Lue keskustelun säännöt.
Miltä tuntuu puolison vilpitön rakkaus ja kunnioitus itseäsi kohtaan?
30.05.2023 |
Minä en sitä tiedä, vaikka olen jo keski-ikäinen. Olen erehtynyt kerta toisensa jälkeen, mutta en aio enää sekaantua yhteenkään äijään. Ikinä.
Kommentit (47)
Vierailija kirjoitti:
Täällä on jo tullu hyviä ja kuvaavia vastauksia. Lisäisin vielä sen, että se tuntuu vakaalta.
Lisäksi on kivan tuntuista, kun toinen ilahtuu aina, kun näkee minut.
Mun mies ei ilahdu kun näkee minut! Vaikka minä iloisena menen vastaan, hän kuin torjuisi minut? en ymmärrä :(
Mielenterveysongelma vai mikä? Aina jotenkin pitää "etäisyyttä", meillä ei iloa jaeta (paitsi hänen) eikä suruja jaeta (paitsi hänen).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvältä. Levolliselta ja rauhalliselta kun tietää että voi olla oma itsensä parisuhteessa, jakaa haaveet ja unelmat ja toteuttaa niitä yhdessä.
Tällaiselta olen aavistellut sen tuntuvan. En ole ap, mutta just päinvastaisista suhteista on vain kokemusta ja niissä ei tosiaan voi olla oma itsensä eikä varsinkaan parane erehtyä kertomaan unelmistaan/haaveistaan, koska toinen vaan ilkkuu, nauraa ja nälvii kuinka typerää on haaveilla siitä tai unelmoida tuosta.
Olen ajatellut usein, että hyvässä parisuhteessa on varmasti hienoa elää.
Mun isä oli läheisilleen tällainen ivaaja ja ilkkuja. Oli se jotenkin hurjaa ja kurjaa äitini kannalta, kun kumppanin PITÄISI olla tuki ja turva mutta sitten isäni kanssa elämä oli pelkkää negatiivisuutta ja turvattomuutta. Olihan se sitä meille lapsillekin, mutta me sentäs päästiin pois.
Vierailija kirjoitti:
Täällä on jo tullu hyviä ja kuvaavia vastauksia. Lisäisin vielä sen, että se tuntuu vakaalta.
Lisäksi on kivan tuntuista, kun toinen ilahtuu aina, kun näkee minut.
Tämän kolahti, koska itse olen saanut kokea sitä kuinka toisen koko olemus huutaa harmistusta ja pettymystä, että joko se tuli kotiin tai onkomeidänvittupakkonähdätänään.
Se on oikeasti ihan hirveä tunne kun kaikesta näkee ja aistii sen, että oma läsnäolo on toiselle täysin yhdentekevää ja itseasiassa se mieluisampi olisi kun pysyisin jossain poissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on jo tullu hyviä ja kuvaavia vastauksia. Lisäisin vielä sen, että se tuntuu vakaalta.
Lisäksi on kivan tuntuista, kun toinen ilahtuu aina, kun näkee minut.
Tämän kolahti, koska itse olen saanut kokea sitä kuinka toisen koko olemus huutaa harmistusta ja pettymystä, että joko se tuli kotiin tai onkomeidänvittupakkonähdätänään.
Se on oikeasti ihan hirveä tunne kun kaikesta näkee ja aistii sen, että oma läsnäolo on toiselle täysin yhdentekevää ja itseasiassa se mieluisampi olisi kun pysyisin jossain poissa.
Voi kuinka surullista 😥 olen pahoillani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvältä. Levolliselta ja rauhalliselta kun tietää että voi olla oma itsensä parisuhteessa, jakaa haaveet ja unelmat ja toteuttaa niitä yhdessä.
Tällaiselta olen aavistellut sen tuntuvan. En ole ap, mutta just päinvastaisista suhteista on vain kokemusta ja niissä ei tosiaan voi olla oma itsensä eikä varsinkaan parane erehtyä kertomaan unelmistaan/haaveistaan, koska toinen vaan ilkkuu, nauraa ja nälvii kuinka typerää on haaveilla siitä tai unelmoida tuosta.
Olen ajatellut usein, että hyvässä parisuhteessa on varmasti hienoa elää.
