Lue keskustelun säännöt.
Minä on vaikeinta yksinhuoltajana olemisessa?
29.05.2023 |
Yksinhuoltajalla tarkoitan sitä, että lapsen toinen vanhempi ei pidä lasta luonaan juuri ollenkaan (tapaa ehkä satunnaisesti) tai ei osallistu lapsen elämään ollenkaan.
Mikä yksinhuoltajana olemisessa on vaikeinta? Onko se joki käytännön asia, vastuu vai enemmän joku henkisempi asia? Ja mistä saa apua, jos auttavia läheisiä ihmisiä ei ole tai ne on hyvin kaukana eikä siksi pysty auttamaan. Eroa mietin. Siksi kysyn.
Kommentit (60)
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että eri ihmisillä ne kipukohdat on erilaisia. Lasten iästäkin riippuu, miten rankkaa on ja miten pystyy käytännön järjestelyt junailemaan. Mulla tavisarki sujuu hyvin, mutta jos joku sairastuu, niin elämä menee kaoottiseksi, ja jälkien korjaaminenkin kestää pitkään. Etenkin jos itse sairastuu. Lapset, ruoka, pyykki ja muu arki pitää kuitenkin hoitaa, oli oma olo millainen tahansa. Mutta muuten jaksuja riittää paremmin kuin silloin, kun on huonossa suhteessa, esim. pystyy tekemään päätyön sivussa keikkaa ja rahat riittää paremmin.
Varmasti. Jos on yli 30-v. ja hyväpalkkaisena tehnyt lapsen, niin kovimmat kipukohdat ei välttämättä ole se, että ei pääse kavereiden kanssa minnekään tai rahasta on tiukkaa.
Itselle oli vaikeaa se, kuinka paljon lapsi tarvitsee aktiviteettia ja seuraa. Lapsen seurantarve ja puheella keskeyttäminen uuvutti, mutta sitä on paha ulkoistaa minnekään ja se ei lapsen syy kuitenkaan ole, ettei ole yksin viihtyvää ja rauhallista sorttia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu kyllä ihan minkä ikäisiä on lapset, taloudellisesta tilanteesta, miten puoliso on ennen osallistunut, tukiverkoista jne.
Itse voin kertoa, että yh elämä oli paljon helpompaa kun ex lähti tajuttuaan etten ole hänen palvelijansa
Jos sinulla on paska suhde niin tottakai kannattaaerota, jos ei sitä pysty korjaamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeinta on varmaan se että ei pääse yksin mihinkään (paitsi töihin). Illalla kun lapsi on nukkumassa tekisi mieli lähteä esim. tuulettamaan aivoja vaikka juoksulenkille, mutta ei voi lähteä.
Muuten yhden lapsen kanssa on helpohkoa. Minimi elatusmaksu + lapsilisä korotuksen kanssa riittää ainakin toistaiseksi erittäin hyvin kattamaan lapsesta aiheutuvat kulut. Lapsi nyt 2v. Eli taloudellinen tilanteeni on sama kuin ennen lasta, toisaalta jopa parempi kun ei ole enää aikaa ja mahdollisuutta käydä extempore vaikka leffassa ja syömässä.Sama tuo juoksujuttu. Itseäkin kiinnostaisi joskus lähteä iltalenkille lasten mentyä nukkumaan. Toisaalta ei ne lapset kovin pitkään ole niin pieniä, ettei voi mennä, että ei tämä sentään olisi ollut syy jäädä huonoon suhteeseen :D
Terkkuja huonosta suhteesta! Voin kertoa että eipä pääse avioliitossakaan oleva välttämättä iltalenkeille. Hyvässä suhteessa varmaan pääseekin. Mutta voin kertoa, että esim minä en pääse, vaikka avioliitossa olenkin. Puolisoni ei ole juuri ikinä kotona, niin vaikea on lähteä. Ap
Olet siis jo käytännössä yh, vaikka suhteessa oletkin. Laske taloudellinen tilanteesi järkevästi, se lienee ainoa asia, johon voi tulla erossa muutosta (jos esim. mies on maksanut kuluja enemmän). Tietysti elarit tulisi sitten kuitenkin. Henkisesti helpottaa paljon, kun ei enää eron jälkeen odota toiselta mitään, eikä toisen tekemiset (tai lähinnä tekemättä jättämiset) enää ärsytä siinä arjessa, vaan rakennat arkesi itse omanlaiseksi.
Sellainenkin pointti, että yh myös suunnittelee elämänsä sen perusteella, että on yksin. Esim. mulla on hätävara ruokakaapeissa aina kunnossa, jos vaikka itse sairastuisin. Näin ei ehkä ollut parisuhteessa ollessa. Oppii ne temput, joilla homma pyörii. On siis eri asia olla satunnaisesti yksin (vaikka toisen reissun ajan) arjessa, jossa on totuttu, että on kaksi. Ei se yksin oleminen siis ole niin raskasta, kun on suunnitellut asiat sen mukaan, että on yksin.
