Lue keskustelun säännöt.
Surettaa niin tuo oma nuori
05.06.2023 |
En tiedä mitä on tapahtunut, mutta abi-vuoden aikana on pojallamme todella paljon vähentyneet kaikki kaverien tapaamiset. Etenkin omasta lukiosta ei oikein tuntunut enää olevan kavereita, joiden kanssa olisi ollut vapaa-ajalla. Yo-juhlien jälkeen ei lähtenyt mihinkään juhlimaan, koska "ei kiinnosta". En tiedä miksi ei kiinnosta. On sellainen olo, että on tipahtanut kaveriporukoista pois. Ei ole kiinnostunut päihteistä, joten se voi olla yksi tekijä. Surettaa niin paljon ja ahdistaa, että miten tulee pärjäämään jatko-opinnoissa jne.
Kommentit (86)
Vierailija kirjoitti:
Meiltä löytyy 20v jolla ei ainoatakaan kaveria.
Yläkoulussa vielä oli, lukiossa ollessa ne oikeastaan jäi ja keskeytti sen 1.vuoden jälkeen, ammattiin juuri valmistui ja tilanne sama. Ei tunnu itse asiasta kärsivän, ollut aina hyvinkin itsekseen viihtyvä eikä koe oloaan luontevaksi joukossa eikä myöskään mitään alkoholi ym touhuja.
Armeija jää välistä, ei koe sitä hommaa omaksensa.
Nyt olisi kesä edessä, perheen kanssa reissaaamista ja lomailua, tutkintopaperit kourassa, työpaikan katselua ja omilleen muuttoa miettii, ei vain tiedä, että minne päin suuntaisi ja saisiko sieltä töitä.
Onko sinusta ok, että 20-v matkustaa perheen kanssa? Eikä ole sitä kaveripiiriä, jonka kanssa mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein nämä nuoret miehet piristyvät kun löytyy tyttökaveri. Olisi kuitenkin tärkeää että olisi muitakin kavereita. Monella suomalaisella miehellä vaimo on se "paras kaveri" ja kun suhde rakoilee ovat täysin hakoteillä.
Ei sitä tyttökaveria löydy. Se potentiaalinen tyttökaveri kyllä nuorena ja nättinä naisena löytää tinderistä ja somesta laadukkaampia, suositumpia miehiä, joilla ei ole sosiaalisia ongelmia. Naiset eivät pidä luusereista.
Ap:n pojan kaltaisista miehistä tulee inceleitä. Voin tämän kokemuksella kertoa.Lisäksi ap:n poika on jo abi. Tyttökaveri olisi jo löytynyt, jos olisi löytyäkseen. Se, että sosiaalisella ja etenkin romanttisella rintamalla menee heikosti kertoo että hän on todennäköisesti alle 180cm pitkä eikä myöskään kasvoiltakaan erityisen komea. Se on surullinen kohtalo. Nykypäivänä nuoren naisen ei tarvitse tyytyä tällaiseen mieheen, koska somessa ja tinderissä on komeampia ja pidempiä miehiä tarjolla ja paljon.
Eihän hän enää ole abi vaan ylioppilas. Ei ole sulla faktat hallussa.
Ohhoh vielä pahempi! Tilanne on pahempi kuin mitä ymmärsinkään..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein nämä nuoret miehet piristyvät kun löytyy tyttökaveri. Olisi kuitenkin tärkeää että olisi muitakin kavereita. Monella suomalaisella miehellä vaimo on se "paras kaveri" ja kun suhde rakoilee ovat täysin hakoteillä.
Ei sitä tyttökaveria löydy. Se potentiaalinen tyttökaveri kyllä nuorena ja nättinä naisena löytää tinderistä ja somesta laadukkaampia, suositumpia miehiä, joilla ei ole sosiaalisia ongelmia. Naiset eivät pidä luusereista.
Ap:n pojan kaltaisista miehistä tulee inceleitä. Voin tämän kokemuksella kertoa.Lisäksi ap:n poika on jo abi. Tyttökaveri olisi jo löytynyt, jos olisi löytyäkseen. Se, että sosiaalisella ja etenkin romanttisella rintamalla menee heikosti kertoo että hän on todennäköisesti alle 180cm pitkä eikä myöskään kasvoiltakaan erityisen komea. Se on surullinen kohtalo. Nykypäivänä nuoren naisen ei tarvitse tyytyä tällaiseen mieheen, koska somessa ja tinderissä on komeampia ja pidempiä miehiä tarjolla ja paljon.
