Lue keskustelun säännöt.
Olen 40 ja menettänyt uskoni ihmissuhteisiin. Olen silti onnellinen. Muita?
01.06.2023 |
Parisuhteet, ystävyyssuhteet, sisarussuhteet, kaikki ovat johtaneet lopulta pettymyksiin. Oikeastaan vain vanhempani olivat läheisiä ja koin luotettaviksi heidän elämänsä loppuun saakka. Elämäni on ollut helpompaa siitä lähtien kun päätin, etten halua enää läheisiä ystävyyssuhteita tai parisuhteita. Hyvänpäiväntutut, työkaverit ja harrastukset riittää sosiaaliseksi elämäksi. Elämä on hyvää näinkin, oikeastaan paljon parempaakin. Onko muita, jotka ovat päättäneet omasta halustaan olla enää päästämättä ketään liian lähelle olematta silti katkera elämälle?
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos "kaikki muut" on hankalia ja ihmissuhteet kaatuu kerta toisensa jälkeen, niin syy on todennäköisesti itsessä.
Eli ei. En ole hankala persoona, joten minulla on ihania ihmissuhteita ja ihana parisuhde myös.
Eli siis vika on aina itsessä jos toiset puukottavat selkään? Asia selvä.
Lohduttavaa laittaa ne kaikki omat ongelmat muiden piikkiin?
Paljon voi myös nykypäivänä laittaa koronarokotepiikkiin. Ihmisten kunto ja hyvinvointi laskenut pohjamutiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jännä että kaikki ihmissuhteesi aina menevät pieleen. Onko mahdollista että sinä olet tässä se ongelma?
Vierailija kirjoitti:
Jos "kaikki muut" on hankalia ja ihmissuhteet kaatuu kerta toisensa jälkeen, niin syy on todennäköisesti itsessä.
Eli ei. En ole hankala persoona, joten minulla on ihania ihmissuhteita ja ihana parisuhde myös.
Se voi olla totta. Olen varmasti muista hankala persoona, enkä oikeastaan osaa olla muuta. Puhun liikaa. Otan yhteyttä liian usein. Juttelen asioita, jotka eivät kiinnosta sitä toista. Kuuntelen väärää musiikkia, syön vääriä ruokia, matkustan vääriin paikkoihin. En juo tarpeeksi alkoholia. Kannatan väärä puoluetta. Lapseni ovat tiellä. Olen liian vilkas ja aktiivinen. En kierrätä tarpeeksi. En ole tarpeeksi rikas. Eikä mieheni ole erityisen menestynyt. Kuten en minäkään.
Olen päättänyt ettei kiusaa muita seurallani, enkä ota enää yhteyttä kenenkään.
Vietän aikaani ainoastaan perheeni kanssa, joka sentään vielä rakastaa minua tällaisena mitä olen.
Muut eivät ole minusta ollenkaan hankalia, mutta minä olen sitä selvästi heille.
Mutta olen oppinut hyväksymään sen, etten ole sopiva muille ja kun olen yksin saan olla juuri niin hankala ja epäsopiva ihminen, kun olen. Itse koen, että on olemassa paljon hankalampia ihmisiä, joilla on kavereita, kun mitä minä olen. Suorastaan ilkeitä ja törkeitä, mutta sillä ei ole enää mitään merkitystä. En aio enää koskaan hankkia itselleni uusia ystäviä tai edes kavereita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos "kaikki muut" on hankalia ja ihmissuhteet kaatuu kerta toisensa jälkeen, niin syy on todennäköisesti itsessä.
Eli ei. En ole hankala persoona, joten minulla on ihania ihmissuhteita ja ihana parisuhde myös.
Mutta jos tuntuu siltä, että on hankala persoona ja viihtyy paremmin yksin, niin onko pakko olla muiden ihmisten kanssa? Miksi ei vain voisi touhuta omia juttujaan ja olla tyytyväinen? Onko pakko olla sosiaalinen, jos ei sitä luonnostaan ole?
