Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Rakkauden ja pakkomielteen ero
10.06.2023 |
Otsikossa oikeastaan kysymys. Eli mikä sinusta erottaa kerran elämässä -rakkauden ja pakkomielteen tai limerenssin? Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että ratkaisevaa on tunteiden molemminpuolisuus tai ainakin hiipuminen vastakaiun puuttuessa tai loppuessa. Pakkomielle on jotain mikä tapahtuu lopulta puhtaasti omassa päässä ja on ikäänkuin irrallaan sen kohteen todellisesta olemuksesta. Kohdistuu johonkin mielikuvaan. Rakkaus on sitten jotain ikäänkuin sosiaalisempaa, kahden välistä ja perustuu todelliseen ihmissuhteeseen
Rakkauskin voi olla yksipuolista, mutta siihen ei jäädä loppuelämäksi roikkumaan vaan ihminen suree aikansa ja siirtyy eteenpäin. Rakkaus syvenee vastarakkaudesta, limerenssi menee jopa toisinpäin, intensiivisyys kasvaa torjunnasta ja laimenee vastakaiusta.
Ajatuksia muilta? Mikä on se ratkaiseva tekijä joka määrää tuon eron? Onko ero ylipäänsä selkeä vai enemmänkin liukuva? Riippuuko se ulkoisista olosuhteista? Voiko yksi muuttua toiseksi ja jos voi, miten se ilmenee? Voiko molempia tuntea samaan aikaan?
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Puhutko nyt rakkaudesta vai ihastumisesta? Ne ovat aivan eri asioita.
Rakkaudesta, tai ehkä pikemminkin sellaisesta once in a lifetime -tason rakastumisesta. Ihastusta pidän sen verran häilyväisempänä ja laimeampana tunteena, että sen ero pakkomielteeseen on aika selvä. Se ei saavuta sellaista intensiteettiä. Kun aika voimakkaatkin tunteet on normaaleja, niin mikä on se raja ettei ne enää ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakkomielle on sitä, kun et saa painettua "rakastumista" OFF-nappulalle ja pois, vaikka haluaisit unohtaa ja tiedostat ettei ole järkevää eikä ns. worth it olla rakastunut siihen ihmiseen ja mietiskellä sitä, eli esim. yksipuoliset tunteet joita jää torjunnan jälkeenkin vatvomaan ja mietiskelemään sitä ihmistä.
Rakkaus on joko molemminpuolista romanttista, tai sitten voit rakastaa yksin kauempaa sellaisella perustasolla kuin muitakin ihmisiä joista välität, eli toivoa toiselle hyvää jne., mutta jos kulutat esim. päivittäin aikaa miettimällä hirveesti sitä ihmistä ja yksin romanttisissa tunteissa velloksit, niin sanoisin PAKKOMIELLE.
Myös jos esim. miellyttävä ihminen haluaisi tutustua, mutta torjut hänet koska elättelet toiveita tsäänssistä sen yksipuolisen rakastumisen kohteesi kanssa (vaikka tiedät hänen olevan jonkun toisen kanssa tms.), on selkeä pakkomielteen merkki.
Mielestäni se jos "rakastuminen" alkaa laittaa elämällesi rajoja ja estämään elämästä esim. uusien ihmisten kanssa tai mielen tasolla pääsemästä eroon turhasta ajattelusta, on pakkomielteistä.
Pakkomielle on haitallista, tunteet sinänsä ei. Mutta pakkomielle ei ole niinkään tunteen vallassa olemista, vaan juurikin ajatuksia joista et pääse pois.
Rakkaus on fysiologisesti kehosta mitattavissa oleva asia. Ei siihen vaikuta vastarakkaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olin lähes koko nuoruuden pakkomielteiden vallassa. En tiedä mihin se liittyi, mutta koko pakkomielteisyys helpotti huomattavasti ns. aikuistumisen myötä lähempänä kolmeakymppiä ja kolmenkympin paikkeilla.