Ihan hirveältä tuntuu lukea tällaista. Tuliko sinulle kommentistasi hyvä mieli?
T. Ap
Ikävä kuulla, ei tullut. Olen itse muutamaa vuotta poikaasi vanhempi enkä ole ikinä suudellut naista tai pitänyt kädestä. Eristäydyin myös muista suunnilleen saman ikäisenä kuin poikasi.
Lukiko poikasi luonnontieteitä lukiossa? Suosittelen sinua suosittelemaan pojallesi lääkärin, hammaslääkärin tai edes eläinlääkärin uraa. Hienolla lääkisopiskelijan statuksella pystyy varmasti kompensoimaan puuttuvaa ulkonäköä ja tekemään vaikutuksen vastakkaiseen sukupuoleen. Toimisin itse samoin, mutta ällini ei riitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän 24-vuotias on tekemässä ammattikorkeakoulun opinnäytetyötä. Asui pitkään omillaan, mutta nyt muutti takaisin kotiin. Olen ollut huolissaan hänen päivärytmistä, kavereita tapaa pääasiassa netissä. En tiedä, mitä pystyisin tekemään niinkin aikuisen nuoren miehen hyväksi.
voi voi. Mamman lihapullien luokse. Nyt teit pahan virheen, kun päästit. Lasten ei ole tarkoitus asua aikuisena vanhempiensa luona.
Koko Euroopassa keskimääräinen kotoa pois muuttamisen ikä on 27 vuotta.
Käsittämättömiä kommentteja tulee äidille, joka ajattelee poikansa parasta.
Aihe Vapaa:lla.
Kyllä pitäisi olla psykopaattivol5000, että nyky-Netissä "kestäisi"pää.
Olen elänyt aikaa ,kun vielä oli ns.purkit, chatin alkuversiot.
Siihen verrattuna aika potaskaa nyky-Netti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
monet pojat jäävät yksin tässä feministisessä metoo-maailmassa. voi poika silti pärjätä opinnoissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meiltä löytyy 20v jolla ei ainoatakaan kaveria.
Yläkoulussa vielä oli, lukiossa ollessa ne oikeastaan jäi ja keskeytti sen 1.vuoden jälkeen, ammattiin juuri valmistui ja tilanne sama. Ei tunnu itse asiasta kärsivän, ollut aina hyvinkin itsekseen viihtyvä eikä koe oloaan luontevaksi joukossa eikä myöskään mitään alkoholi ym touhuja.
Armeija jää välistä, ei koe sitä hommaa omaksensa.
Nyt olisi kesä edessä, perheen kanssa reissaaamista ja lomailua, tutkintopaperit kourassa, työpaikan katselua ja omilleen muuttoa miettii, ei vain tiedä, että minne päin suuntaisi ja saisiko sieltä töitä.Onko sinusta ok, että 20-v matkustaa perheen kanssa? Eikä ole sitä kaveripiiriä, jonka kanssa mennä.
Jaa, mun yliopistossa opiskeleva 20+ lapsi kyllä matkustaa oikein mielellään meidän vanhustenkin kanssa. On kyllä omat kaverit ja menot, mutta tykkää olla myös meidän ja pikkusisarustensa kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voiko muuten hyvin? Meillä oli vastaavaa tilannetta että kaveripiiri jäi ja oli vain kotona, mutta numerot olivat loistavia. Paljastui syömishäiriö ja masennus (en tiedä kumpi oli ensin). Kun parantui, niin yhtäkkiä löysi useita kavereita ja vielä seurustelukumppanin.
Olin itsekin ensin aluksi tyytyväinen, että ei ole kaupungilla heilumassa mutta kyllä tuo sairastaminen oli vielä pahempaa. Joutui myös suljetulle osastolle hetkeksi. Nyt olen todella onnellinen jokaisesta bileillasta mistä kuulen.