Sehän on just hyvä, jos asian itse tiedostaa. Tuntuu vain, että moni ei tiedosta, koska "ovat pettyneitä kaikkiin", "menettäneet uskonsa muihin" ja "katkeria". Osaa näistä sanoista myös ap. käytti.
Minulla myös tuttavia (huom. tuttavia, ei ystäviä), joiden lähipiiriin kuulu muka paljon kaikenlaisia pettureita ja kamalia ihmisiä ja kaikki on heitä vastaan ja joku/jotkut ovat pilanneet heidän elämänsä. Kun totuus on, että lähipiiri on vain yrittänyt kestää tai auttaa tai pitänyt omia puoliaan tyrannia tai muuten haitallisesti toimivaa ihmistä vastaan.
Kai se joillain on näin. Minä taas koen itse olevani se hankala, niin ettei kukaan halua minun kanssani olla ystävä. Siksi en yritä ystävystyä kenenkään kanssa, vaan olen mieluummin omassa rauhassa. Sitten kun joskus käy niin, että joku muu yrittää ystävystyä min kanssa ja olen oikeastaan liian kiltti sanomaan, että ei kannattaisi ja yritän sitten itsekin. Ei siinä hyvin käy lopulta kuitenkaan. Minä väsyn muihin ihmisiin, enkä jaksa mitään draamaa. Sitten on vaan pakko pistää välit poikki. Näin minulle aina käy. Tiedän olevani syyllinen, enkä siksi itse hakeudu muiden seuraan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos "kaikki muut" on hankalia ja ihmissuhteet kaatuu kerta toisensa jälkeen, niin syy on todennäköisesti itsessä.
Eli ei. En ole hankala persoona, joten minulla on ihania ihmissuhteita ja ihana parisuhde myös.
Se voi olla totta. Olen varmasti muista hankala persoona, enkä oikeastaan osaa olla muuta. Puhun liikaa. Otan yhteyttä liian usein. Juttelen asioita, jotka eivät kiinnosta sitä toista. Kuuntelen väärää musiikkia, syön vääriä ruokia, matkustan vääriin paikkoihin. En juo tarpeeksi alkoholia. Kannatan väärä puoluetta. Lapseni ovat tiellä. Olen liian vilkas ja aktiivinen. En kierrätä tarpeeksi. En ole tarpeeksi rikas. Eikä mieheni ole erityisen menestynyt. Kuten en minäkään.
Olen päättänyt ettei kiusaa muita seurallani, enkä ota enää yhteyttä kenenkään.
Vietän aikaani ainoastaan perheeni kanssa, joka sentään vielä rakastaa minua tällaisena mitä olen.Muut eivät ole minusta ollenkaan hankalia, mutta minä olen sitä selvästi heille.
Mutta olen oppinut hyväksymään sen, etten ole sopiva muille ja kun olen yksin saan olla juuri niin hankala ja epäsopiva ihminen, kun olen. Itse koen, että on olemassa paljon hankalampia ihmisiä, joilla on kavereita, kun mitä minä olen. Suorastaan ilkeitä ja törkeitä, mutta sillä ei ole enää mitään merkitystä. En aio enää koskaan hankkia itselleni uusia ystäviä tai edes kavereita.
Samaistun tässä siihen, että koen myös olevani itse vääränlainen ja epäsopiva muille ja yleensäkin ihmissuhteisiin. Haluan kuitenkin olla juuri tällainen kuin olen. En ole kusipää, siitä ei ole kyse. Ihmissuhteet katkeavat minun toimesta, kun en siedä mitä tahansa tai petyn muuten jollain tavalla. Vika on siis minussa ja odotuksissani sekä siinä, että vedän puoleeni vääränlaisia ihmisiä tai hakeudun itse vääränlaiseen seuraan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos "kaikki muut" on hankalia ja ihmissuhteet kaatuu kerta toisensa jälkeen, niin syy on todennäköisesti itsessä.
Eli ei. En ole hankala persoona, joten minulla on ihania ihmissuhteita ja ihana parisuhde myös.
