Mitä tiedätte lapsen diabeteksestä? Naapurin lapsella todettiin juuri.

Alku vaiheessa sokerit pitää herätä mittaamaan joka ikinen yö, kun lapsi ei itse herää aamuyöstä tuleviin hypoihin. Ja sitä " alkuvaihetta" voi kestää kauan, vuosi tai parikin. Jos et mittaa niin voi olla että lapsi on aamulla kuollut. Että aika mukavasti sitä univelkaa kertyy.

Hoitotasapaino ei ole aina helppo saavuttaa, etenkin jos haiman oma toiminta vielä saa sokerit heittelemään. Sitten pitäisi vielä pystyä luottamaan siihen että vieraat aikuiset päiväkodissa, eskarissa yms. myös hoitaa mittaamiset oikein ja osaa reagoida oikealla tavalla. Ja kun lapsi lähtee kouluun pitäisi pikkuisen osata, muistaa ja viitsiä ihan itse mitata ja pistää.

Insuliinipumppukin on lapsella aika haasteellinen, kanyyleita voi joutua laittelemaan tuon tuosta, ja jos pumppu ei olekaan toiminnassa niin huhhei vaan.

Eli en kehottaisi sanomaan että diabetes ei rajoita lapsen/perheen elämää ellei ole itse sitä joutunut kokemaan.

Vierailija:

Se, että diabeteksessa on liitännäissairauksia ja tiettyjä riskejä, on pakko hyväksyä. Se, tuleeko mitään liitännäissairauksia on aika pitkälle kiinni siitä kuinka hyvin hoitaa itseään, ja jos käy huono tuuri ja saa jonkun niistä liitännäissairauksista ne ovat useimmiten hoidettavissa. Diabetes ei loppujen lopuski hankaloita elämää kovinkaan paljon, varsinkin jos on kyseessä lapsiidessa sairatuminen jolloin eikaa ennen diabetesta ja siihen kuuluvia rutiineja ei edes kunnolla tai ollenkaan muista.

Ei se diabetes ole mikään maailmanloppu.

Meillä on ollut kymmeniä sairaalajaksoja, monia kanyylinlaittoja, unettomia öitä, ambulanssikyytejä ja vaikka mitä. Silti voin sanoa että diabetekseen ei maailma kaadu, ja lähes kaikki liitännäissairaudet voidaan hoitaa ihan siedettäväälä tavalla.

17

Vierailija:

Alku vaiheessa sokerit pitää herätä mittaamaan joka ikinen yö, kun lapsi ei itse herää aamuyöstä tuleviin hypoihin. Ja sitä " alkuvaihetta" voi kestää kauan, vuosi tai parikin. Jos et mittaa niin voi olla että lapsi on aamulla kuollut. Että aika mukavasti sitä univelkaa kertyy.

Hoitotasapaino ei ole aina helppo saavuttaa, etenkin jos haiman oma toiminta vielä saa sokerit heittelemään. Sitten pitäisi vielä pystyä luottamaan siihen että vieraat aikuiset päiväkodissa, eskarissa yms. myös hoitaa mittaamiset oikein ja osaa reagoida oikealla tavalla. Ja kun lapsi lähtee kouluun pitäisi pikkuisen osata, muistaa ja viitsiä ihan itse mitata ja pistää.

Insuliinipumppukin on lapsella aika haasteellinen, kanyyleita voi joutua laittelemaan tuon tuosta, ja jos pumppu ei olekaan toiminnassa niin huhhei vaan.

Eli en kehottaisi sanomaan että diabetes ei rajoita lapsen/perheen elämää ellei ole itse sitä joutunut kokemaan.

Vierailija:

Se, että diabeteksessa on liitännäissairauksia ja tiettyjä riskejä, on pakko hyväksyä. Se, tuleeko mitään liitännäissairauksia on aika pitkälle kiinni siitä kuinka hyvin hoitaa itseään, ja jos käy huono tuuri ja saa jonkun niistä liitännäissairauksista ne ovat useimmiten hoidettavissa. Diabetes ei loppujen lopuski hankaloita elämää kovinkaan paljon, varsinkin jos on kyseessä lapsiidessa sairatuminen jolloin eikaa ennen diabetesta ja siihen kuuluvia rutiineja ei edes kunnolla tai ollenkaan muista.

