Lue keskustelun säännöt.
Nainen, minkä ikäisenä sinulle alkoi tulla ensimmäiset ulkonäköpaineet ja minkä ikäisenä ulkonäköpaineesi ovat olleet pahimmillaan?
23.06.2023 |
Muistan itse, että koin ensimmäiset orastavat ulkonäköpaineeni jo ensimmäisellä luokalla. Pidin itseäni siis jo 7-vuotiaana epäviehättävänä. Minusta se kuulostaa jotenkin uskomattomalta. 7-vuotiaanahan on vielä ihan lapsi.
Pidin siis itseäni rumana koko peruskouluajan ja myös sen jälkeen, mutta pahimmat ulkonäköpaineet tulivat noin 18-vuotiaana ja kestivät vähän päälle viisi vuotta.
30 ikävuotta lähestyessä ulkonäköpaineet vähenivät ja nyt 36-vuotiaana koen itseni edelleen omaan silmään sellaisena, etten näytä siltä miltä haluaisin, mutta olen kuitenkin hieman jo alkanut hyväksyä, että tältä minä näytän enkä pysty muuttamaan sitä tosiasiaa.
Kommentit (49)
Ensimmäiset ulkonäköpaineet mitkä muistan tulivat 12-vuotiaana, voi olla että sitä aiemminkin oli jo jonkinlaista. Lukiosta alkoi useamman vuoden ajanjakso jolloin kävin läpi jonkinlaisen syömishäiriön. Sitä ei kuitenkaan koskaan diagnosoitu. Pahimmat ajat ovat tänä päivänä ohi mutta edelleen kehosuhteeni on vaikea ja esimerkiksi painostani olen todella tarkka. En ole koskaan tykännyt olla valokuvattavana ja ahdistun suuresti jos vaikka jossain juhlissa joudun kuvattavaksi. Inhoan sitä miltä näytän. Olen alle 30.
Olisipa kivaa jonain päivänä katsoa itseä peilistä ja olla tyytyväinen siihen mitä näkee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
10 vuotiaana, kun jostain syystä alettiin vertailemaan reisien paksuutta ja tajusin jo silloin että minulla mielestäni on läskit reidet (harrastin urheilua ja pyöräilin paljon, eli siis vahvat reidet, ei missään nimessä läskit)
Sairastin anoreksiaa pitkälti yli parikymppiseksi. Sen jälkeen kun sain painon nousemaan normaalipainon puolelle, olen tuntenut itseni lihavaksi joka ikinen päivä. Nyt olen lähemmäs nelikymppinen, edelleen normaalipainoinen ja jälleen kerran koen olevani esimerkiksi aivan liian läski menemään bikineissä rannalle.
Minä haluan naisen jolla ei ole ulkonäköpaineita. Hänen ulkonäöllä ei ole väliä.
Ikänään ei onneksi ole tullut mitään ulkonäköpainetta. Olen ihan tavallinen pyöreänaamainen, pottunenäinen ja persjalkainen nainen. Vanhempani painottivat jo varhaislapsuudesta lähtien muita elämän prioriteetteja, kuten älykkyys, sisukkuus, koulutus, sivistys ja rohkeus. Ja siitä olen tosi kiitollinen. Sain eväät hyvään itsetuntoon, jossa vertailu toisten ulkonäköön on turhaa.
Tokihan ihailen kauniimmalla ulkonäöllä siunattuja - kauniit ja persoonalliset ovat ilo silmälle. Ilman paineita tai kateutta. Olen aina hyväksynyt ja arvostanut itseäni tällaisena kuin olen.
Olen jatkanut samaa kannustavaa periaatetta myös lapsieni, nyt jo aikuisten, kanssa. En kuitenkaan tupannut heitä teini-iän angsteissa tuomitsemaan tai arvostelemaan meikkaus- tai muissa ulkonäköhäröilyissä. Onneksi heilläkin oli jo tuossa vaiheessa sisäänkasvanut itsensäarvostus, joten hekin näyttävät jatkavan nyt aikuistuttuaan samalla linjalla kuin itsekin.
Tällainen ulkonäön vertailukulttuuri naapurien, sukulaisten ja ystävien lapsien kanssa on kyllä tosi toksista. Omassa suvussanikin sitä yritettiin, mutta vanhempani, ja myöhemmin minä, tekivät selväksi sen haitallisuuden. Lasteni kouluvalinnankin tein sillä perusteella, että ympäristö on kannustava ja turvallinen.
Mitähän vielä sanoisi ulkonäköpaineista kärsiville? Sen, että elämä kantaa - ihan omana itsenäsi. Ja suurin osa meistä kanssaeläjistä eivät näytä varhaisnuori-ikäisiltä malleilta, eikä sillä ole loppujen lopuksi mitään merkitystä. Kunnioita ja arvosta itseäsi ja muita, koska se on palkitsevinta ja hyödyllisintä elämän varrella.