Se voi olla totta. Olen varmasti muista hankala persoona, enkä oikeastaan osaa olla muuta. Puhun liikaa. Otan yhteyttä liian usein. Juttelen asioita, jotka eivät kiinnosta sitä toista. Kuuntelen väärää musiikkia, syön vääriä ruokia, matkustan vääriin paikkoihin. En juo tarpeeksi alkoholia. Kannatan väärä puoluetta. Lapseni ovat tiellä. Olen liian vilkas ja aktiivinen. En kierrätä tarpeeksi. En ole tarpeeksi rikas. Eikä mieheni ole erityisen menestynyt. Kuten en minäkään.
Olen päättänyt ettei kiusaa muita seurallani, enkä ota enää yhteyttä kenenkään.
Vietän aikaani ainoastaan perheeni kanssa, joka sentään vielä rakastaa minua tällaisena mitä olen.Muut eivät ole minusta ollenkaan hankalia, mutta minä olen sitä selvästi heille.
Mutta olen oppinut hyväksymään sen, etten ole sopiva muille ja kun olen yksin saan olla juuri niin hankala ja epäsopiva ihminen, kun olen. Itse koen, että on olemassa paljon hankalampia ihmisiä, joilla on kavereita, kun mitä minä olen. Suorastaan ilkeitä ja törkeitä, mutta sillä ei ole enää mitään merkitystä. En aio enää koskaan hankkia itselleni uusia ystäviä tai edes kavereita.
Aivan kuin minun tekstiäni. Täällä sinulle sielunsisko joka ajattelee juuri samoin! Ollaan vaan omassa rauhassa omia itsejämme. Ei aikuinen ihminen tarvitse enää ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos "kaikki muut" on hankalia ja ihmissuhteet kaatuu kerta toisensa jälkeen, niin syy on todennäköisesti itsessä.
Eli ei. En ole hankala persoona, joten minulla on ihania ihmissuhteita ja ihana parisuhde myös.
Mutta jos tuntuu siltä, että on hankala persoona ja viihtyy paremmin yksin, niin onko pakko olla muiden ihmisten kanssa? Miksi ei vain voisi touhuta omia juttujaan ja olla tyytyväinen? Onko pakko olla sosiaalinen, jos ei sitä luonnostaan ole?
Sehän on just hyvä, jos asian itse tiedostaa. Tuntuu vain, että moni ei tiedosta, koska "ovat pettyneitä kaikkiin", "menettäneet uskonsa muihin" ja "katkeria". Osaa näistä sanoista myös ap. käytti.
Minulla myös tuttavia (huom. tuttavia, ei ystäviä), joiden lähipiiriin kuulu muka paljon kaikenlaisia pettureita ja kamalia ihmisiä ja kaikki on heitä vastaan ja joku/jotkut ovat pilanneet heidän elämänsä. Kun totuus on, että lähipiiri on vain yrittänyt kestää tai auttaa tai pitänyt omia puoliaan tyrannia tai muuten haitallisesti toimivaa ihmistä vastaan.
Kai se joillain on näin. Minä taas koen itse olevani se hankala, niin ettei kukaan halua minun kanssani olla ystävä. Siksi en yritä ystävystyä kenenkään kanssa, vaan olen mieluummin omassa rauhassa. Sitten kun joskus käy niin, että joku muu yrittää ystävystyä min kanssa ja olen oikeastaan liian kiltti sanomaan, että ei kannattaisi ja yritän sitten itsekin. Ei siinä hyvin käy lopulta kuitenkaan. Minä väsyn muihin ihmisiin, enkä jaksa mitään draamaa. Sitten on vaan pakko pistää välit poikki. Näin minulle aina käy. Tiedän olevani syyllinen, enkä siksi itse hakeudu muiden seuraan.
Samaistun! En kuitenkaan ole ilkeä tms. Et varmaan sinäkään? Joku vaan omassa luonteessa on sellaista, ettei ihmissuhteet pidemmän päälle toimi.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan samaistun, vaikka minulla on myös läheisiä ihmissuhteita. Olen tullut siihen tulokseen, että olen puolierakko, joka tarvitsee paljon omaa aikaa ja jolla on olematon jaksaminen millekään turhalle draamalle, jota monet ihmissuhteet tuovat mukanaan.