Mun isä oli läheisilleen tällainen ivaaja ja ilkkuja. Oli se jotenkin hurjaa ja kurjaa äitini kannalta, kun kumppanin PITÄISI olla tuki ja turva mutta sitten isäni kanssa elämä oli pelkkää negatiivisuutta ja turvattomuutta. Olihan se sitä meille lapsillekin, mutta me sentäs päästiin pois.
Meillä oli tuollaisia negatiivisuuden napoja kumpikin vanhemmista. Ihan kaikessa lytättiin (viimeistään selän takana), ilkuttiin ja nälvittiin eikä mikään ikinä ollut kivaa vaan se lähtökohta/elämänasenne oli kaikkeen sellainen onko mun pakko. Ihan kaikessa tekemisessä/menemisessä oli aina sellainen tympääntynyt huokailu ja teatraalinen messuaminen kuinka vaikeaa/hankalaa se on eikä kukaan edes arvosta.
Tuskin oltiin ainoa perhe eli saa sitä sitten ihmetellä mistä niin moni mieskin on sen parisuhdemallinsa saanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sellaista kaikki parisuhteessa olevat toivovat saavansa. Onnistuu harvoin ja jos onnistuu, siitä saa varmasti uskomattomat voimavarat, molemmin puolin.
Vierailija kirjoitti:
Ei katkeroituneen ole sitä mahdollista kokeakaan.
Jos sen saisi kokea niin eihän sitä katkeroituisikaan. Katkeroituminen on vasta seuraus, ei syy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei katkeroituneen ole sitä mahdollista kokeakaan.
Niin, olen minäkin ollut toisenlaisella mielellä tässä asiassa. Kokemukset ovat tehneet minusta tällaisen ja olen ottanut opikseni.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei katkeroituneen ole sitä mahdollista kokeakaan.
Meinaat siis, että esim ap ei ole koskaan ansainnutkaan vilpitöntä rakkautta ja kunnioitusta vaan ainoastaan noita päinvastaisia kokemuksia joiden myötä sitä melko luonnollisestikin katkeroituu?
En tiedä mistä tuon keksit. Sanoin vaan, ettei katkera ihminen voi saada hyvää parisuhdetta.
Ei maailma välitä uhripisteistäsi tai "ansaitsemisestasi". Et yksinkertaisesti ole kykenevä vastaanottamaan rakkautta ja kunnioitusta, jos itse syljet myrkkyä. Se ei ole yksisuuntaista, vaan enempi symbioosi tai positiivinen kierre.
Täh? Minusta tässäkin ketjussa on jo käynyt hyvin ilmi, että nimenomaan monikin myrkynsylkijä saa puolisoltaan rakkautta ym vaikka ei sitä vastavuoroisesti anna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on jo tullu hyviä ja kuvaavia vastauksia. Lisäisin vielä sen, että se tuntuu vakaalta.
Lisäksi on kivan tuntuista, kun toinen ilahtuu aina, kun näkee minut.
Mun mies ei ilahdu kun näkee minut! Vaikka minä iloisena menen vastaan, hän kuin torjuisi minut? en ymmärrä :(
Mielenterveysongelma vai mikä? Aina jotenkin pitää "etäisyyttä", meillä ei iloa jaeta (paitsi hänen) eikä suruja jaeta (paitsi hänen).
Valitettavasti tuo ei ole mikään parisuhdedynamiikka vaan ihan vain se mies ja hänen yläpääongelmansa. Mikään, mitä sinä teet tai jätät tekemättä, ei saa tuota muuttumaan, paitsi miehen vaihtaminen. Kokemusta on.
Tylsältä se varmaan tuntuu kun vertaa johonkin narsistipsykopaatin luomaan mielenkiintoiseen jånnitykseen että mitäköhän seuraavaksi.
Kukankerran onntuota päässyt kokemaan, kaipaa sitä ainiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei katkeroituneen ole sitä mahdollista kokeakaan.
Meinaat siis, että esim ap ei ole koskaan ansainnutkaan vilpitöntä rakkautta ja kunnioitusta vaan ainoastaan noita päinvastaisia kokemuksia joiden myötä sitä melko luonnollisestikin katkeroituu?
En tiedä mistä tuon keksit. Sanoin vaan, ettei katkera ihminen voi saada hyvää parisuhdetta.
