Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Osaatteko olla täysin omia itsejänne ystävienne seurassa?
25.05.2023 |
Mulla on dilemma: en kaipaa oikeasti ikinä ystäviäni eikä tule olo että "tekispä mieli soittaa tai nähdä".
(näen heitä silti noin 3-4 x kk)
Lähinnä päinvastoin; jos näen että puhelin soi ja soittajana on joku ystäväni, olo on että voi blääh. Puhumattakaan että joku heistä on tulossa kylään.
Siitä huolimatta siis että ystäväni ovat ihania, hauskoja, sydämellisiä mukavia ihmisiä! Heissä ei siis ole vikaa.
En tiedä johtuuko tämä siitä että olen introvertti ja/tai siitä, että jotenkin ikinä en ole oppinut olemaan rennosti oma itseni ystävienkään seurassa. En tiedä miksi. Kuuluuko tämä introverttiyteen vai vaan omaan luonteeseeni?
En itseasiassa siis tiedä onko kukaan muukaan täysin oma itsensä ystäviensä seurassa, oletteko te?
Tarkoitan siis sitä, että itse pystyn olemaan täysin oma itseni vain oman miehen ja lasten seurassa. Voin siis heidän seurassaan vaikka rötköttää hiljaa sohvalla, toisen puheeseen ei tarvitse välttämättä edes reagoida, voi katsella vaikka luuriaan samalla ja vastata yksisanaisesti rehellisen mielipiteensä. Olla just rehellisesti niin tylsä kun oikeasti on. Tai sitten voi myös vitsailla ja nauraa heidän kanssaan, jos oikeasti siltä tuntuu.
Ystävien seurassa pitää pitää katsekontaktia, hymyillä, jaksaa kuunnella vaikkei juttu niin kiinnostaisi tai olisin kuullut sen jo monta kertaa, pitää keksiä mukavia vastauksia ja miettiä mitä sanoo...
Jotenkin väsyn hirveästi tällaisesta "esittämisestä", ja vaikka olisi mukavaakin niin yleensä vain odotan että tapaaminen loppuisi ja tapaamisen jälkeen olen huojentunut, että se on hetkeksi taas hoidettu alta pois.
Joskus jopa kadehdin yksinäisiä ihmisiä, heillä ei ole mitään velvollisuuksia hoidettavana ystävien suhteen. Kalenteri on täysin vapaa vain omalle ajalle ja puuhastelulle, eikä tarvitse kantaa syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa siitä, ettei ole viestitellyt pitkään aikaan ystävälle eikä jaksanut tavata ja toinen loukkaantuu kun minusta ei kuulu mitään...
Kommentit (33)
En ole 100% oma itseni muiden kuin oman perheen seurassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan sama juttu täällä. Olen introvertti, aika ääripään introvertti. Kun täytin 40 niin tajusin ettei minun tarvitse tavata kavereita vapaa-ajalla. Vapaa-aika on minulle nykyään rentoutumista perheen kanssa.
Tuttu tunne tuo että kun oli nähnyt kaveria (vaikka oli ollut ihan kivaakin) niin päällimmäinen tunne sen jälkeen oli että taas on sekin hoidettu (ja voi olla rauhassa vähän aikaa). Ikävää, mutta omaa temperamenttia ei voi muuttaa. Olisi kiva olla ekstrovertti ja saada energiaa tapaamisista. Mutta en saa vaan olen vain ihan loppu.
Itse introverttinä koen, että ystävien seurassa olen jotenkin normaalia virittyneemmässä tilassa. Ja se väsyttää. On ystäviä, joiden seurassa olen enemmän itseni kuin toisten ystävien ja heidän seura ei vie niin paljon energiaa.
Ehkä se on jotain läsnäolon intensiteettiä. Perheen seurassa on helpompi vajota omiin ajatuksiin. Ystävien seurassa on sitä läsnäolon pakkoa, koska on otettu se aika, että nyt ollaan heidän seurassaan.
Hesarissa taisi olla tästä juttu joskus, että kaikki ihmiset "esittää" eri kavereille erilaista roolia, siis että toisen kaverin kanssa saattaa olla ihan erilainen kuin jonkun toisen kanssa. Eli en usko, että kukaan pystyy täysin olemaan oma itsensä muuta kuin yksin tai korkeintaan oman perheen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Hesarissa taisi olla tästä juttu joskus, että kaikki ihmiset "esittää" eri kavereille erilaista roolia, siis että toisen kaverin kanssa saattaa olla ihan erilainen kuin jonkun toisen kanssa. Eli en usko, että kukaan pystyy täysin olemaan oma itsensä muuta kuin yksin tai korkeintaan oman perheen kanssa.