Piimäkakku meinaa aina palaa uuniin kun yksin pitää vahtia lapset ja kakku.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 37-vuotias, lapsi on kolme eli pieni vielä. Olen saanut nuoruudessa ja aikuisenakin rellestää ja hummata ihan riittävästi ennen kuin päätin perustaa perheen, eli en tule kaipaamaan bileiltoja tai muita, joihin olisi vaikea päästä lapsen takia. Taloudellinen tilanne on huono, mutta uskon selviäväni jotenkin sen puolesta. Tukiverkostoja ei ole, mutta siihen olen jo tottunut ja nytkin käytännössä hoidan lapsen melkein aina yksin. Eli puoliso ei nytkään osallistu lapsen asioihin juurikaan.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Se että jos jotain ongelmia tulee, esim. lapsella neuropsyk ongelmia, joudut puolustamaan lasta yksin. Olet helppo kohde esim. sossulle tms. kun kukaan ei pidä puoliasi. Kukaan ei ole kilpenä.
Lapseni isä vain pahensi tilannetta. Hänen mielestä mitään tuollaista ei ole, vika on vain minussa kun en suostunut hänen tyyliinsä kasvattaa, eli haukkua, arvostella ja lytätä lasta, lapsikin oli hänen mielestä väärässä kun koki haukkumisen, arvostelun ja lyttäämisen haukkumisena, arvosteluna ja lyttäämisenä. Sossuja ei paljoa kiinnostanut autistilapsi, liian vaikea eikä heillä ollut valmiuksia auttaa meitä, ihan itse yritin sitä apua saada. Elämä helpottui kaikin tavoin kun lapsi voi paremmin ja itse sain kokea olevani paras mahdollinen äiti lapselleni.
Joku vaati ap:tä myöntämään että tekisi mieli kullia. En ole ap, mutta omasta puolestani, en kaivannut ennen kuin toistakymmentä vuotta oli erosta kulunut ja lapsi jo oli muuttamassa omilleen. Silloin tapasin miehen jota teki mieli ja tekee yhä, onneksi tunne oli ja on molemminpuolinen. Aikansa kutakin jne. Olisihan se ollut ihanaa, jos lapsen isä olisi ollut sellainen, joka olisi tukenut lastaan ja olisimme parisuhteessa olleet onnellisia. Mutta meillä nyt meni näin ja nykyisestä miehestäni olen onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 37-vuotias, lapsi on kolme eli pieni vielä. Olen saanut nuoruudessa ja aikuisenakin rellestää ja hummata ihan riittävästi ennen kuin päätin perustaa perheen, eli en tule kaipaamaan bileiltoja tai muita, joihin olisi vaikea päästä lapsen takia. Taloudellinen tilanne on huono, mutta uskon selviäväni jotenkin sen puolesta. Tukiverkostoja ei ole, mutta siihen olen jo tottunut ja nytkin käytännössä hoidan lapsen melkein aina yksin. Eli puoliso ei nytkään osallistu lapsen asioihin juurikaan.
Ap
Vietit pidennetyn nuoruuden rellestäen ja hummaten. Sitten joku oma projektisi "päätin perustaa perheen".
Nyt haikailet kolmen lapsen yksinhuoltajaksi, ilman tukiverkkoja ja taloudellista turvaa.
Semmottii. Miten meni omasta mielestäsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 37-vuotias, lapsi on kolme eli pieni vielä. Olen saanut nuoruudessa ja aikuisenakin rellestää ja hummata ihan riittävästi ennen kuin päätin perustaa perheen, eli en tule kaipaamaan bileiltoja tai muita, joihin olisi vaikea päästä lapsen takia. Taloudellinen tilanne on huono, mutta uskon selviäväni jotenkin sen puolesta. Tukiverkostoja ei ole, mutta siihen olen jo tottunut ja nytkin käytännössä hoidan lapsen melkein aina yksin. Eli puoliso ei nytkään osallistu lapsen asioihin juurikaan.
ApVietit pidennetyn nuoruuden rellestäen ja hummaten. Sitten joku oma projektisi "päätin perustaa perheen".
Nyt haikailet kolmen lapsen yksinhuoltajaksi, ilman tukiverkkoja ja taloudellista turvaa.
Semmottii. Miten meni omasta mielestäsi?
Ehei. Olen ollut nykyisen puolison kanssa vuosikausia. Biletettiin yhdessä ja rellestettiin yhdessä. Ja opiskeltiin ammatit ja muuta. Lapsia on vain yksi.
Ihan meni metsään nuo kuvitelmasi.
No, mun lapsella ei ole mitään suuria vaikeuksia tai haasteita. Jos olisi, niin saattaisin vastata toisin, mutta kun ei ole, niin näin koen:
Hyvät hetket ovat niitä, joissa suru puskee esiin. Ei ole toista jakamassa ylpeyttä, iloa yms lapsen onnistumisista, olivat ne sitten menestystä harrastuksissa, lähes kympin keskiarvoa, hymytyttöpatsasta, stipendejä, voittoa kirjoituskilpailuissa, kaverin suttamista, naapurin mummon ilahduttamista, vapaaehtoistöitä...Kyllä huonoihin päiviin saa apua., mutta kuka muu kuin toinen vanhempi osaisi olla iloinen kadehtimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyys.
