Rakkauden ja pakkomielteen ero

Nykytilanne on se, että olen pitkään ja jokseenkin suhteettomasti ollut rakastunut ihmiseen, joka hetken vaikutti harkitsevan suhdetta ja jonkinlainen romanssi siinä olikin. Lopulta hän kuitenkin päätyi toiseen ratkaisuun. Jotenkin koen, että ylipääsemisen kannalta minun olisi jostain syystä välttämätöntä saada jonkinlainen selvyys siihen mitä tapahtui ja mitä se oli. Siis tavallaanhan lopputulos on joka tapauksessa sama. Mutta jostain syystä koko tapaus pitäisi pystyä ikäänkuin laittamaan johonkin lokeroon, jotta sen voi arkistoida historiaan. Nyt en jotenkin tiedä, olenko menettänyt elämäni rakkauden vai olenko pelkkä harhainen idiootti. Tai tavallaan ne molemmat on varmaan totta. Mutta mikä olisi se totuus joka on eniten totta, se ajatus joka veisi elämää ja hyvinvointia tehokkaimmin eteenpäin.

Tuohon ap kirjoitukseen ja moneen muuhunkin haluaisin kyllä huomauttaa, että toisen rakastaminen ei lopu siihen kun toinen esim jättää tai kuolee tai vaikka satuttaa pahastikin. Voi olla että väkivaltaista kumppaniakin ralastaa syvästi, ehkä erotaankin mutta joku osa väkivallan uhrissa rakastaa aina sitä väkivallan tekijää.

Vaikka siis menettää jonkun ihmisen jota on syvästi rakastanut (ja saanut vastarakkautta), ajan saatossa pahin tuska hälvenee ja katoaa, mutta aika harvoin se tunne häviää koskaan.

Kerrankin hyvä kysymys ja pohdintaa. Raamatussa on hyvä kuvaus siitä, mitä Rakkaus on.

Pakkomielteestä sen erottaa, ettei siihen koskaan kuulu omistamisen halua. Tosi Rakkaus laskee vapaaksi.

Olen itse kaivannut nuoruusajan rakastani (oltiin n 2,5v yhdessä, asuttiinkin jo saman katon alla). Olin koko nuoruuteni halunnut vain hänet. Hengailin muidenkin kanssa mutta kylänraitilla näin aina vaan hänet.

Näin yli 33v jälkikäteen ajatellen rakastin tuota, sillon nuorta miestä, vaikka suhteemmehan ei täysin tyydyttänyt minua alkua lukuunottamatta juuri koskaan.

Olimme ihan liian nuoria ja hänen tarpeens pörrätä vain omien kavereiden kanssa viinanhuuruisia viikonloppuja, vetää pää täyteen viinaa ja asettaa (en sano että aina) mut hyvin usein kaikki muut asiat ja ihmiset minun edelle, oli musertavaa. Läheisyys oli alkua lukuunottamatta liian vähäistä ja sänkyhommat hänen toimesta itsekeskeisiä. Tästäkin syystä olin usein kiukkuinen, en saanut häneltä sitä emotionaalista rakkauden tarpeen tyydytystä mitä kaipasin. Tosin olimme aivan liian nuoria ymmärtämään mikä olisi suhteessa tärkeää.

Hän petti ja jätti minut.

Ero oli kauhea shokki, häpeä ja siitä jäi ihan traumat minulle joista en ole ehkä selvinnyt täysin vieläkään.

Hän on koko nuoruuden eron jälkeenkin pitänyt minua pihdeissään, monesti sanoi haluavansa minut takaisin ja vain odottaa minua.

Meni sitten itse laastarisuhteensa kanssa naimisiinkin ehkä vähän jollain tietyllä asialla painostettuna. Minä jäin yksin.

Vaikka hän tuotti suhteemme aikana usein minulle pettymyksiä milloin milläkin sektorilla ja olin tyytymätön suhteemme laatuun, rakastin häntä valtavasti ja olisin halunnut paljon enemmän.

Ehkä tästä johtuukin se että edelleen muistelen häntä ja nykyisin kun näen häntä taas satunnaisesti ehkä jopa pakkkomielteisesti muistelen ja kuvittelen hänestä kaikenlaista. Aivoni eivät anna minun unohtaa häntä. Tosin johtuu varmasti myös siitä että minulla ei ole kumppania, elän yksin. Mielikuvitus luo mielikuvitusrakkaan.

Vierailija kirjoitti:

Kerrankin hyvä kysymys ja pohdintaa. Raamatussa on hyvä kuvaus siitä, mitä Rakkaus on.

Pakkomielteestä sen erottaa, ettei siihen koskaan kuulu omistamisen halua. Tosi Rakkaus laskee vapaaksi.

Ei ole mitään tekemistä sillä että laskee toisen vapaakti fyysisesti ja sillä että esim erossa toinen jää kaipaamaan toista eikä pääse rakkauden tunteesta irti.

Jos ei saa vastakaikua rakkaudelleen, se muuttuu sinun raamatun höpinöistäsi huolimatta kivuksi, kaipuuksi, ikäväksi ja loppujen jopuksi jollain tapaa musertaa kaipaajan henkisesti.

Oikea rakkaus ei koskaan vaadi toiselta osapuolelta mitään.

Pakkomielteinen ihminen taas haluaa että toinen tyydyttää hänessä jonkun tarpeen, oli se sitten läheisyys, yksinäisyys...

Rakkaus on ikuista eikä liity millään tavalla siihen saako sitä takaisin. Rakkaus osaa päästä myös irti jos se on toiselle hyväksi. Jos rakkaus sammuu niin se ei ole ollutkaan rakkautta vaan ihastumista siihen kuvaan minkä on itse luonut toisesta. Pakkomielle on itsekäs päähän pinttymä ja siihen liittyy usein omistuhalua ja mustasukkaisuutta.

Usein he jotka rakastuvat ensimmäistä kertaa vasta myöhemmällä iällä säikähtävät näitä tunteitaan ja saattavat pyrkiä kieltämään ja hallitsemaan niitä mutta se ei kuitenkaan ole mahdollista. Ne tunteen voi piilottaa mutta vaikka valehtelee muille niin on tyhmää valehdella itselleen ja mieluummin sitten tuntee yksipuolista ja ehkä kiellettyäkin rakkautta kun ei tuntisi rakkautta eläessään ensinkään.

Itse ainakin valitsisin loppuelämän sydänsurut sen sijaan kun että en tuntisi mitään.