Ihan iloinen on, mutta miettii kyllä kovasti jo sitä, että tutustuuko jatko-opinnoissaan kehenkään. Kokee, että ei ole lukiossa oikein tutustunut ihmisiin. Todellisuudessa on kyllä tutustunut, mutta luulen, että kyseessä on enemmänkin se, että ei kuulu mihinkään porukkaan ja siitä tulee se kokemus, että ei ole tutustunut tarpeeksi toisiin lukiolaisiin.
Masennus ei muuten aina näy ilottomuutena vaan myös riittämättömyyden ja yksinäisyyden kokemuksena. Mä kyllä suosittelisin tekemään ammattilaisen kanssa masennustestin. Ihan omakohtainen kokemus, kukaan ei olisi uskonut ulkoapäin, että olin masentunut mutta sisimmässäni tunsin etten ole riittävä eikä kukaan välitä jne. Sain aikamoiset pisteet testissä. Lievän masennuslääkityksen ja terapian avulla muutuin oikeasti iloiseksi ihmiseksi ja mm. tutustun ihmisiin ihan eri tavalla kuin vaikka silloin viisi vuotta sitten.
Mun mies oli samanlainen. Ylioppilasjuhliin ei tullut kavereita ja illalla meni autolla juhlapaikalle. Oli pari h, kotiin ja ma töihin.
Meni armeijaan kauas, silloin pystyi toivomaan, sai kavereita, mutta armeijan jälkeen hekin jäi.
Opiskelussa sai uusia tuttuja, vanhoja lukiolaisia tuli tutummiksi.
Töissä on paljon eri ajoilta kollegoita, mm yläasteelta, lukiosta, armeijasta, yliopistosta ja parhaiten viihtyy kotona.
Minulla on ystäviä, käyn ulkona. Mies ei, eikä haittaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kaikki ylioppilasjuhlien päätteeksi lähde bilettään. Ihan kotiin jäin minäkin silloin ja ihan hyvin on elämä mennyt. On hyvä ammatti, työ, puoliso, lapsia ja lastenlapsiakin jo. Älä suotta huoli äiti kulta.
Vierailija kirjoitti:
Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävykset ja sain seurata pojan kehitystä. Hän rakenteli onnellisena robotteja ja juoksi kesäisin perhoshaavin kanssa niityllä. Kaikki oli niin hyvin... Koulussa opettajat ennustivat pojasta tulevan vielä jotain suurta, hän rakasti tarinoita Etelämantereesta ja kaukaisten saarten eläimistä. Muistan kuin eilisen päivän sen alkusyksyisen päivän kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa nukkua öitä laavulla ja mennä yhdessä luonnontieteelliseen museoon. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Aika kului ja pojan lukio alkoi, yläasteella hän oli vielä saanut seurata sivusta kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Jokin pojassa muuttui, hänestä tuli kotona hiljaisempi ja varautunut. Poika opiskeli edelleen historiaa loistavin arvosanoin, mutta jokin oli toisin ja yritimme selvittää mitä oli tapahtunut. Lukion ollessa lopuillaan toivoimme armeija vuoden ja opiskelemaan lähdön auttavan, kenties poika oli ainoastaan uusien kuvioiden tarpeessa. Poika opiskelikin poliittista historiaa vuoden verran, mutta palattuaan kesäksi kotiin, seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...
Te naiset ette tule tätä ikinä ymmärtämään. Poikalapapselle selviää siinä jossain yläasteen, intin ja nuoren aikuisuuden kohdilla, että miehellä ei olekaan arvoa pelkkänä ihmisenä, vaan ainoastaan sillä mitä mies voi maailmalle antaa. Oli se sitten rahaa, työtä tai hengen uhraamista sodassa.
Se on kova niitti ja monelle se käy raskaaksi.
Teidän masentuneet pojat tarvitsevat positiivisia ja vahvoja miesroolimalleja, eikä mitään äidin hyysäystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein nämä nuoret miehet piristyvät kun löytyy tyttökaveri. Olisi kuitenkin tärkeää että olisi muitakin kavereita. Monella suomalaisella miehellä vaimo on se "paras kaveri" ja kun suhde rakoilee ovat täysin hakoteillä.