Olen miettinyt kävisinkö jossain terapiassa puhumassa tästä (olisi muitakin asioita joista puhua), kun en kehtaa kenenkään kanssa noin muutoin aiheesta keskustella. Pakkomielteisyys etenkin tunneasioissa liitetään jotenkin sellaiseen sairaalloisuuteen, ja en haluaisi leimautua ihan ällöksi tyypiksi paljastamalla jotain tuollaista itsestäni tutuille :D
Onko täällä kenelläkään kokemusta aiheesta?
Vierailija kirjoitti:
Pakkomielle on sitä, kun et saa painettua "rakastumista" OFF-nappulalle ja pois, vaikka haluaisit unohtaa ja tiedostat ettei ole järkevää eikä ns. worth it olla rakastunut siihen ihmiseen ja mietiskellä sitä, eli esim. yksipuoliset tunteet joita jää torjunnan jälkeenkin vatvomaan ja mietiskelemään sitä ihmistä.
Rakkaus on joko molemminpuolista romanttista, tai sitten voit rakastaa yksin kauempaa sellaisella perustasolla kuin muitakin ihmisiä joista välität, eli toivoa toiselle hyvää jne., mutta jos kulutat esim. päivittäin aikaa miettimällä hirveesti sitä ihmistä ja yksin romanttisissa tunteissa velloksit, niin sanoisin PAKKOMIELLE.
Tavallaan minäkin ajattelen noin. Mutta sitten olen kuitenkin sitä mieltä, että jos se menee vaan OFF napilla pois päältä, niin se ei se ole kyllä ollut edes kunnon rakastumista/rakkautta vaan kevyttä ihastumista. Rakkauden ja rakastumisen sammuminen kestää ja se prosessi on kivulias. Siinä ei minusta ole sinänsä mitään epänormaalia. Ehkä kyse on siitä, millä aikataululla se ylitse pääseminen lähtee etenemään. Ja onko se täysin suhteeton itse suhteen kestoon ja intensiteettiin. Suorista pakeista olisi normaalia päästä nopeammin yli kuin pitkän suhteen päättymisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olin lähes koko nuoruuden pakkomielteiden vallassa. En tiedä mihin se liittyi, mutta koko pakkomielteisyys helpotti huomattavasti ns. aikuistumisen myötä lähempänä kolmeakymppiä ja kolmenkympin paikkeilla.
Olen miettinyt kävisinkö jossain terapiassa puhumassa tästä (olisi muitakin asioita joista puhua), kun en kehtaa kenenkään kanssa noin muutoin aiheesta keskustella. Pakkomielteisyys etenkin tunneasioissa liitetään jotenkin sellaiseen sairaalloisuuteen, ja en haluaisi leimautua ihan ällöksi tyypiksi paljastamalla jotain tuollaista itsestäni tutuille :D
Onko täällä kenelläkään kokemusta aiheesta?
Sama ihminen vai useita?
Rakastuminen on hieman pakkomielteistä, ajattelet toista taukoamatta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olin lähes koko nuoruuden pakkomielteiden vallassa. En tiedä mihin se liittyi, mutta koko pakkomielteisyys helpotti huomattavasti ns. aikuistumisen myötä lähempänä kolmeakymppiä ja kolmenkympin paikkeilla.
Olen miettinyt kävisinkö jossain terapiassa puhumassa tästä (olisi muitakin asioita joista puhua), kun en kehtaa kenenkään kanssa noin muutoin aiheesta keskustella. Pakkomielteisyys etenkin tunneasioissa liitetään jotenkin sellaiseen sairaalloisuuteen, ja en haluaisi leimautua ihan ällöksi tyypiksi paljastamalla jotain tuollaista itsestäni tutuille :D
Onko täällä kenelläkään kokemusta aiheesta?
Sama ihminen vai useita?