Nyt olen läheisissä ihmissuhteissa vain hyvin harvojen ja valittujen kanssa (kumppani ja muutama hyvä ystävä). Hyvänpäiväntuttuja en oikeastaan jaksa ollenkaan ja mieluummin vietän aikani vaikka puutarhassani puuhaillen kuin jonninjoutavia höpisten jossakin porukassa.
Itse olen laittanut välit poikki vanhempiini, koska toinen on ilmiselvä narsisti ja toinen häntä myötäilevä vässykkä. Se oli vaikea päätös, mutta tuon jälkeen ei ole ollut vaikeuksia tarvittaessa karsia myös muita huonoja ihmissuhteita elämästäni.
Ai niin, minulla (tuon edellisen viestin kirjoittajalla) jäi vielä yksi asia mainitsematta.
Jostakin käsittämättömästä syystä minusta yleensä pidetään paljon ja elämääni olisi paljon tulijoita. Siis esimerkiksi ihmisiä, jotka haluaisivat minut kaveriksi/ystäväkseen. Se on vähän kiusallista välillä. Kaikki tuntuvat ajattelevan, että ystäviä pitäisi mahtua elämään loputtomasti. No ei minun elämääni mahdu ja tapaan ehkä kerran kymmenessä vuodessa ihmisen, josta pidän niin paljon, että haluaisin hänet läheisemmin elämääni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos "kaikki muut" on hankalia ja ihmissuhteet kaatuu kerta toisensa jälkeen, niin syy on todennäköisesti itsessä.
Eli ei. En ole hankala persoona, joten minulla on ihania ihmissuhteita ja ihana parisuhde myös.
Mutta jos tuntuu siltä, että on hankala persoona ja viihtyy paremmin yksin, niin onko pakko olla muiden ihmisten kanssa? Miksi ei vain voisi touhuta omia juttujaan ja olla tyytyväinen? Onko pakko olla sosiaalinen, jos ei sitä luonnostaan ole?
Sehän on just hyvä, jos asian itse tiedostaa. Tuntuu vain, että moni ei tiedosta, koska "ovat pettyneitä kaikkiin", "menettäneet uskonsa muihin" ja "katkeria". Osaa näistä sanoista myös ap. käytti.
Minulla myös tuttavia (huom. tuttavia, ei ystäviä), joiden lähipiiriin kuulu muka paljon kaikenlaisia pettureita ja kamalia ihmisiä ja kaikki on heitä vastaan ja joku/jotkut ovat pilanneet heidän elämänsä. Kun totuus on, että lähipiiri on vain yrittänyt kestää tai auttaa tai pitänyt omia puoliaan tyrannia tai muuten haitallisesti toimivaa ihmistä vastaan.
Kai se joillain on näin. Minä taas koen itse olevani se hankala, niin ettei kukaan halua minun kanssani olla ystävä. Siksi en yritä ystävystyä kenenkään kanssa, vaan olen mieluummin omassa rauhassa. Sitten kun joskus käy niin, että joku muu yrittää ystävystyä min kanssa ja olen oikeastaan liian kiltti sanomaan, että ei kannattaisi ja yritän sitten itsekin. Ei siinä hyvin käy lopulta kuitenkaan. Minä väsyn muihin ihmisiin, enkä jaksa mitään draamaa. Sitten on vaan pakko pistää välit poikki. Näin minulle aina käy. Tiedän olevani syyllinen, enkä siksi itse hakeudu muiden seuraan.
Samaistun! En kuitenkaan ole ilkeä tms. Et varmaan sinäkään? Joku vaan omassa luonteessa on sellaista, ettei ihmissuhteet pidemmän päälle toimi.