Minä taas olin avioliitossa yksinäinen. Korostui vielä siten, että oli se puoliso, mutta ei me oltu yhdessä koskaan, kun ex ei halunnut. Ei me viimeisinä kahtena avioliittovuotena oikeastaan edes puhuttu, kun ex ei halunnut.
Periaatteessa olin koko suhteen yksin, hoisin asiat mm talon remonttien järjestelyt itse, kun exää ei kiinnostanut. Oli helppoa erota, kun oikeastaan mikään ei arjessa muuttunut. Tuli helpotus vain.
Mielestäni haastavinta on teinien kanssa se, että kukaan ei tunne lapsiani yhtä hyvin kuin minä. Kun olen huolissani jostain, en voi peilata toisen kanssa, onko huoleni aiheellinen ja tarvitsisiko lapsi esim. ammattilaisen arviota.
Toinen juttu on raha. Se on tiukassa yh:na eikä ole varaa sellaisiin asioihin kuin perheellisillä työkavereilla.
Lasten isä on kuollut, joten olen totaali-yh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisit kokeilla oikeaa kohtaamista.
Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.
Tuo jo aiemmin mainittu suru siitä, ettei ollut toista vanhempaa, jonka kanssa jakaa lapsen onnistumisia.
Oli paljon sairastava lapsi ja minä aina se, joka oli poissa töistä kanssaan.
Ei ollut ns. tukiverkkoja, lapsi oli aina mukana joka paikassa, yksin ei päässyt kuin työpaikalle.
Ainoana lapsena kaipasi leikkiseuraa ja kun ei ollut sisaruksia, kotona leikkikaverina olin minä. Ja se oli oikeasti raskasta!
Viikonloppuisin ystävät olivat omien perheidensä kanssa, minä lapsen kanssa yksin.
Mutta tuon kaiken jaksoi, kun perhehelvetti exän kanssa loppui.
Vierailija kirjoitti:
Sen verran täydennän aloitusta, että uusi suhde ei ole haaveissa eli ei tarvitse tulla kommentoimaan sitä miten yh:n voi olla vaikea löytää uusi puoliso. Itseä ei enää puolisot ja parisuhteet kiinnosta, tullut niistä mitta täyteen.
Ap
Kuulostaa siltä että miehesi oli jännä.
Vierailija kirjoitti:
Vaikeinta on raha-asiat. Kohta kolmas lapsi menee autokouluun ja kaikki autokoulut harrastukset, reissut, käyttörahat ym kaiken olen yksin maksanut. Kelalta on tullut 187€ elatustuki, muta muutenpa yksin olen huoltanut.
Tämä! Lasten kasvaessa ensin loppuu lapsilisä, sitten kelan elatustuki. Vaikka nuori tulee täysi-ikäiseksi, on hän täysipäiväisesti lukiossa.
Vierailija kirjoitti:
Sen verran täydennän aloitusta, että uusi suhde ei ole haaveissa eli ei tarvitse tulla kommentoimaan sitä miten yh:n voi olla vaikea löytää uusi puoliso. Itseä ei enää puolisot ja parisuhteet kiinnosta, tullut niistä mitta täyteen.
Ap
Ei se pelkkää murhetta ole, yksin on ihanaa ei ole parisuderistiriitoja ja kränää. Vastaat toki lapsen menoista, joudut pihistämään omista menoistasi koska lapsi tarvitsee kaikkea.
On kuitenkin lapsilisä ja isä yleensä maksaa elatusavun, osallistuu jopa harrastusten tukemiseen. Hain kaikki vaatteet itselleni kirppareilta, paitsi töihin tietysti parempaa.
Kun lapsi oli pieni säälin jopa isää, häneltä jäi paljon lapsen kehityksessä näkemättä ja kokematta, vaikka kävimme mummolassa ja isovanhempien mökilläkin säännöllisesti. Omat vanhempani olivat arvokkaana tukena samoin sisareni, joilla oli jo lapsia. Sain hyviä vaatteita polkupyöristä lähtien.
Myönnän että minulla aika on kullanut muistoja, oli siellä huoltakin ja olisin tarvinnut olkapäätä, mutta en koskaan hankkinut isäpuolta lapselleni, sen päätin heti.
Murrosikäisen kanssa usein sormi suussa, mutta sirsari oli jo kokemusta ja sain arvokasta apua.
Tärkeintä on rakkaus, kun rakastaa lasta selviää. Arvo Ylpön kirjasta luin, että yh:n lapsikin kyllä selviää, jos hänellä on yksikin aikuinen, joka häntä rakastaa ja tukee vilpittömästi.
Lapseni isä tapasi lasta liikaakin.
En väittänytkään olevani, mutta silti jos on vaikka raskas ja riitaisa (traumaattinen) suhde takana, kyllä ero varmasti on helpotus, vaikka jäisi lasten kanssa täysin yksinkin. Riippuu siis tapauksesta.