Minä on vaikeinta yksinhuoltajana olemisessa?

Vierailija kirjoitti:

Olen 37-vuotias, lapsi on kolme eli pieni vielä. Olen saanut nuoruudessa ja aikuisenakin rellestää ja hummata ihan riittävästi ennen kuin päätin perustaa perheen, eli en tule kaipaamaan bileiltoja tai muita, joihin olisi vaikea päästä lapsen takia. Taloudellinen tilanne on huono, mutta uskon selviäväni jotenkin sen puolesta. Tukiverkostoja ei ole, mutta siihen olen jo tottunut ja nytkin käytännössä hoidan lapsen melkein aina yksin. Eli puoliso ei nytkään osallistu lapsen asioihin juurikaan.

Ap

Minä olin myös juoksuni juossut ja lapsi maailman se tärkein, en kaivannut enää juoksuja.

Oikea kohtaaminen kirjoitti:

Voisit kokeilla oikeaa kohtaamista.

Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.

Etäisälle ns. rusinat pullasta, niinkö? Lasten kanssa on elettävä arkea myös silloin, kun ei vartavasten huvita. Se on vanhemmuutta ja vastuun kantoa. Se lapsi tarvitsee aikuisen läsnäoloa siellä seinän takana myös silloin, kun linnoittautuu huoneeseensa, kun kiukkuaa tai on sairas.

Vierailija kirjoitti:

3 lapsen yhoo kirjoitti:

Kaikki!

Olet vastuussa kaikesta, yksin. Neuvot, hoidat, viet, tuot ja haet, aina yksin.

Maksat kaikki itse, pieni elari ei paljon auta.

Kaikki hankinnat ovat omissa käsissäsi. Itse teet ruuan, peset pyykit ja siivoat.

Yksiselitteisesti se, että olet aina vastuussa ja aivan kaikesta. Ei ole ketään jolta voi kysyä neuvoa.

En suosittele edes pahimmalle vihamiehelle.

Minä en ole koskaan voinut kysyä puolisoltani neuvoa, tai olen toki yrittänyt, mutta ei hän ole osallistunut asioiden miettimiseen tai vaikeiden tilanteiden ratkomiseen. On kyllä sentään hoitanut joitain käytännön asioita, mutta vain jos minä ensin sanon miten. Muuten jättää kokonaan tekemättä. Ap

No, eipä siinä sitten paljon tilanne muutu. Helpottuu sillä tavalla, ettei ärsytä lapamato puoliso joka pyörii jaloissa, mutta josta ei tosi paikan tullen ole mitään apua ja tukea. Taloudellisesti varmaan on tiukempaa, mutta pienemmilläkin tuloilla pärjää, kun voi itse hallinnoida tuloja ja menoja ja tehdä päätökset.

Juuri tämä helpottaa. Pystyy tekemään kaikki päätökset, toinen ei tee ohareita tai aiheuta ylläreitä, ja elämä on siltä osin ennakoitavampaa ja tasaisempaa. Energiaa ei mene riitelyyn, toisen miellyttämiseen tai muuhun ylimääräiseen kotona, vaan oikeasti voi olla lasten kanssa läsnä ja ei tarvi hoitaa kuin omat ja lasten sotkut. 

3 lapsen yhoo kirjoitti:

Kaikki!

Olet vastuussa kaikesta, yksin. Neuvot, hoidat, viet, tuot ja haet, aina yksin.

Maksat kaikki itse, pieni elari ei paljon auta.

Kaikki hankinnat ovat omissa käsissäsi. Itse teet ruuan, peset pyykit ja siivoat.

Yksiselitteisesti se, että olet aina vastuussa ja aivan kaikesta. Ei ole ketään jolta voi kysyä neuvoa.

En suosittele edes pahimmalle vihamiehelle.

Helpompaa kuin huonossa suhteessa. Saa päättää itse.

Vain avun puute ja henkinen vastuu on raskasta.

RAHA. Sekä työelämän ja vanhemmuuden yhteensovittaminen. Jos ei olisi ollut rahahuolia eikä olisi tarvinnut painaa töitä hullun lailla niin yksinhuoltajuus olisi ollut huomattavasti helpompaa kuin huono avioliitto.

Ei ehkä vaikeinta sinällään, mutta se ettei voi jakaa toisen vanhemman kanssa lasten asioita. Tuntuu hölmöltä kertoa ystävälle tai mummolle, että hienoa miten lapsi sai kokeesta hyvän numeron tai pissas pottaan jo kolmannen kerran peräkkäin tai nukku hyvät yöunet tai lapsi kertoi hauskan jutun jossa ei ole oikeesti mitään järkeä mutta oli hauska, tai kun on niin onnellinen jostain ihan tavallisestakin perhearjesta että sen haluisi jakaa jinkun kanssa. You name it!

Totaaliyyhoona rankkaa on se, että lapset on koko ajan mulla. Joskus tulee syyllinen olo ja huono omatunto siitä, että viihtyy töissä niin hyvin eikä tekis mieli mennä kotiin. Rakastan tietty mun neljää lasta yli kaiken ja yksinhuoltajana on ihanaa se, että saa päättää ite kaikesta. Välillä se on kuitenkin hankalaa kun niin koko ajan kiinni lapsissa. Ei voi vaan huikata jollekin, että hei mä käyn kaupassa yksin tai lenkillä, aina pitää ottaa vähintään pienimmät mukaan.

