Yritän asettaa rajoja alkoholismia sairastavalle äidilleni. Hän ei kuitenkaan tunnu piittaavan, ei edes vastannut hyväntahtoiseen viestiini.

Olen pitkään ajatellut etääntyväni hänestä. Joskus tunnen olevani huono ihminen kun en jaksa sitä ainaista valitusta, murheen täyttämää elämää ja sitä näköalattomuutta, joka hänellä vaikuttaisi olevan elämässään.
Olen yrittänyt tukea ja kehua häntä miten hienosti on yrittänyt eräitä asioita laittaa eteenpäin ja miten selviytyä työstään, sekä ollut apuna joitakin paperiasioita hoitamassa ja neuvomassa.
Tuntuu, että saa vain tulta alleen jos vastoinkäymisiä tulee ja viimeisimmät kerrat kun olemme tavanneet, niin hän on juonut ja purkanut kuinka vituttaa ja on paskaa. Ihan noilla sanoilla. Enkä minä jaksa kuunnella sitä aina. Ei ole kysynyt edes mitä minulle kuuluu vaan kertoo vain näistä arkensa negatiivisista puolista.

Olen väsynyt siihen ja hän tietää itsekin sen, kerran siitä sanoin, että olisi kiva viettää aikaa ihan mukavissakin merkeissä. Harmillisesti hän on humalassa aina kun mahdollista ja sekin risoo. Itselle tulee jotenkin todella outo olo hänen seurassaan. Tuntuu, että nakerrun ja pienenen, joudun hengittelemään syvään ja kestämään vain. Sittemin olen ajatellut, etten enää näe häntä kovin usein.

No nyt hän taas on soitellut. Ilmeisesti aistii minun etäänyneen. Kertoi taas erinäisten asioidensa tilanteesta ja pyysi jos minä voisin alkaa olemaan yhtenä vastuuhenkilönä. En halua lähteä siihen sotkuun mukaan vaikka siinä on kyseessä myös sisareni, hoitaisin hänen asioitaan mutta en pysty koska tuntuu, että sitoutuisin vain äitini elämään entisestään. Tätä en nyt tämän enempää viitsi selittää, monimutkaisia asioita.
Kieltäydyin ja hän sitten kännissä soitteli ja oli kyllä onneksi ihan ymmärtäväinen. Selitti taas elämänsä ikävistä asioista ja kuuntelin. Kunnes oli pakko sanoa, että soitellaan kun olet selvinpäin.
Hän suuttui ja kiihtyi ja toisteli sanomaani (selvinpäin) "AHA! Selvinpäin, selvinpäin, selvinpän! Ole sinäkin minulle tuollainen!" ja sitten puhelu katkesi, taisin itse lyödä luurin kiinni.

Soitti vielä vajaa tunti myöhemmin ja oli kuin mitään ei olisi. Jatkoi edelleen purkamistaan noista asioista (en edes muista mitä selitti) ja sitten sanoin uudestaan, että minä en nyt tosiaan jaksa, että soitellaan tosiaan toisella kertaa.

Päätin laittaa viestin, jos ymmärtäisi paremmin. Laitoin mahdollisimman neutraalin mutta hyväntahtoisen viestin, että teen muutoksia, jotta suhteemme säilyy sillä välitän hänestä ja toivoisin hänen ymmärtävän miten tärkeää tämä minulle on (rajat). Tuntuu, että hän on onneton elämässään ja haluaa tulla kuulluksi. Kuitenkin kun jatkuvasti soittelee minulle purkaakseen tunteitaan humalassa niiin minulle tulee tyhjä ja turta olo ja ehkä hän ei siitä ole tietoinen. Jatkossa en ole aina saatavilla kun haluaa purkaa minulle huoliaan ja jos edelleen soittelee minulle humalassa niin en pysty olemaan tukena.

Siitä on useampi päivä eikä ole vastannut mitään. Toisaalta ei ole kyllä soitellutkaan.
Joskus tunnen syyllisyyttä, joskus inhoa, jopa vihaa. Välillä vain tuntuu, että jotenkin sielullisesti kuihdun, tulee pahoinvointia ja itken. Nyt kuitenkin on tärkeää, että joku tässä dynamiikassa muuttuu.
En halua olla ihminen, jolle ei saisi kertoa murheistaan mutta en myöskään se, jonka ainoa tehtävä on olla olkapäänä toiselle.