Lue keskustelun säännöt.
Luopumisen suru, kun tietää ettei enää saa lapsia
07.06.2023 |
Olen 48 v äiti. Lapset 11 v ja 19 v.
Tiedän etten enää ikinä voi saada lisää lapsia.
Koen kateutta kun näen esim kaupassa nuoren äidin jolla söpö vauva tai pikkulapsi. Sydämessä vihlaisee kateus, haluaisin vielä yhden oman vauvan. Olen aina rakastanut pikkulapsia.
Toki olen kiitollinen omista lapsista, mutta se ei poista vauvaikävääni.
Onko muita jotka joutuvat tehdä surutyötä samasta asiasta?
Kommentit (122)
Joo kyllä mä koin tiettyä luopumisen tuskaa, kun vaihdevuodet alkoivat ja tuli selväksi että lapsia ei enää voi tulla. Tein siis lapset jo 25 ja 27 -vuotiaina, ja lapsiluku oli täynnä enkä ajatellut lisää lapsia hankkia. Mutta niin vain se lopullisuus herätti pienen surun, että enää ei edes voisi tulla lisää lapsia.
Joten ymmärrän kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluat käyttää heitä seuraksi ja valita vaatteensa, sisustaa huoneensa ja päättää missä viettävät vapaa-aikansa. Heidän pitäisi antaa sinun tuntea itsesi tarpeelliseksi hääräillessäsi keittiössä ja valmistaessasi heille soseita. Heidät on tarpeeseen hankittu.
Olet kuitenkin saanut omia biologisia lapsia mikä on todella suuri lahja. Kaikille meille sitä ei suotu, joten vähän ärsyttää lukea aloitusta, jossa surraan sitä ettei saatu 3 lasta vaan "vain" 2. Olisin ollut onnellinen ihan yhdestäkin lapsesta.
Jännä miten sanotaan, että naisen elämä alkaa kun saa lapsen kotiinsa ja lapsen elämä alkaa kun pääsee pois sieltä.
Vierailija kirjoitti:
Olet kuitenkin saanut omia biologisia lapsia mikä on todella suuri lahja. Kaikille meille sitä ei suotu, joten vähän ärsyttää lukea aloitusta, jossa surraan sitä ettei saatu 3 lasta vaan "vain" 2. Olisin ollut onnellinen ihan yhdestäkin lapsesta.
Eikö voi ohittaa triggeröiviä ketjuja? Voit laittaa pystyyn oman ketjun halutessasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jännä miten sanotaan, että naisen elämä alkaa kun saa lapsen kotiinsa ja lapsen elämä alkaa kun pääsee pois sieltä.
Ensin odotti sen 15v että pääsisi omaan kotiin ja sitten kun se aika tuli, alettiinkin painamaan alas ja rimpuilemaan, lässyttämään, kohtelemaan lapsena liioitellusti, marttyyriytymään, tuppautumaan väkisin seuraan ym häiriökäyttäytymistä. Tuli kyllä todella selväksi mitä ja ketä varten olen olemassa ja mihin tarkoitukseen hankittu.
Tosi surullista ettei lisääntyjillä ole omaa elämää. Sitten jälkeläiset ovat vastuussa heidän viihdyttämisestään ja joutuvat kannattelemaan henkistä hyvinvointiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aviomies meni vasektomiaan kahden lapsen jälkeen. Kello käy ja tuntuu ikävältä ajatella, että oma haave kolmannesta lapsesta tuskin tulee koskaan toteutumaan.
Miksi alapeukut? Päätös vasektomiasta ei ollut yhteinen.
Mitä sanomista naisella muka pitäisi olla asiaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä miten sanotaan, että naisen elämä alkaa kun saa lapsen kotiinsa ja lapsen elämä alkaa kun pääsee pois sieltä.