Se on sairaus joka kulkee aina mukana. Ihminen joka kieltää surunsa tarvitsee ammattiauttajan apua. Terve ihminen ei ole kone, vaan tunteva olento.

No mitäs sanotte mun appiukosta jolla aikuisiän diabetes,ja HÄN EI HOIDA SITÄ MILLÄÄN TAVOIN. Mua aivan hirvittää sen puolesta kuinka käy,kuulo huonontunut ainakin ja varmasti muitakin vaivoja...miten mä saan puhuttua sille järkeä päähän,että diabetes ei ole leikin asia???

Vierailija:

Se on sairaus joka kulkee aina mukana. Ihminen joka kieltää surunsa tarvitsee ammattiauttajan apua. Terve ihminen ei ole kone, vaan tunteva olento.

Aina vain ihmiset jaksaa säälitellä ja surkutella diabeetikko-lasta, ihan turhaan! Tsemppaisivat mieluummin, että hyvin jaksaa ja hienosti pärjää sairautensa kanssa. Jos diabeteksesta tekee itselleen ongelman, niin siitä tulee ongelma lapsellekin. Eikä tässä ole mistään surun kieltämisestä kyse, vaan järjen käytöstä. Ja muuten aika kärkkäästi jakelet ammattiauttaja-neuvoja ihmiselle, jota et edes tunne, joten lopeta tuollainen lapsellinen käytös.

On kysymys aineenvaihduntasairaudesta joka vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti. Mieli on ihmisen yksi osa-alue.



Mitä kuvittelet lapsen kokevan, jos hänen ei saa kokea epäonnistumista, vaan pelkkää onnistumista ja tosiasioiden kieltämistä.



Jos sinulla on kurja olo ja sinulle hoetaan ettei tässä mitään kurjaa ole, niin miten se sinuun vaikuttaa? Se on toisen vähättelemistä. Myötäeläminen on myöskin sitä, että tunnustetaan ne huonotkin puolet asioissa. Ja niitä saa myöskin surra ja sääliä.

Lapseni sairastui ´kaksi vuoriaana. Ylä ja alamäkeä on riittänut, suruja ja itkuja lapsen puolesta, mutta myös iloisia päiviä. Mutta kyllä äidin sydämessä on aina suru ja huoli lapsen voinnista, vaikka en sitä näytä muille ja muut sanovat että nuohan elävät aivan normaalia elämää. Tosiasaia on että lapsi kuolee kahdessa päivässä ilman insuliinia, joten kyllä se tosiasia on otettava huomioon!

Vierailija:

On kysymys aineenvaihduntasairaudesta joka vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti. Mieli on ihmisen yksi osa-alue.

Mitä kuvittelet lapsen kokevan, jos hänen ei saa kokea epäonnistumista, vaan pelkkää onnistumista ja tosiasioiden kieltämistä.

Jos sinulla on kurja olo ja sinulle hoetaan ettei tässä mitään kurjaa ole, niin miten se sinuun vaikuttaa? Se on toisen vähättelemistä. Myötäeläminen on myöskin sitä, että tunnustetaan ne huonotkin puolet asioissa. Ja niitä saa myöskin surra ja sääliä.

Tärkeintä on, että lapsi tai kuka tahansa tuntee, että pystyy elämään sairautensa kanssa ja pystyy pitämään sairautensa hallinnassa. Positiivinen asenne elämään auttaa, kun tämä sairaus ei ihan oikeasti ole mikään maailmanloppu. En oikein ymmärrä tuota kommenttiasi, että ei saisi kokea epäonnistumisia. Siis millä lailla? Onko diabetekseen sairastuminen epäonnistumista? Surkuttelu ja säälittely se vasta tosiasioiden kieltämistä onkin, sillä minusta on väärin, että lapsesta tekemällä tehdään sairas eikä saa elää mahdollisimman normaalia elämää diabeteksen kanssa. Tietysti diabeetikon elämässä tulee vaiheita, joissa kyseenalaistetaan " miksi minä?" , mutta se mitä minä ajan tuolla surkuttelulla ja säälittelyllä takaa on nämä tietyt ihmiset, jotka säälivät ja voivottelevat, vaikka kaikki on hyvin! Vaikkapa näkevät, että lapsi pistää itseään ja alkaa hirveä säälittely, vaikka mitään ongelmaa ei ole. Lapsi on tyytyväinen ja touhuillut omiaan tai leikkinyt kavereiden kanssa ja jotkut valopäät tulevat siihen säälittelemään. Miksi? Tällainen käytös on se, joka saa diabeetikko-lapsen surkuttelemaan itseään ja pahalle mielelle, ei niinkään se, että sairastaa tätä sairautta.

