko elämänsä isälleen katkera. Kaikki mikä on mennyt vikaan elämässään, on ollut isän ja lapsuuden vika. Hän ei näe omassa käytöksessään tai toimissaan mitään syytä, edes joihinkin elämässä tapahtuneisiin asioihin. Kaikki on aina lapsuuden vikaa. Osasta hänen lapsistaan on tullut katkeria, äitinsä kopioita.
P@@@@@ ei tarvitse mennä kuuntelemaan, mutta jos on pienikin mahdollisuus, että vanhempi haluaisi jutella, niin menisin.
2 muuta asiaa. Puolisosi ei tarvitse/kannata kertoa sinulle kaikkien viestien sisältöä. Hän voi todeta, että nämä viestit eivät välity eteenpäin. Hoida itsesi kuntoon. Sen olet velkaa läheisillesi. Hyvää juhsnnukstn jatkoa !
Mä en kyllä usko yhtään, että siihen tädin katkeruuteen olisi mitenkään vaikuttanut se kuolinvuoteella käyminen. Se katkeruus on syntynyt vuosien saatossa jo lapsuudesta lähtien ja paremminkin se esti sen käymisen
Tuskin sun isäkään oli vihainen ja katkera ja sitten yks kaks muuttui ihan toisenlaiseksi.
He ovat vaan eriluonteisia ihmisiä, isäsi ja tätisi ja ovat reagoineet lapsuuteensa erilailla
Toinen pääsi katkeruudestaan ja toinen viettää sen siivittämää elämää... kummalla lie elämänlaatu parempaa?
Ihmiset ei tajua kertakaikkiaan, että katkeruus ei ole postiivinen määre elämässä! Aivan kuin osa haluaisi märehtiä siinä loppuikänsä. Ihmeellistä! Tosiaan!
Mä en ymmärrä, miksi ei tehdä töitä oman mielen kanssa, eikä pyritä kehittymään ihmisinä. Olisi hyvä ottaa onkeensa kaikesta, mikä heikentää elämänlaatua. Tosiasiat ensin tunnustaen sellaisina kuin ne ovat, esim. jokaisella on ainakin ollut isä ja äiti. Millainen? No, sellainen kuin on/oli. Tarvitseeko minun tehdä asialle jotain? Ei, jos on hyvä näin. Kyllä, jos joku asia siinä/heissä hiertää/askarruttaa.
Jne. Yksinkertaista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttua juttua..vanhemmat eivät itse ole ehtineet edes lasten synttäreille kiireissään ja kaiken päälle kun on nähty on haukuttu kaikki meidän elämän valinnat..nyt kun toinen sairastui alkoi syyllistäminen kuinka on viimeinen tilaisuus nyt meillä saada läheiset välit lapsille ja heille..koin tästä huonoa omaatuntoakin ja yritin kysellä milloin lapset voisi nähdä tai tuleeko kylään niin aina joku syy ettei ehdi, sitten taas saatetaan tulla ovelle mitään kysymättä ja ollaan vihaisia kun kerrankin oltiin saunassa tai lapset ei kotona🙈No sairauskin osottautunu ettei ole mitään hengenhätää..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole katkera mistään, mutta minun on vaikea kuvitella, että mitä saisimme näkemisestä.
Emmehän me edes tunne, ei meillä ole minkäänlaista sidettä tms. Eikö olisi jotakin muuta, kenen kanssa jutella? Sairaalapsykologi, pastori tms.?Ok, kyllä minusta silti on vähän erikoista, että jos ei ole edes milläänlailla suuttunut, niin ei voisi nähdä edes kerran. Joko kannat jotain kaunaa alitajuisesti tai olet jotenkin tunne-elämältä kylmä. Itsekään en ole biologisen isäni kanssa ollut käytännössä ikinä tekemisissä. Tapasin hänet lyhyesti pari kertaa monta vuotta sitten, mutta siitä huolimatta, vaikka hän on ns vieras ihminen minulle, niin voisin kuvitella silti suostuvani saman kaltaiseen pyyntöön kuin sinun biologinen vanhempi esitti. Biologinen isäni ei ehkä ole henkisesti isäni, hän ei kasvattanut minua, enkä saanut häneltä rakkautta, mutta silti ilman häntä en esim. olisi olemassa. Asiat eivät ole niin yksioikoisia.