Murrosiän alkamisen jälkeen useampi jotenkin epäterveitä/pakkomielteisiä piirteitä saanut pidempi rakastuminen, ensin 14-17v yhteen ihmiseen, sitten 18-21v toiseen ja lopulta vielä nuitakin voimakkaampi todella pakkomielteinen rakastuminen noin ikävuodet 23+ sinne kolmeenkymppiin saakka.
Nuiden välissä/hiipumisvaiheessa on ollut myös "normaaleja" ihastumisia joihinkin tyyppeihin, joista ei ole tullut pakkomiellettä vaan olen päässyt normaalisti yli jos ja kun juttu on loppunut tai ei ole kunnolla alkanutkaan. Eli ihastuminen ei yleensä johda tuollaiseen sekoiluun, vaikka selkeä taipumus on sellaiseen ollut. Nykyään jotenkin vaan tiedän ja tunnen sen itsessäni, etten enää kehittäisi tuollaista pakkomiellettä kehenkään, mutta mietityttää edelleen mikä ihme minulla on ollut hätänä, miksi olen ollut tuollainen?
Vierailija kirjoitti:
Myös jos esim. miellyttävä ihminen haluaisi tutustua, mutta torjut hänet koska elättelet toiveita tsäänssistä sen yksipuolisen rakastumisen kohteesi kanssa (vaikka tiedät hänen olevan jonkun toisen kanssa tms.), on selkeä pakkomielteen merkki.
Mielestäni se jos "rakastuminen" alkaa laittaa elämällesi rajoja ja estämään elämästä esim. uusien ihmisten kanssa tai mielen tasolla pääsemästä eroon turhasta ajattelusta, on pakkomielteistä.
Pakkomielle on haitallista, tunteet sinänsä ei. Mutta pakkomielle ei ole niinkään tunteen vallassa olemista, vaan juurikin ajatuksia joista et pääse pois.
Tuosta ensimmäisestä kappaleesta mietin, että mihin se raja taas vedetään. En minä ainakaan lähde tutustumaan jokaiseen miellyttävään ihmiseen deittailumielessä, muista ihastumisista riippumatta. Pitää kolahtaa ns täysillä.
Ja olen jossain määrin eri mieltä siitä, etteikö aidotkin tunteet voisi olla vahingollisia, jos esimerkiksi rakastuu toiseen ollessaan varattu.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myös jos esim. miellyttävä ihminen haluaisi tutustua, mutta torjut hänet koska elättelet toiveita tsäänssistä sen yksipuolisen rakastumisen kohteesi kanssa (vaikka tiedät hänen olevan jonkun toisen kanssa tms.), on selkeä pakkomielteen merkki.
Mielestäni se jos "rakastuminen" alkaa laittaa elämällesi rajoja ja estämään elämästä esim. uusien ihmisten kanssa tai mielen tasolla pääsemästä eroon turhasta ajattelusta, on pakkomielteistä.
Pakkomielle on haitallista, tunteet sinänsä ei. Mutta pakkomielle ei ole niinkään tunteen vallassa olemista, vaan juurikin ajatuksia joista et pääse pois.
Tuosta ensimmäisestä kappaleesta mietin, että mihin se raja taas vedetään. En minä ainakaan lähde tutustumaan jokaiseen miellyttävään ihmiseen deittailumielessä, muista ihastumisista riippumatta. Pitää kolahtaa ns täysillä.
Ja olen jossain määrin eri mieltä siitä, etteikö aidotkin tunteet voisi olla vahingollisia, jos esimerkiksi rakastuu toiseen ollessaan varattu.
-Ap
Niin ei tietenkään jokaiseen miellyttävään (en minä kyllä tapaa edes vuosittain sillä tavalla miellyttäviä :D), mutta omalla kohdallani olen miettinyt, että joskus se "täysillä kolahtaminen" jonkun kanssa on voinut minun puoleltani estyä vain siksi, että olen ollut emotionaalisesti niin jumissa jossain omassa pakomielteisessä rakastumisessa johonkin tyyppiin jolta en saa vastavuoroisuutta tunteilleni?
