Onko normaalia kun muistan ihan tarkasti sen kun opin lapsena ekaa kertaa kävelemään ja kun heitin viimeisen tuttini roskikseen?

Mutta muistaako kukaan lähtölaukauksen ja sen helvetinmoisen uintikilpailun?

Niitä hetkiä joista en muista mitään en unohda milloinkaan,t.p.

Vierailija kirjoitti:

Muistoja täytyy aktivoida, tai ne unohtaa. Nykyäänkin kun tapaan lapsuuden parhaan ystäväni, alan muistaa asioita joita luulin unohtaneeni.

Lapsilla, jotka ovat eläneet ensimmäiset vuotensa esimerkiksi lastensuojelulaitoksessa, on usein hyvin vähän muistoja, koska heillä ei ole välttämättä ketään kenen kanssa niitä jakaa ja uudistaa.

Jännittävää nähdä, miten hyvin nämä nykyajan mukulat, jotka ovat vaikkapa katselleet koko lapsuutensa videoita 1-vuotissynttäreistään, säilyttävät muistijälkiä aikuisiälle. Yleensähän väitetään että alle 3-vuotiaana tapahtuneista asioista ei voi jäädä pysyviä muistijälkiä, mutta oma kokemukseni on, että alle kolmevuotiaskin pystyy muistamaan paikkoja ja ihmisiä monta kuukautta. Jos asia palautetaan mieleen säännöllisesti, niin miksei se voisi siirtyä siitä automaattisesti sinne koko elämän kestävään muistiin siinä vaiheessa kun sellainen alkaa joskus kolmivuotismyllerryksen seurauksena muodostua.

Ongelma muistin kanssa onkin se, että on todella vaikeaa tietää, mikä on oikeaa, eideettistä muistamista, ja mikä mielikuvia, tunnelmia, jne. Toisin sanoen, kun muistelet lapsuudenystäväsi kanssa tapahtumia, todennäköisesti ette luo muistikuvia täsmällisistä, pelkkiin faktoihin perustuvista asioista, vaan luotte uuden muistikuvan, joka on sekoitus teidän molempien muistikuvia - ja niihin sekoittuneita muistikuvia, tunnelmia, mielikuvia, alitajuisia yhdistelmiä muistikuvista, mielikuvista, tunnelmista, jne.

Tämä on syy, miksi esim. silminnäkijätodistuksia ei voi pitää aukottomina todisteina rikosoikeudenkäynnissä. Ihminen itse aivan aidosti todennäköisesti uskoo nähneensä ja todistaneensa jotain, mutta etenkin ajan kuluessa tämä on erittäin epävarmaa, että oliko todella näin ja pitää todentaa myös muiden todisteiden kautta.

Minäkin muistan sen kun römpsästä tullessani pillun karvat meni suuhuni ja näin sen kätilön niin yritin mennä takaisin  pesään.... jota olen yrittänyt moneen karvaloukkuun myöhemmin jota en ymmärrä vieläkään miten sisäänpäin ei sovi kuin parinkymmenen sentin HKn blöön verran...?

Ihan normimeininkiä, minä taas olin 7-vuotias, kun synnyin eikä ollut ketään kotona.

Vierailija kirjoitti:

Mutta muistaako kukaan lähtölaukauksen ja sen helvetinmoisen uintikilpailun?

minä muistan kun isän palleissa heiluin sen hiihtäessä rintamalta kotitorppaan jossa ei kerinnyt edes suksia ottaan jaloista.

Se oli kovaa aikaa kun hevonen ammutiin alta ja joutui jatkaa käsin..

Vierailija kirjoitti:

Minä muistan tasan tarkkaan kun neljä vuotiaana opin solmimaan eteisessä kengännauhat vaaleansinisiin tossuihin. Ei ole mikään valemuisto vaan ihan faktaa. Ähräsin ja ähräsin ja sitten tuli hieno onnistumisen elämys kun sain ne solmituksi.

Sama juttu minullakin , muistan kun sidoin kengän nauhoja kumisaappaisiini  kesärannasta lähdettyäni

3v potalla tuli verta usein. Jouduin sairaalaan pikku leikkaukseen. Vietiin sängyssä siellä ja katsoin leikkaussalia, tuonne ei ainakaan. Siellä hoituri sanoi, hengitä tähän linnunpesään.

Seuraavana keväänä kuulemma ihastuin naapurin tyttöön ja leikittiin usein yhdessä. En harmi kyllä muista tuota. Muut kerrostalon pojat olivat kuulemma vastaan tyttöjen kanssa leikkimistä.