Järkevä kommentti. Alapeukuttaneiden määrästä päätellen täällä on kuitenkin enemmän katkeruutta selkärepussaan tai sydämensä painona kantavia, kuin noista painolasteista vapaita. Se ei voi millään olla näkymättä yleisessä hyvinvoinnissa tai toisten ihmisten kohtelussa.
Ja tuleepa tällekin nyt alapeukkuja samasta syystä.
Olen tuo, jolle hän kirjoitti. Sain kestää isäni henkistä väkivaltaa katkotta kymmenen vuoden ajan, sitä ennen oli joidenkin vuosien tauko, sitä ennen muutama vuosi väkivaltaa sitä ennen muutama vuosi käsittääkseni ilman. Tämä siis oli lapsuuteni 0-20 v jatkumo. Sen jälkeen isä lähti eikä ole näkynyt. Perheellä oli kulissi, joten en saanut mitään hoitoa. Kun sain, se oli valitettavasti toimimatonta.
Meni lukuisia masennusjaksoja, paniikkihäiriöitä, ahdistusta, uupumisia, kyvyttömyyttä solmia avioliittoon ja lapsiin johtavaa parisuhdetta, vaikka se oli tavoite, alisuoriutuminen töissä ja koulussa, yhteenlaskettuna vuosia elämätöntä elämää dissosiaatiossa, masennuksessa, invalidisoivassa fobiassa jne.
Kun nyt olen saanut itseni kuntoon ja sinuiksi asian kanssa niin kuinka todennäköisenä pidät sitä, että haluaisin tehdä mitään, mikä altistaa minut uudelleen tälle kaikelle? Vaalin terveyttäni kynsin ja hampain. Olen tehnyt sen eteen ihan valtavan matkan. Fokus on itsessäni ja elämässäni, en jaksa käyttää sitä katkeruuteen enkä edes mieti sitä ihmistä ja niitä tapahtumia enää. Olen kuin raitistunut alkoholisti, en uskalla ottaa mitään riskiä sille, että mielenterveyteni romahtaisi taas kerran, koska tiedän miten helposti se traumataustalla tapahtuu.
Jos lähettää kirjeen, luen sen kyllä ja jos siltä tuntuu, menen katsomaan. Jos ei tunnu, en mene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattele jos mielesi muuttuu sitten kun on jo myöhäistä. Mitä sinä menetät siinä tapaamisessa? Sun vanhempi kumminkin kyseessä. Ymmärtäisin jos olisi joku muu mutta mieti oikeesti mitä olet tekemässä ennenkuin se on myöhäistä.
Been there kirjoitti:
Ajattele jos mielesi muuttuu sitten kun on jo myöhäistä. Mitä sinä menetät siinä tapaamisessa? Sun vanhempi kumminkin kyseessä. Ymmärtäisin jos olisi joku muu mutta mieti oikeesti mitä olet tekemässä ennenkuin se on myöhäistä.
Täysin yhdentekevä ihminen joka ei ole lapsestaan koskaan piitannut. Mitä siinä on menetettävää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Been there kirjoitti:
Ajattele jos mielesi muuttuu sitten kun on jo myöhäistä. Mitä sinä menetät siinä tapaamisessa? Sun vanhempi kumminkin kyseessä. Ymmärtäisin jos olisi joku muu mutta mieti oikeesti mitä olet tekemässä ennenkuin se on myöhäistä.
Täysin yhdentekevä ihminen joka ei ole lapsestaan koskaan piitannut. Mitä siinä on menetettävää?
Tuntuuko vielä yhtä yhdentekevältä kun hän on kuollut etkä pysty enää ikinä puhumaan asioista.
Alkaa tuntua että joko haet tällä postauksellasi huomiota nyymeiltä tai olet hivenen yksinkertainen ajatusmaailmaltasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Been there kirjoitti:
Ajattele jos mielesi muuttuu sitten kun on jo myöhäistä. Mitä sinä menetät siinä tapaamisessa? Sun vanhempi kumminkin kyseessä. Ymmärtäisin jos olisi joku muu mutta mieti oikeesti mitä olet tekemässä ennenkuin se on myöhäistä.
Täysin yhdentekevä ihminen joka ei ole lapsestaan koskaan piitannut. Mitä siinä on menetettävää?
Tuntuuko vielä yhtä yhdentekevältä kun hän on kuollut etkä pysty enää ikinä puhumaan asioista.
Alkaa tuntua että joko haet tällä postauksellasi huomiota nyymeiltä tai olet hivenen yksinkertainen ajatusmaailmaltasi.