Ei sitä tyttökaveria löydy. Se potentiaalinen tyttökaveri kyllä nuorena ja nättinä naisena löytää tinderistä ja somesta laadukkaampia, suositumpia miehiä, joilla ei ole sosiaalisia ongelmia. Naiset eivät pidä luusereista.
Ap:n pojan kaltaisista miehistä tulee inceleitä. Voin tämän kokemuksella kertoa.Lisäksi ap:n poika on jo abi. Tyttökaveri olisi jo löytynyt, jos olisi löytyäkseen. Se, että sosiaalisella ja etenkin romanttisella rintamalla menee heikosti kertoo että hän on todennäköisesti alle 180cm pitkä eikä myöskään kasvoiltakaan erityisen komea. Se on surullinen kohtalo. Nykypäivänä nuoren naisen ei tarvitse tyytyä tällaiseen mieheen, koska somessa ja tinderissä on komeampia ja pidempiä miehiä tarjolla ja paljon.
Ihan hirveältä tuntuu lukea tällaista. Tuliko sinulle kommentistasi hyvä mieli?
T. Ap
Muorit eivät välttämättä ymmärrä, mutta maailma muuttuu hirmuista kyytiä. Elämä on ylipäätään digitalisoitunut ja sosiaaliset piirit pienentyneet. Koronan jälkeen tuntuu kaikki introvertit eli henkevämmät tyypit kaivautuneen johonkin kiven koloon ja uusi normaali saapuneen.
Ja kun koloista puhutaan, niin maailma on muuttunut niidenkin suhteen. Digitalisaatio (tinder ym.) on palauttanut pariutumissysteemin kivikaudelle, eli kunnon urokset haalivat kaikki parhaat ja risunipun kantajat katselevat sivusta pölmistyneenä. Lisäksi media ylishekshualishoi kaiken sekä syöttää kaikkea fiftyshades juttuja herkille mielille. Tavallinen pojanrimpula on täysin näkymätön ja turha tindereissä ja instoissa. Siksi kai joku Tatekin kerää miljardiyleisön jutuillaan. Ja Nipponiassa puolet kolmekymppisistä miehistä on jotain neitsytsetiä.
Viisaimmat pysyttelevätkin kaikesta kaukana. Ja kaikkein kehittyneimmät painuvat vuorille. Veljen kanssa ollaan molemmat oltu aina vähän erakkoluonteita ja paukuteltu maailman viisaudet kaaliin, tyhjänpäiväistä älämölöä vältellen. Toki mielenterveydelle tekee gutaa välillä paukutella kamppailusalilla ja jopa naisissakin, mutta isot plänit kannattaa pitää aina etusijalla. Molemmat ollaan menestytty yhteiskunnallisesti erinomaisesti ja veljellä on perhekin soman vaimonsa kanssa, itse olen keskittynyt enemmän rallatteluun.
Joku viisas joskus jo virkkoi että 99 prosentista ihmisistä kannattaa pysytellä kaukana. Kai seura tekee kaltaisekseen ja kannattaakin tähyillä sitä yhtä prosenttia.
Vierailija kirjoitti:
Meiltä löytyy 20v jolla ei ainoatakaan kaveria.
Yläkoulussa vielä oli, lukiossa ollessa ne oikeastaan jäi ja keskeytti sen 1.vuoden jälkeen, ammattiin juuri valmistui ja tilanne sama. Ei tunnu itse asiasta kärsivän, ollut aina hyvinkin itsekseen viihtyvä eikä koe oloaan luontevaksi joukossa eikä myöskään mitään alkoholi ym touhuja.
Armeija jää välistä, ei koe sitä hommaa omaksensa.
Nyt olisi kesä edessä, perheen kanssa reissaaamista ja lomailua, tutkintopaperit kourassa, työpaikan katselua ja omilleen muuttoa miettii, ei vain tiedä, että minne päin suuntaisi ja saisiko sieltä töitä.
No ei sitä nyt paikkakuntaa valita ja muuteta ja sitten katsella onko töitä vaan papereita menemään jokaiseen avoinna olevaan tehtävään tietenkin ja sinne muuttaa mistä SAA töitä. Hyvä olisi olla myös kesätöissä jo aikuinen ihminen. Niistä moni on saanut myös ekoja varsinaisia työpaikkojaan.