Saan ihan hyvää palkkaa ja taloudellisesti menee hyvin, mutta huolettaa välillä mitä jos terveys pettää tai mulle sattuu jotain. Miten sit tullaan toimeen tai minne lapset joutuu. Vastuu on oikeesti hemmetin iso.

raha-asiat.

arjen ja lasten kasvatuksen olen hoitanut aina itse

Kun itse olin sairaana, joskus oli aika rankkaa hoitaa lapset sairaanakin. Muuta vaikeaa en oikeastaan keksi yksinhuoltajuudesta. Mulla ei ollut varsinaisia rahahuolia eli rahat kyllä riittivät ihan hyvin, kun ei törsännyt älyttömyyksiin. Päätösten tekeminen ja asioiden hoitaminen yksin ei ole ollut mulle koskaan ongelma. 

Ei mikään. Jos et pääse edes iltalenkille nyt kun olet parisuhteessa, niin ei tosiaan ole mitään missä häviäisit perheen ainoana aikuisena. 

No taloudellisesti tietenkin, mutta aina mieluummin köyhempänä ja onnellisempana, kuin huonossa suhteessa joka kuluttaa noin muutoin voimavarojasi ja henkistä hyvinvointiasi varmaan aika paljon. 

Yh-lapsesta tulee moniongelmainen.

Vierailija kirjoitti:

Oikea kohtaaminen kirjoitti:

Voisit kokeilla oikeaa kohtaamista.

Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.

Etäisälle ns. rusinat pullasta, niinkö? Lasten kanssa on elettävä arkea myös silloin, kun ei vartavasten huvita. Se on vanhemmuutta ja vastuun kantoa. Se lapsi tarvitsee aikuisen läsnäoloa siellä seinän takana myös silloin, kun linnoittautuu huoneeseensa, kun kiukkuaa tai on sairas.

Ja teille naisille ei juuri koskaan huvita koska teette elämästä hampaat irvessä suorittamista!

Vierailija kirjoitti:

Yh-lapsesta tulee moniongelmainen.

Suurimmasta osasta ei tule, ja paljon on myös ydinperheen kasvatteja joilla on ongelmia. 

Kaveri pisti huonon äijän mäkeen, noin vuoden oli sinkkuna ja löysi uuden, paremman miehen. Nyt elää onnellista elämää sopivan kumppanin kanssa, eikä joudu enää vastaamaan kaikesta (lähes) yksin.

Huono parisuhde on lapsillekin huono esimerkki, eivät saa tasapainoista parisuhdemallia ja elämäänsä tyytyväisiä vanhempia. 

Palstalla taas Katkerat ja Huonot miehet™ rääkymässä

Vaikeinta on mielestäni se kun et voi ikinä "laskea taaperoa kenenkään syliin" jotta pääsisit hakemaan unohtuneen puhelimen kotoa tms. Vaikea selittää mutta kuormittaa itseäni paljon. Siis on oletusarvo että on lapsen kanssa paljon mutta että 110% ajasta, sitä on jotenkin vaikea hyväksyä. Ja se yksinäisyys toisinaan kun on yksin kotona lapsen/lasten kanssa. Muita käytännön asioita en ole kokenut niin vaikeiksi vaikka kyllä ruoanlaitto ja siivoaminenkin yh:na niitä ovat.

Vierailija kirjoitti:

Yh-lapsesta tulee moniongelmainen.

Jos ap:n perheessä isä ei nytkään osallistu mihinkään, niin miten avioliittoon jääminen suojaisi ap:n lasta ongelmilta?

Vaikeinta on löytää muita miehiä kuin köyhiä, tyhmiä, rumia, juoppoja ja muutenkin luusereita. Laatumiehille riittää poikimattomiakin,ei niitä kiinnosta ottaa riesaksi hehtoläpiämmää moniongemakimppupentuineen.

Panettaa, mutta tinderistä ei mätsiä, paarissa pystysin rempseällä ja kehopositiivisella asenteella hurmaamaan juopuneita miehiä, mutta lapset. Taloyhtiön huoltomiestä kokeilin lerppamuna mikä lerppamuna, pari tökkäystä ja tuijotus.

Vierailija kirjoitti:

Vaikeinta on mielestäni se kun et voi ikinä "laskea taaperoa kenenkään syliin" jotta pääsisit hakemaan unohtuneen puhelimen kotoa tms. Vaikea selittää mutta kuormittaa itseäni paljon. Siis on oletusarvo että on lapsen kanssa paljon mutta että 110% ajasta, sitä on jotenkin vaikea hyväksyä. Ja se yksinäisyys toisinaan kun on yksin kotona lapsen/lasten kanssa. Muita käytännön asioita en ole kokenut niin vaikeiksi vaikka kyllä ruoanlaitto ja siivoaminenkin yh:na niitä ovat.

Mä ymmärrän tuon. Kun omat lapseni olivat taaperoita, ei ollut vielä kännyköitä. Kotoa lähtiessä oli tärkeää varmistaa, että avaimet olivat mukana. Jos ei ollut, niin sitten olikin ongelma, koska ei ollut kännyköitä, joilla soittaa huoltomiehelle. Ainoa vaihtoehto olisi ollut joko soittaa naapureiden ovikelloja ja pyytää saada soittaa huoltomiehelle tai kävellä huoltoyhtiöön ja pyytää sieltä. 

Yksinäisyys on tietysti ongelma, mutta yksinäinen voi olla parisuhteessakin. Eikä mun mielestä omat vanhemmat tai appivanhemmat eli ne nk tukiverkostot poista yksinäisyyttä vaan kyllä seurakseen mieluummin haluaa omaa ikäluokkaa olevan. Nykyisin on varmaan vaikea tutustua muihin äiteihin, koska ihmiset tekevät jotain muuta jossain muualla kuin viettävät aikaa lastensa kanssa pihalla hiekkalaatikoilla tai alueen leikkipuistoissa. Ei siis ole yhtä helppoa saada juttuseuraa kuin mitä oli vielä muutama vuosikymmen sitten.