Olen aina ollut muita isompi, olin siis pitkä ja myös painavampi kuin muut, mutta en lihava tai pyöreä. Mutta kun on päätä pidempi kuin muut, niin totta kai painoakin on luonnollisesti enemmän, ja se voi luoda paineita, kun ei lapsena tajua suhteuttaa painoa pituuteen.
Muistan kun kaverini kävi baletissa ja pyysi minuakin sinne, mutta tiedostin, etten itse ole sopiva siihen harrastukseen, koska olin niin romuluinen verrattuna pieneen ja hentoon kaveriini. Että joskus 8-vuotiaana varmaan tuli ensimmäiset paineet. Taisin silloin olla myös "dieetillä" kesälomalla, tai ainakin on muistikuva, että olisin maininnut sellaisesta toiselle kaverilleni. En edelleenkään ollut lihava tuolloin, mutta jostain oli iskostunut mielikuva, että pitää tarkkailla painoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsena en ajatellut ulkonäköäni ollenkaan, nuorena tiesin olevani nätti. Nyt 52-vuotiaana hieman alkaa vituttaa vanhenemisen merkit, vaikka ikäisekseni olen ihan ok. En kuitenkaan sanoisi, että minulla nytkään mitään paineita on.
Minusta on omituista, että pidetään jotenkin itsestään selvyytenä, että kaikki naiset angstaavat ulkonäöstään. En oikein ymmärrä koko ilmiötä.
Vierailija kirjoitti:
Olen nelikymppinen, eikä ole ollut ulkonäköpaineita. Miksi pitäisi olla?
Sama. Omana kouluaikana ei onneksi oltu yhtä ulkonäkökeskeisiä mitä nyt ollaan. Jokainen sai olla oma itsensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsena en ajatellut ulkonäköäni ollenkaan, nuorena tiesin olevani nätti. Nyt 52-vuotiaana hieman alkaa vituttaa vanhenemisen merkit, vaikka ikäisekseni olen ihan ok. En kuitenkaan sanoisi, että minulla nytkään mitään paineita on.
Minusta on omituista, että pidetään jotenkin itsestään selvyytenä, että kaikki naiset angstaavat ulkonäöstään. En oikein ymmärrä koko ilmiötä.
Ehkä tuo nuorena tiesin olevani nätti on selittävä tekijä siinä miksi et koe ulkonäköpaineita, tai edes ymmärrä koko ilmiötä. Tuskinpa minäkään kokisin ulkonäköahdistusta tai -paineita jos olisin nätti tai kaunis.
Pahimmillaan olivat kai 15-19-vuotiaana, jolloin oli kaikenlaista nuoruuden epävarmuutta. En sinänsä ole aikuisena kokenut varsinaisia ulkonäköpaineita - aina en ihan kaikkiin asioihin ulkonäössä ole ollut tyytyväinen, mutta en koe paineita. Tykkään ulkonäöstäni ja tuntuvat tykkäävän monet muutkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän ennen 40 v. Löydä n itsestäni seitsemän virhettä joiden kanssa en vain tule toimeen. Toki en niitä mieti jatkuvasti, mutta nämä ehkä rajoittaisivat jos uusi kumppani pitäisi löytää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskoisin että 50-vuotiaana tulee. Nyt päälle 40 ja vielä ei ole tullut.
Ei ole tullut. Luulen että liittyy kasvatukseen, ei meillä kotona äitikään mitenkään laittautunut arkeen tai kiinnittänyt erityisesti huomiota ulkonäköön. Tai isäkään, mutta lähinnä tarkoitin tässä nyt naisenmallia ja millainen odotusarvo kehittyy ulkonäöllisten asioiden suhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ikänään ei onneksi ole tullut mitään ulkonäköpainetta. Olen ihan tavallinen pyöreänaamainen, pottunenäinen ja persjalkainen nainen. Vanhempani painottivat jo varhaislapsuudesta lähtien muita elämän prioriteetteja, kuten älykkyys, sisukkuus, koulutus, sivistys ja rohkeus. Ja siitä olen tosi kiitollinen. Sain eväät hyvään itsetuntoon, jossa vertailu toisten ulkonäköön on turhaa.
Tokihan ihailen kauniimmalla ulkonäöllä siunattuja - kauniit ja persoonalliset ovat ilo silmälle. Ilman paineita tai kateutta. Olen aina hyväksynyt ja arvostanut itseäni tällaisena kuin olen.
Olen jatkanut samaa kannustavaa periaatetta myös lapsieni, nyt jo aikuisten, kanssa. En kuitenkaan tupannut heitä teini-iän angsteissa tuomitsemaan tai arvostelemaan meikkaus- tai muissa ulkonäköhäröilyissä. Onneksi heilläkin oli jo tuossa vaiheessa sisäänkasvanut itsensäarvostus, joten hekin näyttävät jatkavan nyt aikuistuttuaan samalla linjalla kuin itsekin.