ja diabetes ei todellakaan ole mikään elämää helpottava asia. Oma lapseni sairastui vasta 1,5-vuotiaana pari vuotta sitten, eikä vieläkään tunnista omaa tilaansa eli ei osaa ilmaista verensokerin laskemisesta aiheutuvaa heikotusta. Tämä todellakin edellyttää sitä, että lasta täytyy seurata 24 h vuorokaudessa.



Mutta sääliä enemmän kaipaisin konkreettista apua sukulaisilta ja ystäviltä. Siis toivoisin heidän osallistuvan taudin hoidon opetteluun ja lapsen hoitoon paljon, paljon enemmän, koska itselle on aika raskas taakka vahtia lasta näinkin paljon.



Toki on olemassa taatusti vakavampia sairauksiakin ja sellaisia, jotka vaativat vielä tarkempaa hoitoa. Mutta diabetes ei ole leikin asia, ja toivottavasti saan sen aikanaan paukutettua lapseni päivähoitajille (toistaiseksi ollaan hoidettu lapsi kotona).

Ei saa olla surkeaa on ajateltava positiivisesti vaikka tikku olisi takasilmässä. Ei saa epäonnistua pitää selvitä, pitää olla positiivinen. Jos en ole positiivinen saan lisäsairuksia jne...

Lapsi oppii, että tiettyjä tunteita ei saa tuntea ne ovat kielettyjä.

Eikö lapsi saa koskaa sanoa, että on kurjaa, kun joutuu taas sairaalaan. Onko se äidiltä rehellinen vastaus, jos hän sanoo " eipäs kun kivaa, ajatellaan vaan positiivisesti" .

Positiivisesti ajattelu voi olla myöskin sitä, että pysytään totuudessa. " Äidistäkin on kurjaa, että sinun on oltava osastolla pari päivää, mutta se on sinun parhaaksi. Tehdään sitten vaikka retki metsään kun pääset kotiin" . Äidilläkin on ikävä.



Tässä on siis äidin ja lapsen yhteinen suru ja sääli.

Ja on aika säälittävää väittää, että joku voisi jotakin kieltää tuntemasta niitä negatiivisia tunteita. Turha säälittely ja surkuttelu on se, joka on tosiaankin turhaa, sillä diabeteksen kanssa pystyy elämään. Ja jälleen se sisälukutaito kunniaan, kiitos.

Vaikka diabeteksen ilmaantuminen on järkytys, diabeteksen kanssa oppii elämään - täysipainoista, hyvää, tavallista elämää. Diabeteksesta tulee vähitellen lapsen yksilöllinen ominaispiirre. Se ei myöhemmin enää ole jokapäiväistä elämää juurikaan häiritsevä " sairaus" sanan varsinaisessa merkityksessä.



Diabeteksen hoidon tavoitteena on lapsen päivittäinen hyvinvointi, normaalin kasvun ja kehityksen turvaaminen ja elinmuutosten välttäminen.



Diabeteksessa ei ole mitään salattavaa tai hävettävää, siitä voi puhua kenen kanssa tahansa. Kun diabetesta osaa hoitaa hyvin, tietää lääketieteestä, ihmiskehon toiminnasta, kemiasta ja monista muista asioista paljon enemmän kuin useimmat ihmiset koskaan.