Olen se jota isä huoritteli vielä kuolinvuoteellaan, koska päätin lähteä opiskelemaan. Toisin sanoen lensin pois sukutilalta ja halusin itselleni toisenlaisen elämän - madollisimman kaukana.
Olisin todennäköisesti ollut onnellisempi jos en olisi mennyt tapaamaan isääni.
Hän oli jo muuttunut yhdentekeväksi, kun pääsin nuorena irtautumaan väkivallasta ja sen tuomasta masennuksesta. Elin vuosia onnellisena.
Tapaamisen jäkeen olen palannut lääkitykselle ja ottanut silloin tällöin psykologin kanssa keskustelu aikoja. Mutta jos maailmassa on jotain hyvää, voin tulevaisuudessa olla jälleen onnellinen ja suhtautua "häneen" yhdentekevästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isälläni oli hyvin väkivaltainen ja luonnevikainen isä. Kuolinvuoteellaan hän halusi nähdä kaikki lapsensa. Isäni suostui hänen näkemään. Ukki pyysi isältäni anteeksi käytöstään. Isäni antoi. Isästäni kasvoi ihan kohtuu täysipäinen vanhempi. Rakastava.
Tätini, ei suostunut menemään isänsä luokse. Hän on ollut koko elämänsä isälleen katkera. Kaikki mikä on mennyt vikaan elämässään, on ollut isän ja lapsuuden vika. Hän ei näe omassa käytöksessään tai toimissaan mitään syytä, edes joihinkin elämässä tapahtuneisiin asioihin. Kaikki on aina lapsuuden vikaa. Osasta hänen lapsistaan on tullut katkeria, äitinsä kopioita.
P@@@@@ ei tarvitse mennä kuuntelemaan, mutta jos on pienikin mahdollisuus, että vanhempi haluaisi jutella, niin menisin.
2 muuta asiaa. Puolisosi ei tarvitse/kannata kertoa sinulle kaikkien viestien sisältöä. Hän voi todeta, että nämä viestit eivät välity eteenpäin. Hoida itsesi kuntoon. Sen olet velkaa läheisillesi. Hyvää juhsnnukstn jatkoa !
Mä en kyllä usko yhtään, että siihen tädin katkeruuteen olisi mitenkään vaikuttanut se kuolinvuoteella käyminen. Se katkeruus on syntynyt vuosien saatossa jo lapsuudesta lähtien ja paremminkin se esti sen käymisen
Tuskin sun isäkään oli vihainen ja katkera ja sitten yks kaks muuttui ihan toisenlaiseksi.
He ovat vaan eriluonteisia ihmisiä, isäsi ja tätisi ja ovat reagoineet lapsuuteensa erilailla
Toinen pääsi katkeruudestaan ja toinen viettää sen siivittämää elämää... kummalla lie elämänlaatu parempaa?
Ihmiset ei tajua kertakaikkiaan, että katkeruus ei ole postiivinen määre elämässä! Aivan kuin osa haluaisi märehtiä siinä loppuikänsä. Ihmeellistä! Tosiaan!
Mä en ymmärrä, miksi ei tehdä töitä oman mielen kanssa, eikä pyritä kehittymään ihmisinä. Olisi hyvä ottaa onkeensa kaikesta, mikä heikentää elämänlaatua. Tosiasiat ensin tunnustaen sellaisina kuin ne ovat, esim. jokaisella on ainakin ollut isä ja äiti. Millainen? No, sellainen kuin on/oli. Tarvitseeko minun tehdä asialle jotain? Ei, jos on hyvä näin. Kyllä, jos joku asia siinä/heissä hiertää/askarruttaa.
Jne. Yksinkertaista!
Olis hyvä ymmärtää, että katkeruuteen juuttunut ei pääse siitä irti ilman ammattiapua, uskoontuloa tms. Ja tuskin se KATKERUUS on ainoa vaikea tunne, joka tuollaisella ihmisellä on. Kun hän pääsee irti siitä kivusta, jota hän kokee, helpottaa katkeruuskin. Helppo olla olematta katkera, jos itseen ei osunut yhtä pahasti. Joku saa yhdestä lyönnistä ikuisen aivovamman ja joku hetkeksi punertavan läikän.
No voin kertoa että meillä on jo lapsenlapsia, eikä todellakaan enää alaikäisiä omia lapsia.
Kuinka kauan ne paskavanhemmat pitää siis asettaa oman hyvinvoinnin edelle? Ainako?