Voiko ihminen olla onnellinen ilman perhettä ja sukua?

Voi olla. Perhe ja suku on pahin.

Harrastuksista. Pihatalkoissa on tullu muodostettua hyvät välit naapureihin. Tällä pihalla katsotaan terveellä tavalla muiden perään.

Kaikki on lopulta yksin.

Ainakin minä olen huomattavasti onnellisempi ilman sukua kuin sen kanssa.

Itse koen, että ei ole useinkaan helppoa, jos ne ensimmäisen kehän ihmiset puuttuvat. Yksinäisyys korostuu etenkin kesäaikaan ja tietenkin juhlapyhinä. Kuitenkin minulla on hyviä ystäviä ja pari läheistä sukulaista, joiden kanssa olen puhelinyhteydessä säännöllisesti. 

Itsellä on suku, mutta en pidä heihin yhtä henkiloa lukuunottamatta mitään yhteyttä ollenkaan. Vapaaehtoisesti. Lähdin pois kun olin vielä teini ja en ole koskaan palannut Suomeen (sukuni ei ollut isoksi osaksi terve, paljon mt ongelmia kaikilla, pahoinpiteleviä sukulaisia jne. jotka elävät ns omassa kuplassaan, ainoat järkevät sukulaiset omasta perheestä etääntyneitä, koska oma perhe kaikista "sairain").

Voi olla onnellinen, mutta välillä se on vaikeaa. Kaikki joulut ja muut isot virstanpylväät elämässä tuntuu tyhjiltä, kun näkee kavereiden jakavan ne perheineen. Varsinkin nuorempana vietinkin osaa kavereiden ja heidän perheiden kanssa, mutta nyt kun ikä lähenee 27, en halua änkeä muiden nurkkiin samalla tavalla.

Olen onnellisempi kun olisin oman perheeni kanssa, mutta en sanoisi, että onnellisempi kuin olisin jos olisi ehjä perhe. Oman perheen olen rakentanut ystävistä, mutta pakko myos mainita ettei se korvannut aina niitä hetkiä kun olisi paljon nuorempana tarvinnut neuvoa vanhemmilta yms.

Minä ainakin olen. Minulla on oma pieni mökki täällä Turun saaristossa ja voin tehdä etätöitä omaan tahtiini ilman, että minun tarvitsee aikatauluttaa omaa elämääni muiden rytmiin. 

Vierailija kirjoitti:

Itse koen, että ei ole useinkaan helppoa, jos ne ensimmäisen kehän ihmiset puuttuvat. Yksinäisyys korostuu etenkin kesäaikaan ja tietenkin juhlapyhinä. Kuitenkin minulla on hyviä ystäviä ja pari läheistä sukulaista, joiden kanssa olen puhelinyhteydessä säännöllisesti. 

Jatkan. Voin olla yksinäisyyden takia hyvin onnetton mutta usein voin olla myös tavattoman iloinen ja onnellinen "puutteista" huolimatta. Eli en pidä siitä, että ulkopuolinen sanoo, että "olet jäänyt yksin" tai "et sinä onnellinen ole". .  

Voi olla. Keskeistä on että rakentaa samanhenkisistä ihmisistä itselleen lähipiirin. Itselläni on traumatausta, kasvoin perheessä jossa oli henkistä väkivaltaa. Se tuhosi elämäni monelta osin ja ne lapsuuden ihmissuhteet ovat edelleen toksisia, siksi vältän tapaamasta heitä.

Minulla on vuosien ja isojen vastoinkäymisten myötä löytynyt aivan mahtava ystävä omasta serkustani. Ikinä en olisi nuorena uskonut, että lähennymme näin paljon. Hän on aktiivisempi yhteydenottaja ja vaikka asuu parin sadan kilsan päässä minusta, tulee tosi kivan miehensä kanssa minua tänne tapaamaan. Käymme yhdessä taidenäyttelyissä, syömässä ja kahvilla. Muistamme toisiamme ystävänpäivänä, syntymäpäivänä, jouluna jne.