Ensin odotti sen 15v että pääsisi omaan kotiin ja sitten kun se aika tuli, alettiinkin painamaan alas ja rimpuilemaan, lässyttämään, kohtelemaan lapsena liioitellusti, marttyyriytymään, tuppautumaan väkisin seuraan ym häiriökäyttäytymistä. Tuli kyllä todella selväksi mitä ja ketä varten olen olemassa ja mihin tarkoitukseen hankittu.
Tosi surullista ettei lisääntyjillä ole omaa elämää. Sitten jälkeläiset ovat vastuussa heidän viihdyttämisestään ja joutuvat kannattelemaan henkistä hyvinvointiaan.
Traumaterapia voisi auttaa sinua.
Vierailija kirjoitti:
Olen 38-vuotias yhden, ihanan lapsen äiti. Olisin halunnut toisen lapsen, sisaruksen lapselleni. Mieheni ei halua. Suru on suuri. En tiedä, miten pääsen asian yli. Vaakakupissa painaa perheemme, yhteinen elämämme ja toisaalta minun haaveeni. Tuntuu, että on vain huonoja vaihtoehtoja ja miten elää katkeroitumatta? Tästä ainokaisestani olen ikuisesti kiitollinen ja onnellinen.
Täällä toinen. Ja olen jopa täsmälleen saman ikäinen, yhden lapsen äiti. Mietin eroa asian takia jatkuvasti ja asia painaa, sillä kiire alkaa olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä miten sanotaan, että naisen elämä alkaa kun saa lapsen kotiinsa ja lapsen elämä alkaa kun pääsee pois sieltä.
Ensin odotti sen 15v että pääsisi omaan kotiin ja sitten kun se aika tuli, alettiinkin painamaan alas ja rimpuilemaan, lässyttämään, kohtelemaan lapsena liioitellusti, marttyyriytymään, tuppautumaan väkisin seuraan ym häiriökäyttäytymistä. Tuli kyllä todella selväksi mitä ja ketä varten olen olemassa ja mihin tarkoitukseen hankittu.
Tosi surullista ettei lisääntyjillä ole omaa elämää. Sitten jälkeläiset ovat vastuussa heidän viihdyttämisestään ja joutuvat kannattelemaan henkistä hyvinvointiaan.
Traumaterapia voisi auttaa sinua.
Traumaterapiaa nimenomaan eikä lapsiin takertumista!
Vierailija kirjoitti:
Olen 38-vuotias yhden, ihanan lapsen äiti. Olisin halunnut toisen lapsen, sisaruksen lapselleni. Mieheni ei halua. Suru on suuri. En tiedä, miten pääsen asian yli. Vaakakupissa painaa perheemme, yhteinen elämämme ja toisaalta minun haaveeni. Tuntuu, että on vain huonoja vaihtoehtoja ja miten elää katkeroitumatta? Tästä ainokaisestani olen ikuisesti kiitollinen ja onnellinen.
Samaa suren minäkin ja olen ikäisesi. Mies vielä aiemmin puhui parista lapsesta. Onpa tullut eroakin mietittyä tämän takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hirveää miten kauan kestää ennen kuin ihminen saa päättää seurastaan. Sitä vartenhan lisäännytään, että pakottamalla saa varmasti seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä miten sanotaan, että naisen elämä alkaa kun saa lapsen kotiinsa ja lapsen elämä alkaa kun pääsee pois sieltä.
Ensin odotti sen 15v että pääsisi omaan kotiin ja sitten kun se aika tuli, alettiinkin painamaan alas ja rimpuilemaan, lässyttämään, kohtelemaan lapsena liioitellusti, marttyyriytymään, tuppautumaan väkisin seuraan ym häiriökäyttäytymistä. Tuli kyllä todella selväksi mitä ja ketä varten olen olemassa ja mihin tarkoitukseen hankittu.
Tosi surullista ettei lisääntyjillä ole omaa elämää. Sitten jälkeläiset ovat vastuussa heidän viihdyttämisestään ja joutuvat kannattelemaan henkistä hyvinvointiaan.
Traumaterapia voisi auttaa sinua.
Traumaterapiaa nimenomaan eikä lapsiin takertumista!
