Miltä tuntuu puolison vilpitön rakkaus ja kunnioitus itseäsi kohtaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP vaikuttaa ihmiseltä, jolle sopii kissat paremmin.

Jahas, tais kiusaajalla kolahtaa. Kyllähän sitä nyt pahoinpidellä pitää saada suhteessa.

Miksi vihaat kissoja?

Ihanan kuuloisia suhteita monella. Hieno lukea! Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvältä. Levolliselta ja rauhalliselta kun tietää että voi olla oma itsensä parisuhteessa, jakaa haaveet ja unelmat ja toteuttaa niitä yhdessä.

Tällaiselta olen aavistellut sen tuntuvan. En ole ap, mutta just päinvastaisista suhteista on vain kokemusta ja niissä ei tosiaan voi olla oma itsensä eikä varsinkaan parane erehtyä kertomaan unelmistaan/haaveistaan, koska toinen vaan ilkkuu, nauraa ja nälvii kuinka typerää on haaveilla siitä tai unelmoida tuosta.

Olen ajatellut usein, että hyvässä parisuhteessa on varmasti hienoa elää.

Mun isä oli läheisilleen tällainen ivaaja ja ilkkuja. Oli se jotenkin hurjaa ja kurjaa äitini kannalta, kun kumppanin PITÄISI olla tuki ja turva mutta sitten isäni kanssa elämä oli pelkkää negatiivisuutta ja turvattomuutta. Olihan se sitä meille lapsillekin, mutta me sentäs päästiin pois.

Pääsitte pois, mutta pääsittekö myös eroon tuosta samanlaisesta asenteesta ja käytöksestä kumppania kohtaan? Meinaan siis, että harvempi tuota nälvintää ym ylenkatsomista ihan itsestään keksii osaksi normaalia parisuhdetta vaan se malli siihen on saatu jo omasta lapsuudenperheestä.

Ja joo, jokainen toki on vastuussa ihan vain omasta käytöksestään, mutta etenkään nuorena/ekoissa parisuhteissa sitä muunlaista mallia ei tietenkään oikein ole olemassakaan kuin se minkä lapsuudenperheessään / suvussa / tuttavapiirissä on nähnyt ja kokenut.

Vierailija kirjoitti:

Olen kateellinen :(

Meillä mies tuntuu häpeävän minua, ei ota mihinkään mukaan, ei avaa ovea tms pikkujuttuja, ollakseen kohtelias :(

Joskus mietin että menen "hukkaan" kivana puolisona, vastakaikua kun en saa siihen mitä itse pyrin olemaan. Autan kun apua tarvitsee jne

Minä kun tarvitsen apua tai lohtua, harvoin saan.

Et todellakaan ole yksin.

Minä olin meillä se, joka liiton alussa olin se äksy osapuoli, arvostelin ja nälvin puolisoani, kunnes jossain vaiheessa valaistuin ja aloin kunnitoittaa ja aloin kehuakin ja kiittää häntä.

Itse asiassa ulkopuolisen henkilön piti vähän vihjata asiasta.  Hävettää oma käytökseni, mutta onneksi ei oillut liian myöhäistä muuttua.

Antaisin kyllä neuvoksi, että ei pidä ainakaan mennä naimisiin, ennen kuin yhdessä on eletty useita vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvältä. Levolliselta ja rauhalliselta kun tietää että voi olla oma itsensä parisuhteessa, jakaa haaveet ja unelmat ja toteuttaa niitä yhdessä.

Tällaiselta olen aavistellut sen tuntuvan. En ole ap, mutta just päinvastaisista suhteista on vain kokemusta ja niissä ei tosiaan voi olla oma itsensä eikä varsinkaan parane erehtyä kertomaan unelmistaan/haaveistaan, koska toinen vaan ilkkuu, nauraa ja nälvii kuinka typerää on haaveilla siitä tai unelmoida tuosta.

Olen ajatellut usein, että hyvässä parisuhteessa on varmasti hienoa elää.

Mun isä oli läheisilleen tällainen ivaaja ja ilkkuja. Oli se jotenkin hurjaa ja kurjaa äitini kannalta, kun kumppanin PITÄISI olla tuki ja turva mutta sitten isäni kanssa elämä oli pelkkää negatiivisuutta ja turvattomuutta. Olihan se sitä meille lapsillekin, mutta me sentäs päästiin pois.

Pääsitte pois, mutta pääsittekö myös eroon tuosta samanlaisesta asenteesta ja käytöksestä kumppania kohtaan? Meinaan siis, että harvempi tuota nälvintää ym ylenkatsomista ihan itsestään keksii osaksi normaalia parisuhdetta vaan se malli siihen on saatu jo omasta lapsuudenperheestä.

Ja joo, jokainen toki on vastuussa ihan vain omasta käytöksestään, mutta etenkään nuorena/ekoissa parisuhteissa sitä muunlaista mallia ei tietenkään oikein ole olemassakaan kuin se minkä lapsuudenperheessään / suvussa / tuttavapiirissä on nähnyt ja kokenut.

Toivon ainakin, että aikuistuttuani en olisi isäni kaltainen ilkiö. Just vkonloppuna puhuttiin puolisoni kanssa asiasta ja hänen mielestään minä mietin omaa käytöstäni ja sen seurauksia tarkkaan. Ylitarkkaan. Ja ylianalysoin itseäni ja vikojani.

Mutta kyllähän tuo lapsuuden ilmapiiri jättää karun jäljen itsetuntoon. Kun itsetunto on huono, ei (tietenkään)ole niin hyvä kumppani kuin terveellä itsetunnolla varustettu ihminen on.

Isäni lapsuus ei todellakaan ollut sekään parhaasta päästä, vaikka ns.puitteet kyllä olivat koreat. Ymmärrän kyllä, että miksi hänestä tuli sellainen kuin tuli, mutta sitä en meinaa hyväksyä, ettei hän koskaan edes koittanut päästä eroon ilkeilystä ja ikävästä käytöksestään.

Siitä saivat lapsenlapsetkin riittävän osansa.

Voihan se olla, että kun olen yrittänyt olla lasteni kanssa just toisenlainen kuin isäni, olenkin mennyt ojasta allikkoon, ääripäästä toiseen.