Käytännön esimerkki oikeasta elämästä: tapasin yhteisen tuttavapiirin kautta miehen, jonka huomasin heti kun hän tuli paikalle, muistan tarkasti millainen ilme hänellä oli ja miten hän katsoi minuun puutarhakeinusta hymyillen ja auringon paistaessa kasvoilleen, kun juttelin hänen äitinsä kanssa keittiössä. Eli heti ensisilmäykseltä ylittyi joku raja mikä ei yleensä kenenkään kanssa; molemmat huomasivat toisensa.
Sen jälkeen hän tuli aina sinne missä olin ja koin hänet kyllä viehättäväksi ja miellyttäväksi, söpöksi tyypiksi, mutta olin niin jumissa pakkomielteeseeni, etten jotenkin voinut antaa tilaa sille ihmiselle enkä halunnutkaan alkaa tutustumaan paremmin, koska elättelin toiveita josko pakkomielteeni kohde sittenkin haluaisi minut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olin lähes koko nuoruuden pakkomielteiden vallassa. En tiedä mihin se liittyi, mutta koko pakkomielteisyys helpotti huomattavasti ns. aikuistumisen myötä lähempänä kolmeakymppiä ja kolmenkympin paikkeilla.
Olen miettinyt kävisinkö jossain terapiassa puhumassa tästä (olisi muitakin asioita joista puhua), kun en kehtaa kenenkään kanssa noin muutoin aiheesta keskustella. Pakkomielteisyys etenkin tunneasioissa liitetään jotenkin sellaiseen sairaalloisuuteen, ja en haluaisi leimautua ihan ällöksi tyypiksi paljastamalla jotain tuollaista itsestäni tutuille :D
Onko täällä kenelläkään kokemusta aiheesta?
Sama ihminen vai useita?
Murrosiän alkamisen jälkeen useampi jotenkin epäterveitä/pakkomielteisiä piirteitä saanut pidempi rakastuminen, ensin 14-17v yhteen ihmiseen, sitten 18-21v toiseen ja lopulta vielä nuitakin voimakkaampi todella pakkomielteinen rakastuminen noin ikävuodet 23+ sinne kolmeenkymppiin saakka.
Nuiden välissä/hiipumisvaiheessa on ollut myös "normaaleja" ihastumisia joihinkin tyyppeihin, joista ei ole tullut pakkomiellettä vaan olen päässyt normaalisti yli jos ja kun juttu on loppunut tai ei ole kunnolla alkanutkaan. Eli ihastuminen ei yleensä johda tuollaiseen sekoiluun, vaikka selkeä taipumus on sellaiseen ollut. Nykyään jotenkin vaan tiedän ja tunnen sen itsessäni, etten enää kehittäisi tuollaista pakkomiellettä kehenkään, mutta mietityttää edelleen mikä ihme minulla on ollut hätänä, miksi olen ollut tuollainen?
Onko niissä ollut kuitenkin molemminpuolisuutta, ainakin alussa? Minulla on yleensä ollut, ainakin niissä pisimmässä on ollut takana ainakin jonkinlainen suhde. No, opiskeluaikana oli kyllä yksi parin vuoden ihastus yhden illan jutun jälkeen. Se on ehkä kaikkein suhteettomin näistä omista. Toki ollut sellaisiakin ihastuksia joiden kanssa ei ole tapahtunut mitään, mutta ne on olleet kevyempiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myös jos esim. miellyttävä ihminen haluaisi tutustua, mutta torjut hänet koska elättelet toiveita tsäänssistä sen yksipuolisen rakastumisen kohteesi kanssa (vaikka tiedät hänen olevan jonkun toisen kanssa tms.), on selkeä pakkomielteen merkki.
Mielestäni se jos "rakastuminen" alkaa laittaa elämällesi rajoja ja estämään elämästä esim. uusien ihmisten kanssa tai mielen tasolla pääsemästä eroon turhasta ajattelusta, on pakkomielteistä.