Ilmeisesti joitakuita tämä "esittäminen" ei sitten väsytä ja turhauta niin paljoa kuin toisia, kun kuitenkin löytyy ihmisiä jotka haluavat mielellään olla ihmisten seurassa ja kammoavat yksinoloa...
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu kaverista. Mutta koskaan ei silti tule intoa ottaa ketään kylään. Kerran vuodessa on kiva nähdä.
Mun mies on mun paras ystävä. Mulla on lapset ja työ. Arjessa niin paljon kaikkea, ettei oikein jää tarvetta ja tilaa muille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hesarissa taisi olla tästä juttu joskus, että kaikki ihmiset "esittää" eri kavereille erilaista roolia, siis että toisen kaverin kanssa saattaa olla ihan erilainen kuin jonkun toisen kanssa. Eli en usko, että kukaan pystyy täysin olemaan oma itsensä muuta kuin yksin tai korkeintaan oman perheen kanssa.
Ilmeisesti joitakuita tämä "esittäminen" ei sitten väsytä ja turhauta niin paljoa kuin toisia, kun kuitenkin löytyy ihmisiä jotka haluavat mielellään olla ihmisten seurassa ja kammoavat yksinoloa...
Ap
Ehkä he nimenomaan nauttivat niistä rooleista ja ahdistuvat, kun ovat yksin, eikä ole ketään, jolle olla jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisäänpäin kääntynyt ihminen nyppii omaa napaansa ja häiriintyy muista ihmisistä. Yleensä "ystävät" kaikkoavat ja lakkaavat häiritsemästä omassa seurassaan viihtyvää varautunutta ihmistä. Toisaalta aika suuri ongelma, sekä nuorilla että vanhoilla on juuri yksinäisyys, päättäkää nyt ihmeessä mitä haluatte.
Tottakai vieraiden seurassa on pakko pitää pikkasen sihtiä siitä mistä ja mitä puhuu, alkaako raapimaan itseään sieltä mistä kutajaa tai piereskelemään.
Työpaikalla on oikeastaan pakko sietää kaikkia, tulla toimeen mutta ystävät saa onneksi vielä itse valita.
Vierailija kirjoitti:
Sisäänpäin kääntynyt ihminen nyppii omaa napaansa ja häiriintyy muista ihmisistä. Yleensä "ystävät" kaikkoavat ja lakkaavat häiritsemästä omassa seurassaan viihtyvää varautunutta ihmistä. Toisaalta aika suuri ongelma, sekä nuorilla että vanhoilla on juuri yksinäisyys, päättäkää nyt ihmeessä mitä haluatte.
Tottakai vieraiden seurassa on pakko pitää pikkasen sihtiä siitä mistä ja mitä puhuu, alkaako raapimaan itseään sieltä mistä kutajaa tai piereskelemään.
Työpaikalla on oikeastaan pakko sietää kaikkia, tulla toimeen mutta ystävät saa onneksi vielä itse valita.
Omaa napaa tuijottajia on ekstroverteissäkin. Kyllä introvertti voi olla toisten seurassa hyvin puhelias ja osata keskustella monista asioista. Hän vain kokee, että ne tilanteet on niin intensiivisiä, että on huojennus kun saa taas olla yksin. Vaikka keskustelutilanne voi olla hyväkin.
Ap tietysti puhui siitä, että ei nauti niistä tilanteista. Eli sinänsä tämä minun kommenttini on vähän ohis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ihmekään ettet kaipaa koska näet niitä jatkuvasti. Minä en kaipaa vaikka en ole nähnyt vuosiin, en edes tiedä onko minulla jossain vielä joku kaveri. Enkä tietenkään ole oma itseni, ei sitä kukaan toivo.
Mä olen sosiaalinen introvertti, en siis varsinaisesti uuvu/väsy ystäviä nähdessä, mutta väsyn jos on liikaa menoja, vaikka sitten tapaamisia ystävien kanssa. Olen melko oma itseni myös ystävien kanssa, mutta en toki heitä ihan niin tyhmää juttua, mitä voi ihan oman perheen kesken päästää ilmoille ja just rötkötä ihan miten sattuu kaverien seurassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perhettä ei ole mutta olen kyllä ihan oma itseni ystävien seurassa. Tosin en ole sohvalla lötköttävä ja tylyyksiä laukova egoisti, ehkä siksi voin käyttäytyä kuten luontevalta tuntuu.