Hyvin hoidettu diabetes haittaa lapsen tai aikuisen elämää yllättävän vähän. Insuliinin pistämiset ja verensokerin mittaukset on hoidettava ajallaan, ja syömisen ja liikkumisen vaikutuksista on ymmärrettävä tavallista enemmän. Koulunkäynti, harrastukset ja perheen perustaminen sujuvat kuten muillakin.



Diabetesta sairastavat lapset ja nuoret voivat harrastaa käytännössä aivan samoja asioita kuin ikätoverinsa. Diabeteksen hoito voidaan sopeuttaa mitä erilaisimpiin tilanteisiin. Tämä sopeuttaminen opettaa samalla jatkuvasti uutta ja kartuttaa vastaisen varalle diabeteksen hoitotaitoja.

eri mieltä. Suru on tunnetila, sääli on myöskin tunnetila. Niistä ei ole mitään hyötyä diabeetikolle. Olenko ymmärtänyt väärin?

Olet useasti painottanut tätä hyödyttömyyttä. Tekemällä tunteista hyödyttömiä sinä kiellät ne.

Ei ole mitään syytä sääliä diabeetikko-lasta, kun lapsi elää onnellista ja täysipainoista elämää. Silti näitä valopäitä aina löytyy, jotka alkavat voivotella, kun lapsi kaivaa insuliinikynän esille ja pistää itseään. En ole missään vaiheessa kieltänyt, että lapsi tai vanhempi ei saisi tuntea surua, mutta kun ei sitä elämää voi surussakaan elää. On vanhemman velvollisuutena tehdä diabeetikko-lapsen elämästä sellaista, että se on mahdollisimman normaalia eikä lapsi vietä elämäänsä surun keskellä itseään säälien. Tuo Diabetesliiton sivuilta kopsattu juttu oli hyvä. Siinä kiteytyy erittäin hyvin, miten lapsen diabetekseen tulisi suhtautua eli osana normaalia elämää.

Pitää olla hyvin hoidettu, niin elämästä selviää hengissä. Tasapainossa pidettävä verensokeri ei ole aina niitä maailman yksinkertaisempia juttuja.



Tuosta puuttui nyt nuo rajoitukset jotka olisi hyvä muistaa esim. ammattia valittaessa.

Vierailija:

eri mieltä. Suru on tunnetila, sääli on myöskin tunnetila. Niistä ei ole mitään hyötyä diabeetikolle. Olenko ymmärtänyt väärin?

Olet useasti painottanut tätä hyödyttömyyttä. Tekemällä tunteista hyödyttömiä sinä kiellät ne.

että mitä hyötyä diabetes-lapsen säälimisestä on tällaisessa tilanteessa:

Lapsi pistää itselleen ateriainsuliinia ja alkaa aterioida ravintolassa. Viereisessä pöydässä tädit säälittelevät, että " voi voi lapsiparkaa, kun joutuu itseään pistämään, ei varmaan ole helppoa elämää" . Lapsi on ihan, että häh? " Miksi ne naiset sillä tavalla sanoivat?" .

Vierailija:

Tuosta puuttui nyt nuo rajoitukset jotka olisi hyvä muistaa esim. ammattia valittaessa.

piirteín sinut... Silti olen oppinut ajattelemaan, että ONNEKSI vain diabetes, eikä mikään vakavampi sairaus.



Meillä on aina syöty säännöllisesti ja terveelllisesti, joten sinänsä iso-D ei elämäämme suuria rutiinimuutoksia tuonut. Ikävää tässä on jatkuva tarkkaileminen ja eri osatekijöiden (hiilarit, liikunta, infektiot) punnitseminen.



Poika itse ottaa hoidon lunkisti: ei riskaa pistoksia ja syö yleensä reippaasti. Päiväkodissa pärjäilee hyvin, hoitohenkilökunta kantaa hienosti vastuun mittauksista ja insuliinin pistämisistä.



Murrosikä tulee varmasti olemaan rankka, mutta sitä en vielä suostu suremaan. En surisi sitä vielä terveenkään lapsen kanssa!! Samoin suhtaudun näihin lisäsairauksiin: surraan sitten, kun ja jos niiden aika tulee. Tärkeintä on elää tässä ja nyt ja yrittää pitää sokrutasapaino mahdollisimman hyvänä.

... pyysikö naapuri kysymään?