Pakkomielle on haitallista, tunteet sinänsä ei. Mutta pakkomielle ei ole niinkään tunteen vallassa olemista, vaan juurikin ajatuksia joista et pääse pois.
Tuosta ensimmäisestä kappaleesta mietin, että mihin se raja taas vedetään. En minä ainakaan lähde tutustumaan jokaiseen miellyttävään ihmiseen deittailumielessä, muista ihastumisista riippumatta. Pitää kolahtaa ns täysillä.
Ja olen jossain määrin eri mieltä siitä, etteikö aidotkin tunteet voisi olla vahingollisia, jos esimerkiksi rakastuu toiseen ollessaan varattu.
-Ap
Niin ei tietenkään jokaiseen miellyttävään (en minä kyllä tapaa edes vuosittain sillä tavalla miellyttäviä :D), mutta omalla kohdallani olen miettinyt, että joskus se "täysillä kolahtaminen" jonkun kanssa on voinut minun puoleltani estyä vain siksi, että olen ollut emotionaalisesti niin jumissa jossain omassa pakomielteisessä rakastumisessa johonkin tyyppiin jolta en saa vastavuoroisuutta tunteilleni?
Käytännön esimerkki oikeasta elämästä: tapasin yhteisen tuttavapiirin kautta miehen, jonka huomasin heti kun hän tuli paikalle, muistan tarkasti millainen ilme hänellä oli ja miten hän katsoi minuun puutarhakeinusta hymyillen ja auringon paistaessa kasvoilleen, kun juttelin hänen äitinsä kanssa keittiössä. Eli heti ensisilmäykseltä ylittyi joku raja mikä ei yleensä kenenkään kanssa; molemmat huomasivat toisensa.
Sen jälkeen hän tuli aina sinne missä olin ja koin hänet kyllä viehättäväksi ja miellyttäväksi, söpöksi tyypiksi, mutta olin niin jumissa pakkomielteeseeni, etten jotenkin voinut antaa tilaa sille ihmiselle enkä halunnutkaan alkaa tutustumaan paremmin, koska elättelin toiveita josko pakkomielteeni kohde sittenkin haluaisi minut.
Joo tuon pointin kyllä ymmärrän, ettei kunnon kolahdusta ehkä synny jos on kovin vahvasti ihastunut/rakastunut/pakkomielteinen. Itse en vaan noissa tilanteissa edes tunnista niitä ihmisiä, jotka kolahtaisivat jos tilanne olisi toinen. Ja toisaalta, minä en tarvitse edes kovin intensiivistä ihastusta siihen etten näe muita. Lievemmätkin ihastumiset on sellaisia yksi kerrallaan -juttuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olin lähes koko nuoruuden pakkomielteiden vallassa. En tiedä mihin se liittyi, mutta koko pakkomielteisyys helpotti huomattavasti ns. aikuistumisen myötä lähempänä kolmeakymppiä ja kolmenkympin paikkeilla.
Olen miettinyt kävisinkö jossain terapiassa puhumassa tästä (olisi muitakin asioita joista puhua), kun en kehtaa kenenkään kanssa noin muutoin aiheesta keskustella. Pakkomielteisyys etenkin tunneasioissa liitetään jotenkin sellaiseen sairaalloisuuteen, ja en haluaisi leimautua ihan ällöksi tyypiksi paljastamalla jotain tuollaista itsestäni tutuille :D
Onko täällä kenelläkään kokemusta aiheesta?
Sama ihminen vai useita?
Murrosiän alkamisen jälkeen useampi jotenkin epäterveitä/pakkomielteisiä piirteitä saanut pidempi rakastuminen, ensin 14-17v yhteen ihmiseen, sitten 18-21v toiseen ja lopulta vielä nuitakin voimakkaampi todella pakkomielteinen rakastuminen noin ikävuodet 23+ sinne kolmeenkymppiin saakka.