Ap
En minäkään ilkeä ole tai mitenkään ikävä ihminen. Minulla on puoliso ja lapsia. Meillä on ystäväperhe jota tavataan yhdessä koko porukalla. Puolisoni sisko pitää minusta ja tykkää viettää aikaa kanssani. Appivanhempien kanssa ei myöskään ole ongelmia. Oma sukuni asuu kaukana, joten näemme harvoin. Töissä ei myöskään ole ongelmia työkavereiden kesken. Minulla ei vaan ole ketään omia ystäviä ja jos joskus sellaisia on ollut, niin jotenkin ne ystävyyssuhteet on vaikeita ja väsyn niihin. Ja lopetan ne itse. Eikä minusta enää tunnu siltä, että haluaisin ketään uutta ystävää. Olen 37 vuotias, työssäkäyvä, yliopistokoulutus, keskipalkkainen, omakotitalossa asuva tavallinen nainen. Minulla on hyvin tavallinen elämä ja tavalliset harrastukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla parisuhteet on epäonnistuneet ja luottamus petetty useamman kerran pahasti, enkä enää neljäkymppisenä jaksa yrittää uudestaan. Ystävyyssuhteita on pari todella hyvää. Pahin pettymys on ollut oma veljeni joka oli salaa nyhtänyt reilusti rahaa itselleen vanhoilta vanhemmiltamme.
Olen ihan tyytyväinen kun mulla on lapsi ja ystävät, nämä riittää.
Itselläni on maailman paras aviomies ja lapsuuden perhe.
He riittävät oikein hyvin.
Kavereitakin on, mutta koen kaverisuhteet kuormittavana pakkopullana.
En luota heihin.
Olen lakannut kaipaamasta kavereita, kun ne tuottavat pettymyksen toisensa jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanaa kun on muitakin, joille riittää oma perhe. Välillä tulee kuviteltua, että pitäisi olla jokin tyttöporukka joiden kanssa vietetään yhdessä iltaa shampanjalasit välkkyen. Ei varmaankaan monella ole oikeasri tuollaista. Joskus miettii, että olisihan se kiva kun olisi joku ystävä jolle soitella ja jonka kanssa lähteä vaikka lenkille. Mutta sitten muistan vihaavani soittelua ja lenkkeilykin sujuu paremmin omaan tahtiin. Enkä oikeastaan halua lähteä vaikkapa keikalle, kun siitä on tosi paljon kuluja ja vaivaa. Luen mieluummin hyvää kirjaa kotona.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on maailman paras aviomies ja lapsuuden perhe.
He riittävät oikein hyvin.
Kavereitakin on, mutta koen kaverisuhteet kuormittavana pakkopullana.
En luota heihin.
Olen lakannut kaipaamasta kavereita, kun ne tuottavat pettymyksen toisensa jälkeen.
Ei aikuinen ihminen oikeasti tarvitse ystäviä mihinkään. Elämä on oikeastaan parempaa kun ei ole ystävyyden tuomia velvollisuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on maailman paras aviomies ja lapsuuden perhe.
He riittävät oikein hyvin.
Kavereitakin on, mutta koen kaverisuhteet kuormittavana pakkopullana.
En luota heihin.
Olen lakannut kaipaamasta kavereita, kun ne tuottavat pettymyksen toisensa jälkeen.Ei aikuinen ihminen oikeasti tarvitse ystäviä mihinkään. Elämä on oikeastaan parempaa kun ei ole ystävyyden tuomia velvollisuuksia.
Hah, vakuuttele toki itsellesi tuota
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on maailman paras aviomies ja lapsuuden perhe.
He riittävät oikein hyvin.
Kavereitakin on, mutta koen kaverisuhteet kuormittavana pakkopullana.
En luota heihin.
Olen lakannut kaipaamasta kavereita, kun ne tuottavat pettymyksen toisensa jälkeen.Ei aikuinen ihminen oikeasti tarvitse ystäviä mihinkään. Elämä on oikeastaan parempaa kun ei ole ystävyyden tuomia velvollisuuksia.
Hah, vakuuttele toki itsellesi tuota
No ei minulle ole ainakaan ollut kuin harmia muista ihmisistä. En minä saa heistä mitään iloa. Pitäisi olla yhteyksissä, pitäisi keksiä juteltavaa, pitäisi vaivautua ties mihin mikä ei edes kiinnosta. On minulla ollut joskus ystäviä. Lopetin itse yhteydenpidon kun lakkasi kiinnostamasta. En ole ketään kaivannut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on maailman paras aviomies ja lapsuuden perhe.