Ei maailma välitä uhripisteistäsi tai "ansaitsemisestasi". Et yksinkertaisesti ole kykenevä vastaanottamaan rakkautta ja kunnioitusta, jos itse syljet myrkkyä. Se ei ole yksisuuntaista, vaan enempi symbioosi tai positiivinen kierre.
Kiitos näistä myrkyllistä sanoistasi. En pyytänyt diagnoosejasi, vaan kokemuksia hyvästä parisuhteesta. Ap
Vierailija kirjoitti:
Hyvältä tuntuu. Piti odottaa miltei nelikymppiseksi saadakseni kokea, että tällaisiakin miehiä on olemassa.
Ihan samoin, olin 27-vuotias, kun tapasin minulle sopivan miehen jonka edellinen oli hylännyt toisen takia. En kyllä ymmärrä, että niin hienon ihmisen voi jättää. Me olemme olleet yhdessä 47 vuotta, enkä ikinä hylkäisi miestäni, eikä hän minua. Hän on paras mies minulle.
Nuorena ajattelin, että rakastan itseäni niin paljon, etten anna kenenkään kohdella huonosti. Enkä ole antanut, enkä antaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP vaikuttaa ihmiseltä, jolle sopii kissat paremmin.
Kyllähän se tuntuu hyvältä ja turvalliselta, kun tietää että toinen on aina valmis auttamaan ja tukemaan kaikessa. Julkisilla paikoilla liikkuessa joskus mietin, että jos tulisi joku vaaratilanne niin hän tekisi kaikkensa, että minä olen turvassa.
Ei myöskään koskaan sano mitään ilkeää tai vähättelevää.
Sanoo melkein päivittäin rakastavansa, silittelee ja taputelee ohimennessään, arvostaa tekemisiäni ja näyttää sen kaveriporukoissakin. Ei koskaan puhu rumasti ja haluaa tehdä kanssani asioita jotka ei häntä välttämättä kiinnosta.
Ja tämä kaikki myös toisin päin :)
Vierailija kirjoitti:
AP vaikuttaa ihmiseltä, jolle sopii kissat paremmin.
Jahas, tais kiusaajalla kolahtaa. Kyllähän sitä nyt pahoinpidellä pitää saada suhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Olen kateellinen :(
Meillä mies tuntuu häpeävän minua, ei ota mihinkään mukaan, ei avaa ovea tms pikkujuttuja, ollakseen kohtelias :(
Joskus mietin että menen "hukkaan" kivana puolisona, vastakaikua kun en saa siihen mitä itse pyrin olemaan. Autan kun apua tarvitsee jne
Minä kun tarvitsen apua tai lohtua, harvoin saan.
Vaihda miestä. Ansaitset parempaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvältä. Levolliselta ja rauhalliselta kun tietää että voi olla oma itsensä parisuhteessa, jakaa haaveet ja unelmat ja toteuttaa niitä yhdessä.
Tällaiselta olen aavistellut sen tuntuvan. En ole ap, mutta just päinvastaisista suhteista on vain kokemusta ja niissä ei tosiaan voi olla oma itsensä eikä varsinkaan parane erehtyä kertomaan unelmistaan/haaveistaan, koska toinen vaan ilkkuu, nauraa ja nälvii kuinka typerää on haaveilla siitä tai unelmoida tuosta.
Olen ajatellut usein, että hyvässä parisuhteessa on varmasti hienoa elää.
Mun isä oli läheisilleen tällainen ivaaja ja ilkkuja. Oli se jotenkin hurjaa ja kurjaa äitini kannalta, kun kumppanin PITÄISI olla tuki ja turva mutta sitten isäni kanssa elämä oli pelkkää negatiivisuutta ja turvattomuutta. Olihan se sitä meille lapsillekin, mutta me sentäs päästiin pois.
Mun isä myös. Itse olen sitten ajautunut suhteeseen isän kaltaisten miesten kanssa, tiedostan kyllä valitettavasti. En edes koe ansaitsevani parempaa.
Mulla oli nuorena ihan samanlainen mies. Tai siis itseasiassa kaksikin eli eka poikaystävä ja sitten sen jälkeen vielä toinen, koska tuon ekan seurustelusuhteen myötä kaikkea tuota oppi pitämään ihan normaalina. Nämä kaksi suhdetta riittikin mulle ja totesin, etten taida ollakaan parisuhdeihminen vaikka muuta luulin.