Nuiden välissä/hiipumisvaiheessa on ollut myös "normaaleja" ihastumisia joihinkin tyyppeihin, joista ei ole tullut pakkomiellettä vaan olen päässyt normaalisti yli jos ja kun juttu on loppunut tai ei ole kunnolla alkanutkaan. Eli ihastuminen ei yleensä johda tuollaiseen sekoiluun, vaikka selkeä taipumus on sellaiseen ollut. Nykyään jotenkin vaan tiedän ja tunnen sen itsessäni, etten enää kehittäisi tuollaista pakkomiellettä kehenkään, mutta mietityttää edelleen mikä ihme minulla on ollut hätänä, miksi olen ollut tuollainen?
Onko niissä ollut kuitenkin molemminpuolisuutta, ainakin alussa? Minulla on yleensä ollut, ainakin niissä pisimmässä on ollut takana ainakin jonkinlainen suhde. No, opiskeluaikana oli kyllä yksi parin vuoden ihastus yhden illan jutun jälkeen. Se on ehkä kaikkein suhteettomin näistä omista. Toki ollut sellaisiakin ihastuksia joiden kanssa ei ole tapahtunut mitään, mutta ne on olleet kevyempiä.
En osaa siitä molemminpuolisuudesta sanoa, mutta jotain juttua on alunperin ollut ja siitä lähtenyt. Mitään voimakasta molemminpuolisuutta ei tietenkään ole voinut olla, kun näissä tapauksissa toinen osapuoli on ollut etäisempi, häilyväinen, vetäytyvä tms. Jotain leivänmuruja ehkä voinut olla myöhemmin, eli niistä saanut bensaa liekkeihin siihen pakkomielteeseen.
Eli yksipuoliset tunteet, vaikka ei ns. kaukoihastumisesta olekaan ollut alunperin kyse.
Olen ollut nuoresta tytöstä, tyyliin 13 ensin korviani myöten ihastunut erääseen poikaan. En edes nähnyt ketään muuta. Vietetyiin kesä yhdessä, hän petti minua ja tiemme erkanivat riitaisesti. Seurustelin tahollani muutamankin muun kanssa, mutta en erityisemmin edes välityänyt heistä. Halusin vain tämän yhden ja ainoan. Etsin aina häntä silmilläni vaikka se mitä teki minullesattui kamalasti.
Tiemme päätyivät hänen toiveestaan taas yhteen ja seurusteltiin / elettiin avoliitossakin pitkään. Liitössa oli haasteita mutta rakadtin häntä, vain ja ainoastaan häntä. Vaikka olin joistain jutuista melko tyytymätönkin suhteesern koin hyvin voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta hänen kanssaan. Tiesin että hänkin rakasti minua.
Tiemme erosi lopullisesti ihan meidän lapsellisuutta ja minun ylpeytyäni. Olin kuolla siihen tuskaan. No, selvisin siitä vaihtamalla maisemaa, vaikka ikävöin häntä kovasti, kuulin myös kavereilta hänen ikävöivän minua.
Hän ajautui myös ilmeisesti jonkinmoiseen laastarisuhteeseen ja vielä naimisiin mennessään haikaili minun perään tu nustaen edelleen kaipaavansa minua, hän olisi kuulema halunnut minut.
Tämä oli lopullinen ero,lopullisuuden tuska oli kauhea, sydän pieninä sirpaleina. Minä pakenin maailmalle.
En ole unohtanut vieläkään 30 vuoteen tuota miestä. Kaipaan häntä joskus niin että alan itkemään.
Olen ollut muutamassakin pitkässäsuhteessa, mutta en kaikki ovat jääneet pinnallisiksi, en oikein pysty /osaa rakastaa (tai en vaan rakastu) muita.
Olen hyvin ns yksiavioinen.
Nykyisin kun näen häntä taas satunnaisesti edes vilaukselta, tekisi mieli vaan heittäyty syliin ja suudella. Kertoa miten hemmetin ikävä minulla on yhä häntä.
