Onko isovanhemmille lapsenlapset yhtä rakkaita kuin omat lapset?

Aika usein lapsenlapset ovat tärkeämpiä, kun on jo enemmän iän tuomaa kokemusta ja ehkä aikaakin.

No tavallaan siinä rakastaa edelleen sitä omaa lastaan ja haluaa tukea häntä.

Kauhean huonolla omallatunnolla tunnustan, että lapsenläpset tuntuu rakkaamilta.

Kun omat lapset oli pieniä niin ruuhkavuosissa oli vain selviytymistaistelua.

Yritän korvata sitä nyt olemalla paljon lastenlasten kanssa, että niillä omilla lapsilla olisi vähän helpompaa.

Ainakin omilla vanhemmillani oli lapsenlapset huomattavasti rakkaampia. Omille lapsilleen ei juuri rakkautta herunut.

Lapsenlapsenlapset ovat kai sitten vielä rakkaampia?

Vierailija kirjoitti:

Aika usein lapsenlapset ovat tärkeämpiä, kun on jo enemmän iän tuomaa kokemusta ja ehkä aikaakin.

Miten kokemus ja aika voi vaikuttaa siihen, ketkä ovat tärkeämpiä?

Ei noin voi arvottaa. Ovat eri tavalla rakkaita. Omat ovat omia ja lapstenlapsille en ole tärkein hlö vaan vanhemmat ovat. Rakkaita kaikki. Omat lapset aikuisia ja lastenlapset pieniä hellyttäviä ja oman luonteisia.

Kyllä ne omat lapset on tuossakin paketissa ne rakkaimmat. Sillä tavalla että haluaa tehdä kaikkensa että heillä olisi helpompaa kuin itsellään aikoinaan oli ilman mitään tukea mistään. Niin että he jaksaa ja ehtii olla lastensa kanssa tarpeeksi, saavat levätä eivätkä stressaa.

Minä hämmästyin, miten rakkaita minun lapset oli vanhemmilleni. En usko, että he juurikaan välittivät omista lapsistaan.

Vierailija kirjoitti:

Aika usein lapsenlapset ovat tärkeämpiä, kun on jo enemmän iän tuomaa kokemusta ja ehkä aikaakin.

Tämä!

Niin paljon kuin lapsiani rakastankin elämä heidän 4 kanssaan oli hektistä eikä oikein ehtinyt pysähtyä miettimään. Sitä arkea vaan elettiin ja yritettiin selviytyä.

Nyt on aikaa ihastella ja ihmetellä lastenlasten täydellisyyttä. He ovat luonamme viikoittain mutta vain tunteja kerrallaan joten ehdin keskittymään heihin paremmin, arjen työt ei vie yhteistä aikaa. Tavallaan kyllä harmittaa ettei omien lasten kanssa pystynyt samaan mutta onneksi eivät ole kärsineet. Elävät itse nyt samaa vaihetta.

Lapsenlapsi ei liene samalla tavalla oman identiteetin jatke kuten oma lapsi on suurimmallle osalle vanhemmista joten sitä voi rakastaa vapaammin.

Omille lapsille äidilläni oli järkyttävää kuria ja fyysistä väkivaltaa ja inhoan tätä sen lässytystä lapsenlapsille eikä tarvitse töihin mennä lapsenlapsilla. 

Kamalaa palvontaa oli kun sisareni sai ensimmäisen lapsen ja kuinka ruma rääpäle se olikin niin sitä ylistettiin ihan kaikkialle. Kaikkia ihmisiä ärsytettiin sen palvonnalla. Minut haukuttiin jos en ollut siitä rääpäleestä kiinnostunut yhtään.  Ja pidin sitä helvetin rumana. Ei se ollut ollenkaa sellaine hertaine söpöläine. Sille piti olla erikoisruuat ja todella vaativa kakara. Se ei edes suostunu kävelemään metriäkään jos sisarus oli rattaissa ja hänetkin piti kärryssä tuupata. 

Ei helvetti mitkä erikoisruuat sille piti olla ja muut söivät jotain muita tavallisia ruokia. Ei se ole tehnyt töitä päivääkään vaan lojuu kotona pelaten päivästä toiseen. Siitä piti tulla jotain ja odotukset olivat suuria.  

Mulle on aina jäänyt mieleen, kun ystäväni sai lapsen ja ystäväni  isomummo ( eli lapseni "isoisomummo") sanoi lapsesta, että " Kyllä tämä nyt on se kaikkein rakkain".

Kyllä minulle oli omat lapset rakkaanpia mutta silloin ei aina ehtinyt heistä kaikkia huomioimaan tarpeeksi kun täytyi käydä töissä ja huolehtia muustakin perheestä ja niiden tarpeista.Lapsenlapsi on helpompi ja voi tuntua että lellitään kun on enempi aikaa ottaa heidät huomioon kun vain käyvät eivät ole jatkuvasti.

Äitini on suopeampi ja ymmärtäväisempi teini-ikäiselle lapsenlapselleen kuin minulle aikoinaan, kun olin teini. En ole äitini kanssa erityisen läheinen.

On olemassa vanha sanonta, että rakas on oma lapsi, rakkahampi lapsenlapsi. Ja toinen sanonta, että oma lapsi on lapsi, lapsenlapsi on lapsukainen.

Siinä voi olla jotain perää, mutta en usko että kyse olisi rakkauden määrästä, vaan ihan siitä että saadessaan lapsenlapsen, on oltu jo kauan ilman kosketusta läheiseen pikkulapseen. Ja kun se sitten kuvioon tulee, ollaan jo erilaisessa tilanteessa ihan iän takia jo muutenkin.

Anoppini ei aikanaan ottanut ensimmäistä lapsenlastaan mitenkään erityisesti vastaan, ja miksi olisi ottanutkaan, kun oma nuorimmaisensa oli vasta kolmevuotias. Oli siis aloittanut nuorena.

Kyllä hän selvästikin sen omansa piti parhaimpana. Lapsenlapsen ei sellaista hullaantumista tuntenut.

Oman lapsen kanssa kun oli, oli niin paljon muutakin mistä oli kiinnostunut, kun oli nuori ja elämässä paljon asioita.

Lapsenlapsen kanssa kun on, niin on jo rauhoittunut ja keskittyy siihen lapseenkin jo eri tavalla. Ja jotenkin vaan jaksaa sitä lasta eri tavalla.

Omat on rakkaimpia. Lapsenlapset seuraavina.

Usein isovanhemmat huomioivat lapsenlapsia paremmin kuin vanhemmat omia lapsiaan. Johtuneeko tosiaan siitä että kun ei olla saman katon alla jatkuvasti niin silloin puolin ja toisin mielenkiintoa riittää enemmän.

Kaiketi lapsenlapset ovat yleensä eräänlaisia jatkumoita omista lapsista. Tavallaan osa heitä.

Äitini joskus totesi esikoiseni taaperoaikana, että miten sitä voikaan toisen lasta rakastaa niin paljon. Kai se jotenkin kuvaa sitä, että ei se rakkaus ole vähempää, joskin suhde on hyvin todennäköisesti vähän erilaista, mitä niiden omien lasten kanssa joiden kanssa elä 24/7 ensimmäiset vuodet. Lastenlasten kanssa enemmänkin ns. myötäelää, ja juuri siksi luulen, että sitä aina valitsisi sen lapsenlapsen parhaan oman lapsen parhaan yli, tavallaan sen oman lapsensa takia.

Mun äiti olis halunnut heivata minut siitä kombosta kokonaan