Tutulta kuulostaa. Näen mielellään ystäviä mutta en jaksa samaa naamaa kovin usein. Väsyn ja puheenaiheet loppuu. Ja kun joku soittaa, ensimmäinen ajatus on aina että voi ei.
Jotkut ystävät on koko ajan vailla jotain. Yleensä kuuntelijaa vatvomiselleen (ilmainen terapeutti), kyytiä tai jotain muuta. Kun on muutenkin kiire ja paljon velvollisuuksia, ei jaksaisi. Ystävät on ihan kivoja muttaa lisävaatimukset väsyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanaa, ketkä ootte löytäneet puolisot, joiden kanssa olla rennosti oma itsensä.
Ystävien kanssa sos. kontaktin pitäminen, onhan se rankkaa. Osittain takana esittämisen tunteessa voi olla, ettei oo lapsuuden kodissa tullut aidosti kohdatuksi ja hyväksytyksi kaikkine tarpeineen. Eli on tottunut, että sos. elämässä pitää sopeutua ja olla varuillaan ja samalla peittää ja pienentää itsensä. Sittten sitä jatkaa aikuisena kun ei muuta osaa.
Lähimpien ystävien kanssa olen täysin oma itseni. Ne ihmissuhteet vertautuvat sisarussuhteisiin, ei tarvitse esittää. Opiskeluaikana ollaan asuttukin yhdessä ja todellakin nähty toisemme kaikenlaisissa tilanteissa. Yhden ystävän kanssa tehdään välillä niin että mennään kivaan kahvilaan tai terassille, molemmilla on oma kiinnostava kirja mukana ja sitten vaan luetaan hiljaa omia kirjoja:D Toki siis saatetaan puhella siinä lomassa mutta voi mennä vaikka 30min niin ettei kumpikaan sano mitään. Tämä ehkä jäi opiskeluajoilta kun käytiin usein yhdessä opiskelemassa. Ja jos ystäviä on vaikka mökillä kylässä useamman päivän niin aika paljon puuhastellaan myös omissa oloissa.
No en kyllä ala vetää käteen, kun muita on paikalla. En ole ilman paitaa. En hyräile mitään biisejä ja viheltele, enkä myöskään ota tanssiaskelia muiden nähden, jos hyvä musiikki soi.
Olen oma itseni aina ja kaikkialla. En jaksanut lukea avaajan piiiitkää sepustusta, joten minulta jäi selvittämättä, mitä hän tarkoittaa "itsejänä" termillään?
Vierailija kirjoitti:
Hesarissa taisi olla tästä juttu joskus, että kaikki ihmiset "esittää" eri kavereille erilaista roolia, siis että toisen kaverin kanssa saattaa olla ihan erilainen kuin jonkun toisen kanssa. Eli en usko, että kukaan pystyy täysin olemaan oma itsensä muuta kuin yksin tai korkeintaan oman perheen kanssa.
Mä ratkaisin tämän jo 25v. siten että kun järjestän bileet, kutsun ystäviä lapsuudesta, kouluajoilta, suvusta, naapurustosta ja töistä.
Tuntevat näin vuosien jälkeen toisensa aika hyvin. Ovat ystävystyneet tahoillaan enempi ja vähempi.
Ei ole multa poissa. Hyvä vaan.
Ei juoruilla toisten asioita, sellaisia mistä kohde ei pitäisi, eikä puhuta kuin hyvää toivoen. Tapahtuu luonnostaan, kun kaikki tuntevat.
Eikä itseni tarvitse enää pitää rooleja. Oon aina sama pöljä. :D
En todellakaan, minulla ei olisi yhtään kaveria/tuttuavaa jos olisin. Olen vähän karu ihmiseksi, kyyninen ja pessimistinen, ihmisyys pääsääntöisesti kuvottaa minua. Koen ongelmaksi myös sen, että päällimmäisenä ihmisestä jää mieleeni tämän ikävät puolet/sanomiset, ja se vesittää koko tyypin ihmisyyden päässäni - näin on ollut aina, en voi tälle mitään. Toimin siis niin, että tapailen ihmisiä vain hyvinä päivinäni, jolloin jaksan tsempata ja esittää mukavaa. Kaikki voittaa.
Alue: Aihe vapaa
En minäkään osaa olla täysin oma itseni. Mielenkiintoista olis kyllä tietää, osaako jotkut?