Mietin usein onko tämänpakkomielle vai vain epätoivoisen yksin jääneen ihmisen rakkauden kaipausta jota itse ruokin päässäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myös jos esim. miellyttävä ihminen haluaisi tutustua, mutta torjut hänet koska elättelet toiveita tsäänssistä sen yksipuolisen rakastumisen kohteesi kanssa (vaikka tiedät hänen olevan jonkun toisen kanssa tms.), on selkeä pakkomielteen merkki.
Mielestäni se jos "rakastuminen" alkaa laittaa elämällesi rajoja ja estämään elämästä esim. uusien ihmisten kanssa tai mielen tasolla pääsemästä eroon turhasta ajattelusta, on pakkomielteistä.
Pakkomielle on haitallista, tunteet sinänsä ei. Mutta pakkomielle ei ole niinkään tunteen vallassa olemista, vaan juurikin ajatuksia joista et pääse pois.
Tuosta ensimmäisestä kappaleesta mietin, että mihin se raja taas vedetään. En minä ainakaan lähde tutustumaan jokaiseen miellyttävään ihmiseen deittailumielessä, muista ihastumisista riippumatta. Pitää kolahtaa ns täysillä.
Ja olen jossain määrin eri mieltä siitä, etteikö aidotkin tunteet voisi olla vahingollisia, jos esimerkiksi rakastuu toiseen ollessaan varattu.
-Ap
Niin ei tietenkään jokaiseen miellyttävään (en minä kyllä tapaa edes vuosittain sillä tavalla miellyttäviä :D), mutta omalla kohdallani olen miettinyt, että joskus se "täysillä kolahtaminen" jonkun kanssa on voinut minun puoleltani estyä vain siksi, että olen ollut emotionaalisesti niin jumissa jossain omassa pakomielteisessä rakastumisessa johonkin tyyppiin jolta en saa vastavuoroisuutta tunteilleni?
Käytännön esimerkki oikeasta elämästä: tapasin yhteisen tuttavapiirin kautta miehen, jonka huomasin heti kun hän tuli paikalle, muistan tarkasti millainen ilme hänellä oli ja miten hän katsoi minuun puutarhakeinusta hymyillen ja auringon paistaessa kasvoilleen, kun juttelin hänen äitinsä kanssa keittiössä. Eli heti ensisilmäykseltä ylittyi joku raja mikä ei yleensä kenenkään kanssa; molemmat huomasivat toisensa.
Sen jälkeen hän tuli aina sinne missä olin ja koin hänet kyllä viehättäväksi ja miellyttäväksi, söpöksi tyypiksi, mutta olin niin jumissa pakkomielteeseeni, etten jotenkin voinut antaa tilaa sille ihmiselle enkä halunnutkaan alkaa tutustumaan paremmin, koska elättelin toiveita josko pakkomielteeni kohde sittenkin haluaisi minut.
Joo tuon pointin kyllä ymmärrän, ettei kunnon kolahdusta ehkä synny jos on kovin vahvasti ihastunut/rakastunut/pakkomielteinen. Itse en vaan noissa tilanteissa edes tunnista niitä ihmisiä, jotka kolahtaisivat jos tilanne olisi toinen. Ja toisaalta, minä en tarvitse edes kovin intensiivistä ihastusta siihen etten näe muita. Lievemmätkin ihastumiset on sellaisia yksi kerrallaan -juttuja.
Niin en tietenkään voi varmaksi näin jälkikäteen tietää, olisiko tuo mies ns. kolahtanut jos olisin antanut mahdollisuuden eikä olisi ollut sitä pakkomiellettä toiseen ihmiseen, mutta tiedostin sen jo silloin, että antaisin hänelle mahdollisuuden JOS en roikkuisi siinä pakkomielteen kohteessa ja elättelisi toiveita sen suhteen.
Muita vastaavia en ole kohdannut, eli tuo mies on ainoa sellainen aikuisiällä kohtaamani jolle olisin antanut mahdollisuuden jos tilanne olisi ollut toinen.