Naisen elämänkaari:
0-20v: harjoitellaan nukkeleikkiä
20-30v: mangutaan nukkeleikkiä mieheltä
30-45v: nukkeleikki
45-55v: nuppi sekoaa kun nukkeleikki on takana -> häiriökäyttäytymistä
55v->: mangutaan nukkeleikkiä lapsiltaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä miten sanotaan, että naisen elämä alkaa kun saa lapsen kotiinsa ja lapsen elämä alkaa kun pääsee pois sieltä.
Ensin odotti sen 15v että pääsisi omaan kotiin ja sitten kun se aika tuli, alettiinkin painamaan alas ja rimpuilemaan, lässyttämään, kohtelemaan lapsena liioitellusti, marttyyriytymään, tuppautumaan väkisin seuraan ym häiriökäyttäytymistä. Tuli kyllä todella selväksi mitä ja ketä varten olen olemassa ja mihin tarkoitukseen hankittu.
Tosi surullista ettei lisääntyjillä ole omaa elämää. Sitten jälkeläiset ovat vastuussa heidän viihdyttämisestään ja joutuvat kannattelemaan henkistä hyvinvointiaan.
Traumaterapia voisi auttaa sinua.
Traumaterapiaa nimenomaan eikä lapsiin takertumista!
Oletko siis kokeillut terapiaa? Jos olet, hyödyt ovat ilmeisesti jääneet melko vähäisiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aviomies meni vasektomiaan kahden lapsen jälkeen. Kello käy ja tuntuu ikävältä ajatella, että oma haave kolmannesta lapsesta tuskin tulee koskaan toteutumaan.
Viisas aviomies! Etköhän ole tuhonnut maapalloa aivan tarpeeksi jo senkin itsekäs lisääntyjäapina.
Miltä tuntuu vihata naisia? Kaksi lasta hankittiin aivan yksissä tuumin miehen kanssa. Sinulle tuollaista tuskin tulee tapahtumaan, koska naiset kiertävät sinut kaukaa.
Tämä. Kaikki muuta apinalajit ovat uhanalaisia paitsi ihminen. Vielä on olemassa biomassaa jota ei ole muutettu ihmisiksi.
Minulla sama juttu. Olin kuvitellut itseni aina useamman lapsen äidiksi. Mies halusi vain yhden. Lapsi jo yhdeksän. On niin monia tilanteita, joissa suru nousee pintaan ettei lapseni koe sisaruutta.
Nyt mies herännyt ajatukseen toisesta lapsesta, mutta olen jo pian 42. Voi olla nyt myöhäistä.
Vierailija kirjoitti:
Nauti tämän hetkisestä arjestasi ilman pieniä lapsia ja keskity uuteen elämänvaiheeseen isompien lasten vanhempana. Muutaman vuoden päästä sinulla voi olla jo lapsenlapsia joita saat (toivottavasti) hoitaa.
Olin isoemä jo alle 3-kymppisenä <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä miten sanotaan, että naisen elämä alkaa kun saa lapsen kotiinsa ja lapsen elämä alkaa kun pääsee pois sieltä.
Ensin odotti sen 15v että pääsisi omaan kotiin ja sitten kun se aika tuli, alettiinkin painamaan alas ja rimpuilemaan, lässyttämään, kohtelemaan lapsena liioitellusti, marttyyriytymään, tuppautumaan väkisin seuraan ym häiriökäyttäytymistä. Tuli kyllä todella selväksi mitä ja ketä varten olen olemassa ja mihin tarkoitukseen hankittu.
Tosi surullista ettei lisääntyjillä ole omaa elämää. Sitten jälkeläiset ovat vastuussa heidän viihdyttämisestään ja joutuvat kannattelemaan henkistä hyvinvointiaan.
Traumaterapia voisi auttaa sinua.
Traumaterapiaa nimenomaan eikä lapsiin takertumista!