Hän sitkeästi pyytää minua matkustamaan heille kylään ja kivan kokoisessa kaupungissa asuvat. Hänellä on siellä lapset ja lapsenlapset, jotka minäkin tietysti tunnen.

Oikeastaan ei ihminen suurta määrää tarvitse ympärilleen. Minä ainakin väsyn jatkuvasti miettimään, olenko muistanut soittaa sille ja sille vai unohtuiko joku. Tuokin elämänvaihe on tullut elettyä.

Pyhäpäivinä ja sunnuntaisin käyn kirkossa ja vanhempieni haudoilla. Uskova ei ole koskaan yksin. Muuta en enää kaipaakaan.

Hautausmaalla muuten saa hyvää liikuntaa, kun kiertelee ympäriinsä ja etenkin vanha puoli on viehättävä. Suosittelen muillekin kuin omaisiaan sinne haudanneita käymään siellä ja ihailemaan vanhoja sukuhautoja ja lueskelemaan hautakivien tekstejä.

En tykkää sukulaisistani. Olen ollut aina erilainen kuin lähisuku. Kaikkea hyvää toivon mutta en halua yhteyksissä olla enkä koe heitä kohtaan mitään sen kummempaa.

Meillä on sukupuuttokehitys päällä.  N. 150 v. aikaisiemmin syntyi  saman saman verran kuin viimme v.

Isovanhemmat ovat kuolleet, sille ei mitään voi. Ystävät saattaa muuttaa kauas. Toisten kanssa ajatuu elämän virrassa erilleen, kun kokee,että käsitykset eri asioista voi olla eri, asenteet, suuntaukset, moraali. Sitten vain pitää löytää uusia ystäviä. Voihan tulla erokin, ei sillekään mitään voi vaan on elettävä. Jotkut vanhat sukulaiset saattavat olla käsityksiltään ja elämäntavoiltaan( sukupolvien kuilu) niin erilaisia,että miksi pitää kuin kohteliaat viileät välit tai osa muistakaan sukulaisista. Sukulaiset ovat kuin muutkin ihmiset, osan kanssa on samalla aaltopituudella ja osan kanssa ei.

Sukulaisuus- ja ystävyyssuhde on mielestäni hieman eri asia. Yleensä ainakin läheisimpien sukulaisten kanssa ollaan väleissä ja tekemisissä, vaikka ihmisinä ei niin samanlaisia oltaisikaan, että ilman verisidettä jaksettaisiin ylläpitää ystävyyssuhdetta. Ystävät on puolestaan valittu vapaaehtoisesti.

Tottakai voi.

Onnettomaksi ihmisen tekee jatkuva haikailu sellaisesta mitä ei ole. Rahaa pitäisi olla enemmän, perhe pitäisi saada, lapsia pitäisi olla, työpaikka parempi jne. Mutta jokainen voi elää tässä ja nyt ja tehdä valintoja jotka lisäävät hyvinvointia omassa elämässä.

https://www.terve.fi/artikkelit/psykoterapeutti-antti-s-mattila?utm_cont...

Kyllä voi. Paljon onnellisempi kuin niiden kanssa.

Monelle perhe ja suku on lähinnä ahdistuksen ja pahan olon lähde.

Et voi ripustaa onnellisuuttasi muiden ihmisten varaan, ei ole kenenkään ihmisen vastuulla "tehdä" sinua onnelliseksi.

Onnellisuus on yksinkertaisesti sitä että sinulta ei puutu mitään ja se on asenne jonka voi omaksua.

Olen orpo onnellinen...

Outo kysymys ap.

Iso osa ihmisistä muuttaa pois lapsuuden kotipaikkakunniltaan opiskeluiden ja töiden perässä. Eivät edes 40-luvulla syntyneet vanhempani jääneet lapsuuden kotipaikkakunnilleen.

Näistä meidän suku on aina asunut täällä ja tulee aina asumaan täällä suvuissa on omat jännät vinkeensä. Todellisuus ei suinkaan ole yhtä ihanaa perhettä vaan skismoja ja mustia lampaita ja narsistisia matriarkkoja löytyy.