Minä luulen, että näissä on joskus häilyvä raja ja se voi olla näkökulmastakin kiinni. Mikä on toisen silmissä pakkomiellettä, on toisen silmissä hautaan asti rakastamista. Ja ihmisillä on usein omat motiivinsa siihen, miksi tilanteen haluaa nähdä tietyllä tavalla mieluummin kuin toisella. Välillä mietin, että ehkä molemmat on joskus totta samaan aikaan. Syvimmät ja intensiivisimmät intohimoisen rakastumisen tunteet on kai omalla tavallaan aina tietynlaista hulluutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olin lähes koko nuoruuden pakkomielteiden vallassa. En tiedä mihin se liittyi, mutta koko pakkomielteisyys helpotti huomattavasti ns. aikuistumisen myötä lähempänä kolmeakymppiä ja kolmenkympin paikkeilla.
Olen miettinyt kävisinkö jossain terapiassa puhumassa tästä (olisi muitakin asioita joista puhua), kun en kehtaa kenenkään kanssa noin muutoin aiheesta keskustella. Pakkomielteisyys etenkin tunneasioissa liitetään jotenkin sellaiseen sairaalloisuuteen, ja en haluaisi leimautua ihan ällöksi tyypiksi paljastamalla jotain tuollaista itsestäni tutuille :D
Onko täällä kenelläkään kokemusta aiheesta?
Sama ihminen vai useita?
Murrosiän alkamisen jälkeen useampi jotenkin epäterveitä/pakkomielteisiä piirteitä saanut pidempi rakastuminen, ensin 14-17v yhteen ihmiseen, sitten 18-21v toiseen ja lopulta vielä nuitakin voimakkaampi todella pakkomielteinen rakastuminen noin ikävuodet 23+ sinne kolmeenkymppiin saakka.
Nuiden välissä/hiipumisvaiheessa on ollut myös "normaaleja" ihastumisia joihinkin tyyppeihin, joista ei ole tullut pakkomiellettä vaan olen päässyt normaalisti yli jos ja kun juttu on loppunut tai ei ole kunnolla alkanutkaan. Eli ihastuminen ei yleensä johda tuollaiseen sekoiluun, vaikka selkeä taipumus on sellaiseen ollut. Nykyään jotenkin vaan tiedän ja tunnen sen itsessäni, etten enää kehittäisi tuollaista pakkomiellettä kehenkään, mutta mietityttää edelleen mikä ihme minulla on ollut hätänä, miksi olen ollut tuollainen?
Onko niissä ollut kuitenkin molemminpuolisuutta, ainakin alussa? Minulla on yleensä ollut, ainakin niissä pisimmässä on ollut takana ainakin jonkinlainen suhde. No, opiskeluaikana oli kyllä yksi parin vuoden ihastus yhden illan jutun jälkeen. Se on ehkä kaikkein suhteettomin näistä omista. Toki ollut sellaisiakin ihastuksia joiden kanssa ei ole tapahtunut mitään, mutta ne on olleet kevyempiä.
En osaa siitä molemminpuolisuudesta sanoa, mutta jotain juttua on alunperin ollut ja siitä lähtenyt. Mitään voimakasta molemminpuolisuutta ei tietenkään ole voinut olla, kun näissä tapauksissa toinen osapuoli on ollut etäisempi, häilyväinen, vetäytyvä tms. Jotain leivänmuruja ehkä voinut olla myöhemmin, eli niistä saanut bensaa liekkeihin siihen pakkomielteeseen.
Eli yksipuoliset tunteet, vaikka ei ns. kaukoihastumisesta olekaan ollut alunperin kyse.
Minullakin pitkälti tällaisia kokemuksia. Ei niinkään ihastumista tuntemattomiin tai sellaisiin joilta ei tule mitään vastakaikua, vaan ikäänkuin suhteetonta ripustautumista lyhytaikaista huomiota ja pinnallista kiintymystä tarjonneisiin henkilöihin.
Alue: Aihe vapaa
Puhutko nyt rakkaudesta vai ihastumisesta? Ne ovat aivan eri asioita.