He riittävät oikein hyvin.
Kavereitakin on, mutta koen kaverisuhteet kuormittavana pakkopullana.
En luota heihin.
Olen lakannut kaipaamasta kavereita, kun ne tuottavat pettymyksen toisensa jälkeen.Ei aikuinen ihminen oikeasti tarvitse ystäviä mihinkään. Elämä on oikeastaan parempaa kun ei ole ystävyyden tuomia velvollisuuksia.
Hah, vakuuttele toki itsellesi tuota
No ei minulle ole ainakaan ollut kuin harmia muista ihmisistä. En minä saa heistä mitään iloa. Pitäisi olla yhteyksissä, pitäisi keksiä juteltavaa, pitäisi vaivautua ties mihin mikä ei edes kiinnosta. On minulla ollut joskus ystäviä. Lopetin itse yhteydenpidon kun lakkasi kiinnostamasta. En ole ketään kaivannut.
Vahva tämä. Ja pitäisi näiden ystävien mieliksi hankkia tai ainakin yrittää hankkia parisuhde ja elää sellaista elämää kuin he haluavat. Ei kiitos.
Kamppailen sen välillä ollakko onnelinen omassa kuplassa vai katkeroituako. On parempia ja huonompia päiviä. Toisaalta on tottunut olemaan yksin mutta toisaalta taas haluaisi edes sen parisuhteen. Olen alkanut jo luovuttaa. Olen ehkä vaikeasti lähestyttävä ihminen ja tiedostan sen mutta esim. työkavereissani on ihmisiä jotka ovat vielä hirveämpiä ja heillä on parisuhde sekä perhe. En olisi ikinä uskonut että minusta tulee näin yksinäinen mutta niin vaan kaikki läheiset on kuolleet ympäriltä. Olen yrittänyt löytää onnea rakentamalla itselleni ulkoisesti onnellista elämää mutta tosiasiassa se on vain materiaa.
Samaistun näihin! Itsellä muutos tapahtui juuri ennen neljääkymppiä.
Minusta kyllä pidettiin ja moni taakse jättåmäni ihminen on yrittänyt kysellä perääni. Ei vain kiinnosta ja en itse saanut suhteista ilmeisesti yhtä paljon irti kuin muut. Itse tunsin menettäväni enemmän kuin sain heiltä takaisin. Usein minua pidettiin kilttinä ja helppona ihmisenä, mutta itse koin että muut käyttivät sitä hyväkseen.
Kun katsoo taaksepäin ihmissuhteitani niin olen kyllä kuluttanut kohtuuttoman määrän energiaa asioihin, jotka kestivät vain hetken ja toivat melko vähän iloa vaivannäköön nähden. Kiroan sitä, että jos olisin keskittynyt esimerkiksi rahaan tai opiskeluun sillä tarmolla mitä meni toisiin ihmisiin, niin olisin itse paremmassa tilanteessa nykyään. En pidä ihmisiä läpeensä pahoina, mutta en oikein jaksa enää sitten tuoda sitä omaa panostani toisille, ja sitä kautta en saa hyvää ja toimivaa suhdetta.
Toki olen jotain oppinut, ehkä paljonkin, ja jos olisin tehnyt toisin ja olisin sulkenut itseni pois maailmalta ja kurottanut ihmissuhteisiin vasta yli kolmekymppisenä, niin ei sekään välttämättä kovin hyvä olisi ainakaan psyyken kannalta.
Nykyään osaan arvioida ihmisen persoonallisuuden aika tarkasti ja nopeasti siinä mielessä, että tajuan merkit siitä, mitä heiltä kannattaa odottaa ja olla odottamatta. Nuorena kaikki varoitusmerkit menivät ohi, vaikka olisi olleet ihan silmien edessä.
Toiset? Siis monikin puukottaa juuri sinua selkään. Jännä.
Itse olen elänyt jo reilusti yli 40v tätä elämää ja vain yksi toimi niin erikoisesti, että jouduin katkaisemaan välit (narsisti). Muut ihmissuhteet ovat olleet hyviä ja jopa ihania.