Yksinäisyys on jo hälyyttävän yleistä lukio-ikäisilllä. Se on myös monimuotoista, porukassakin kulkevista moni kokee kaverisuhteet pinnallisiksi, kaipaavat läheistä ystävää. Ei tiedetä, miten kohdata ikätoverit. Kännykkään on helppo uppoutua - niidenkin, joilla on koulussa kavereita.
Syitä on helppo nimetä: suuret lukiot, joissa joka kurssilla eri porukka. ( Kuka aikuinen haluaisi olla duunissa, jossa olisi 6-7 eri työyhteisöä ja jokaisella eri pomo. Ja nämäkin vaihtuisivat 5x vuodessa ), digitaaliset oppimateriaalit ( istutaan lähekkäin läppärien ääressä ), koukuttavat somealustat ja vertailu niiden vääristämään kuvaan kaikista muista. Luulisi, että koronaeristyksen jälkeen yhteisöllisyys olisi palannut ja yksinäisyyden kokemukset vähentyneet, mutta kävikin päinvastoin.
On turhauttavaa yrittää hoitaa ongelmaa, kun pitäisi puuttua sitä aiheuttaviin rakenteisiin, juurisyihin. Pienemmät koulut, ryhmät, digitaalisuuden lisäksi muita työtapoja, kännykät reppuun tai vielä parempi: kotiin, kerhoja, vuorovaikutustaitoja, asennekasvatusta jne.
Vierailija kirjoitti:
Oma poika pääsi ylioppilaaksi. Lähti amiksesta valmistuneiden kaverien kanssa juhlimaan. Lakki jäi kotiin suosiosta. Ei vaan löytänyt lukiosta oikein porukoita joissa viihtyisi. Suuri osa lukiolaisten jutuista oli kuulemma ryyppäämiseen ym liittyvää aja kun se ei kiinnostanut
Ei kiinnostanut lukiolaisten ryyppäämis-jutut, mutta silti lähti ammattikoulu-kavereiden kanssa juhlimaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävykset ja sain seurata pojan kehitystä. Hän rakenteli onnellisena robotteja ja juoksi kesäisin perhoshaavin kanssa niityllä. Kaikki oli niin hyvin... Koulussa opettajat ennustivat pojasta tulevan vielä jotain suurta, hän rakasti tarinoita Etelämantereesta ja kaukaisten saarten eläimistä. Muistan kuin eilisen päivän sen alkusyksyisen päivän kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa nukkua öitä laavulla ja mennä yhdessä luonnontieteelliseen museoon. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Aika kului ja pojan lukio alkoi, yläasteella hän oli vielä saanut seurata sivusta kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Jokin pojassa muuttui, hänestä tuli kotona hiljaisempi ja varautunut. Poika opiskeli edelleen historiaa loistavin arvosanoin, mutta jokin oli toisin ja yritimme selvittää mitä oli tapahtunut. Lukion ollessa lopuillaan toivoimme armeija vuoden ja opiskelemaan lähdön auttavan, kenties poika oli ainoastaan uusien kuvioiden tarpeessa. Poika opiskelikin poliittista historiaa vuoden verran, mutta palattuaan kesäksi kotiin, seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...
Te naiset ette tule tätä ikinä ymmärtämään. Poikalapapselle selviää siinä jossain yläasteen, intin ja nuoren aikuisuuden kohdilla, että miehellä ei olekaan arvoa pelkkänä ihmisenä, vaan ainoastaan sillä mitä mies voi maailmalle antaa. Oli se sitten rahaa, työtä tai hengen uhraamista sodassa.
Se on kova niitti ja monelle se käy raskaaksi.
Teidän masentuneet pojat tarvitsevat positiivisia ja vahvoja miesroolimalleja, eikä mitään äidin hyysäystä.
Saman logiikan mukaan sama ongelma on tytöilläkin. Ei heistäkään haluta kuin taloudellisra hyötyä. Pitäisi kouluttautua hyvin palkattuun ammattiin ja tehdä vauvoja. Edetä uralla ja samalla kasvattaa uusia veronmaksajia?
Siis mikä muka on hirveämpää kuin ihmisten seura?