Naisen elämänkaari:
0-20v: harjoitellaan nukkeleikkiä
20-30v: mangutaan nukkeleikkiä mieheltä
30-45v: nukkeleikki
45-55v: nuppi sekoaa kun nukkeleikki on takana -> häiriökäyttäytymistä
55v->: mangutaan nukkeleikkiä lapsiltaan
Äitini yrittää estää aikuistumiseni. Olen 16-vuotias ja hän kai alkaa tajuamaan etten parin vuoden päästä enää ole hänen valtansa alla. Haikailee kotileikin perään, haluaa itse shoppailla vaatteeni ja ostaa minulle välillä jotain lapsille tarkoitettuja leluja, kuten pehmoleluja tai jotain dubloja. Alkaa raivoamaan mielipuolisesti jos en ota näitä vastaan ja soittelee sukulaiset läpi kuinka se lapsi on taas ollut niin vaikea ja kuinka pienten lasten kanssa on niiiiin raskasta. Yöunetkin hänellä kuulemma menee minun itsekkyyteni takia, kun en suostu käyttämään hänen rakkaudella ostamaansa Winx-klubi -paitaa. Myös alkanut käyttää korostetun paljon sanaa ”lapsi” nimeni sijaan puhuessaan minusta: ”Se on pitkä aika lapselle olla yksin, koska lapset eivät kestä odottelua”, ”Voiko lasta päästää yksin sinne? Se voi lapselle olla aika vaikeaa”, ”Lapselle ehtii tulla varmasti jo kova nälkä masuun” -_-
Sai selville poikaystävästäni ja alkoi sen jälkeen uhkailemaan poliisilla, että alaikäisenä teen niin kuin hän sanoo ja jos olen yhdenkin yön poissa ja menen ”sen pojan luokse panetuttamaan itseä” niin hän soittaa poliisille ja ottaa kouluun yhteyttä. Tuskinpa ne mitään tekevät mutta *tuttaa se nolaaminen.
Mielenterveysongelmiahan hänellä on mutta hoidosta vihjailu saa aikaan vain lisää raivoamista ja huutoa.
Isä ei ole yhtä paha mutta innostuu joskus menemään mukaan lällättelyyn. Käyttää myös lapsi-sanaa ja perustelee miksen voi tehdä jotain normaaleja asioita sillä että minä olen lapsi. En voi olla poissa kotoa koska minä olen lapsi. En saa viikkorahaa koska minä olen lapsi. En voi seurustella vielä koska minä olen lapsi. Kumpikin myös ajaa lapsiparkkiin jos olen kyydissä -_-
Miten voin muuttaa jos en saa huoltajilta suostumusta eikä minulla ole varaa? Tahdon katkaista välit mutta joudun asumaan täällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aviomies meni vasektomiaan kahden lapsen jälkeen. Kello käy ja tuntuu ikävältä ajatella, että oma haave kolmannesta lapsesta tuskin tulee koskaan toteutumaan.
Miksi alapeukut? Päätös vasektomiasta ei ollut yhteinen.
Päätös on vain ja ainoastaan miehen, ei sinulla ole siihen sanavaltaa.
En ole pummi. Miten voi ottaa teille, joilla ei ole primaarisen tai sekundaarisen lapsettomuuden kanssa yhtään mitään omakohtaista tekemistä, noin hemmmetin koville, että täytyy aivan väen vängällä tulla HAUKKUMAAN, nimittelemään, syyttelemään tunteista, syyttelemään ajatuksista, syyttelemään kokemuksista SUREVIA ihmisiä? Ketjuun, jossa ap kysyi nimenomaan, tunteeko joku samankaltaisia tunteita. Ja kun joku kertoo tuntevansa, te täysin sivulliset onnekkaat, jotka ette ole omakohtaista surua asiasta koskaan joutuneet kohtaamaan alatte mitätöidä toisten tunnekokemuksia ja hyökkäätte verbaalisesti päälle sen sijaan, että edes yrittäisitte ymmärtää tai ohittaisitte koko ketjun. Hävetkää.