Tällainen ulkonäön vertailukulttuuri naapurien, sukulaisten ja ystävien lapsien kanssa on kyllä tosi toksista. Omassa suvussanikin sitä yritettiin, mutta vanhempani, ja myöhemmin minä, tekivät selväksi sen haitallisuuden. Lasteni kouluvalinnankin tein sillä perusteella, että ympäristö on kannustava ja turvallinen.
Mitähän vielä sanoisi ulkonäköpaineista kärsiville? Sen, että elämä kantaa - ihan omana itsenäsi. Ja suurin osa meistä kanssaeläjistä eivät näytä varhaisnuori-ikäisiltä malleilta, eikä sillä ole loppujen lopuksi mitään merkitystä. Kunnioita ja arvosta itseäsi ja muita, koska se on palkitsevinta ja hyödyllisintä elämän varrella.
Et siis vertaile ulkonäköä, mutta vertailetko koulutuksia, töitä, harrastuksia, omaisuutta?
Minä olin nuorena kaunis, mutta erittäin ujo. Inhosin miesten huomiota. Vihasin, kun miehet katsoivat. Pukeuduin peittäviin vaatteisiin, yritin piilottaa naiseuteni, koska koin miesten ( varsinkin vanhempien miesten katseet ällöttäviksi). Sain jatkuvasti kommentteja keski-ikäisiltä ukoilta, jotka nykyään olisivat seksuaalista häirintää. Nyt keski-ikäisenä olen onnellinen, että saan olla rauhassa. On hienoa, että ei tarvitse olla miesten katseiden kohde.
Noin kuusivuotiaana, koska olin leikkikavereitani vanhempi ja pitempi. Ekaluokasta lähtien pidettiin koulussa sellaista taulukkoa mihin merkittiin joka vuosi paino ja pituus. Niitä sitten vertailtiin.
Tätini jaksoivat päivitella pituuttani jo alle kymmenvuotiaasta, joten tiesin jo hyvin varhain olevani erilainen. Äitini lohdutti, että olen ihan hyvä kunhan en tuosta enää liho.
Sain kohtalokseni tulla adoptoiduksi sukuun, jossa naiset ovat 150-160 cm ja miehet 165-170 cm. Itse olen aikuisena 168 cm ja 65 kg. Tarkkailen painoani vielä viisikymppisenä herkeämättä ja koen olevani jättiläinen.
Ehkä vasta näin liki 6kymppisenä. Olen kuullut ulkonäöstäni aina vain kehuja, koskaan kukaan ei ole haukkunut. Mutta muutaman viime vuoden aikana olen lihonut paljon ja häpeän itse ulkonäköäni ja huomaan monen tuttavan katsovan minua pitkään, sillä olen aikamoinen porsas. Teen etätöitä kotona ja on ihan tuskaa lähteä toimistolle, kun ei löydy sopivia vaatteita ym. Sulautuisin jo mielelläni tapettiin, aikani valokeilassa meni jo, mutta tuntuu että nyt olen siellä taas. Ja tällä kertaa läskieni takia.
No itselläni tuli taas juuri tänään - puoli vuotta vielä ja olen 60 v. mies.
Ei voi mitään naama rutistuu, vaikka mieli on kuin kolmekymppisellä - mahakin kasvaa, vaikka ei syö mitään.
Toivottavasti jossain vaiheessa taas hyväksyn itseni ikäisekseni ja alan laulamaan virsiä keinutuolissa toivoen mukavaa taivaspaikkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsena en ajatellut ulkonäköäni ollenkaan, nuorena tiesin olevani nätti. Nyt 52-vuotiaana hieman alkaa vituttaa vanhenemisen merkit, vaikka ikäisekseni olen ihan ok. En kuitenkaan sanoisi, että minulla nytkään mitään paineita on.
Minusta on omituista, että pidetään jotenkin itsestään selvyytenä, että kaikki naiset angstaavat ulkonäöstään. En oikein ymmärrä koko ilmiötä.
Ehkä tuo nuorena tiesin olevani nätti on selittävä tekijä siinä miksi et koe ulkonäköpaineita, tai edes ymmärrä koko ilmiötä. Tuskinpa minäkään kokisin ulkonäköahdistusta tai -paineita jos olisin nätti tai kaunis.
Sivusta, mä luulen että ne eivät asiasta ymmärrä jotka ovat lapsesta lähtien olleet kauniita. Olin itse lapsena ruma ja siinä missä sisareni ulkonäköä hehkutettiin, minua katsottiin säälien. Vasta joskus täysi-ikäistymisen jälkeen olen alkanut saada spontaaneja kommentteja kuinka kaunis olen ja näytän missiltä/keijulta/barbilta. Niiden lapsuuden kokemusten myötä on kuitenkin vaikea suhtautua noihin kommentteihin, koska koen itse olevani edelleen se sama ruma tyttö.
Minulle oli ihan selvää jo alle kouluikäisenä, että en ole yhtä nätti ja siro mitä saman ikäinen serkkuni on. Sukulaiset auliisti vertaili meitä ja kertoivat sen meidän kuullen.