Lue keskustelun säännöt.
Vaadin lapseltani liikaa.
05.12.2006 |
7-vuotiaani on hyvä melkein kaikessa mihin hän ryhtyy, mutta ei varsinaisesti lahjakas missään. Kovalla työllä hän kuitenkin on sekä koulussa että harrastuksissa aina parhaitten joukossa. Jos epäonnistumisia tulee, niin tunnen aina ITSENI jotenkin epäonnistuneeksi.
Mistä tämä tämmöinen ajattelu johtuu? Miten voisin päästä siitä eroon? Ymmärrän itsekin, että siinä ei ole mitään järkeä. Enkä halua, että lapsi tuntee epäonnistumisistaan pahaa mieltä myös minun takiani: riittäisi, että hän murehtisi vain omasta puolestaan.
Kommentit (5)
Mulla 8-vuotias poika ja tunnen välillä samoin. Nykyään harvemmin, kun en enää ohjaa häntä niin paljon uusiin juttuihin ja suorittamaan. Kun ikää tulee lisää lapsi ei ole myöskään enää niin tekemään kaikenlaista, ehkä juuri epäonnistumisen pelossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja se vaatii täydellisen lapsen. Onko miehesi täydellinen? Onko kotisi? Oletko epävarma itsestäsi, ja haluat sitten ulkoisesti hienot puitteet?
Puhut aika ikävästi lapsestasi, että hän kovalla työllä on parhaiden joukossa, ettei hän ole varsinaisesti lahjakas. Kuulostaa pahalta.
Yrittääkö lapsesi pärjätä kovasti, jotta ansaitsisi rakkautesi?
Mene keskustelemaan perheneuvolaan, jotakin outoa häikkää sinun lapsuudestasi tässä nyt on; ei ole oikein jatkaa tuota sukupolvien ketjua ja panna oma lapsesi kärsimään turhaan!
Vierailija:
Ja se vaatii täydellisen lapsen. Onko miehesi täydellinen? Onko kotisi? Oletko epävarma itsestäsi, ja haluat sitten ulkoisesti hienot puitteet?Puhut aika ikävästi lapsestasi, että hän kovalla työllä on parhaiden joukossa, ettei hän ole varsinaisesti lahjakas. Kuulostaa pahalta.
Lapsi nauttii tekemisestä, yrittää kovasti omasta halustaan, eikä mitenkään romahda itse, jos epäonnistuu.
Miksi sinusta kuulostaa pahalta, jos sanoo, että lapsi ei ole lahjakas. Suurin osa meistähän ei ole mitenkään lahjakkaita. Se on vain totuus, ei haukkumista.
Enkä koskaan, ikinä, sanoisi mitään tällaisia ajatuksiani ääneen, enkä eleelläkään vihjaa niistä lapselleni.
Mutta olenko tosiaan yksin ajatusteni kanssa? Eikö teistä muista äideistä tunnu pahalta, jos lapsenne vaikka joutuu tuplaamaan yhden luokan? Eikö silloin tuntuisi siltä, että olet itse tehnyt jotain väärin?
ero itsen ja toisen välillä on häilyvä ja epäselvä
Narsisti en ole, erittäin empaattinen kylläkin. Itse olen miettinyt, että voiko johtua ihan vain siitä, että koen lapsen tunteet vain itsekin niin voimakkaasti, että tunnen henkilökohtaisesti lapsen pahan mielen.
Olen aina ollut sellainen, että heijastelen toisten tunteita, jopa sairauksia: tunnen itseni heti kipeäksi, jos joku läheisistäni on sairas.