Miksi jotkut ihmiset haaveilevat tekevänsä jotain, mutta eivät koskaan oikeasti tee?

On tahtoa muttei voimaa,siinä se. Haaveilijoita.

Ne huijaa vain itseään uskottelemalla, että niistä olisi johonkin.

Asia ei ole oikeasti tärkeä

Eivät sisimmässään usko että heistä on mihinkään, oma tahto lätistetty jo lapsena/rima niin korkealla ettei uskalla edes yrittää. Suomessa yleistä.

Ihmisen todelliset tahtotilat ja arvot näkee aina toiminnasta. Puheet voi olla mitä vaan.

Aloittaminen on joskus vain niin vaikeaa.

Tärkeät ja helpot olen kokeillut. Paritanssia haluaisin. Mutta aikataulu ei koskaan mene yksiin miehen kanssa. Ja nimenomaan hänen kanssaan haluaisin opetella ja häntäkin kyllä periaatteessa kiinnostaa. Ei sitten vissiin tarpeeksi, kun muut menee edelle.

Muutama muukin tanssillinen laji kiinnostaa, mutta ei niin paljon, että yhden tunnin takia käyttäisin noin 3,5h, koska matkat on pitkiä ja maksaisin vielä parkkipaikasta.

Joskus uudet jutut voivat ahdistaa. Ei oikeasti uskota, että pärjättäisiin ja siksi ei uskalleta edes yrittää.

Tai sitten kyseessä on "luulounelma". Esim. haaveillaan laulajan urasta enemmän hienon mielikuvan takia. Laulaminen itsessään ei niin kiinnosta.

Tai sitten voi yksinkertaisesti olla kyse siitä, että aika ei riitä kaikkeen. Minuakin kiinnostaisi tosi monet asiat, mutta kaikkeen ei pysty. On sitten pakko valita mihin haluaa panostaa ja jättää muut haaveeksi. Tai myöhempään ajankohtaan.

Olin ensimmäisessä vakituisessa duunissa seitsemän vuotta. Ensimmäisenä aamuna kahvipöydässä istui keski-ikäisten kööri, joka valitti työstä ja uhosi, että "ihan millä hetkellä hyvänsä haistatan p:n tälle paikalle ja vaihdan työpaikkaa". Pomo oli huono, palkka oli huono, työkaverit olivat huonoja, ylin johto täysin älykääpiöitä jne jne. 

No seitsemän vuotta myöhemmin viimeisenä työpäivänäni sama jengi istui samassa kahvipöydässä ja uhosi ja mesoi täsmälleen samalla tavalla kuin ekana työpäivänäni.

Eli se haaveilu itsessään, oli se sitten mukavaa haaveilua tai tuollaista uhoamista, taitaa itsessään olla se henkireikä, jonka moni tarvitsee arkeensa. Silloin kokee, ettei ole elämässään jumissa, ja että vaihtoehtoja on olemassa ja käden ulottuvilla. 

Haaveilu on mulle sellainen elinehto. Ei ole tarkoitettukaan kaikkia toteutettaviksi. Haaveilen esim. Helsinkiin muuttamisesta, mutta realistiminä tietää etten siellä viihtyisi kun en tuntisi ketään. Nautin haaveilusta, sitä mitä voisi olla samalla kun olen realisti.

Suuria puheita. Ei ole viitseliäisyytä tehdä, mutta halutaan olla aktiivisen oloisia.

Tässä täytyy erottaa kaksi asiaa toisistaan, eli esim. "haluan oppia laitesukeltamaan" ja "haluaisin osata laitesukeltaa ja käydä vaikka sukellusreissulla Thaimaassa". 

Ensimmäinen ajattelu on sitä toimintaan johtavaa, ja toinen on haaveilua. Eli on ihan eri asia haluta jotain tai sitten toivoa, että haluaisi jotain. 

Haaveilu on huitsin paljon helpompaa kuin sen haaveen toteuttaminen.

Osa ei pääse ehkä koskaan matkustamaan ulkomaille, mutta ulkomaista puhuminen voi tuntua silti hyvältä ja virkistävältä. Jos puhuu soittimen soittamisesta / laulamisesta ja ei soita, ehkä on jokin syy miksi ei voi sitä tehdä vaikka haluaisi. Riippuu kai henkilöstä. Sitten joku voi vaan puhua, kun tykkää puhua.

On haaveita ja on tavoitteita. Jälkimmäisiä toteutetaan tietoisesti, ensimmäisiä vain, jos se onnistuu vaivattomasti tai puolivahingossa.

Ne tykkää jutella

Koska omaa tahtoa ei ole.

Ajatuksen siemenen voi istuttaa, mutta pitää odotella että se joskus itää.

Asioita ei voi pakottaa tai ne ei lähde luontevasti käyntiin.

Kyllä voin tunnustaa että pelotti ihan sikana ensimmäinen ulkomaan reissu ja monta yötä ennen lähtöä valvoin ja stressasin milloin mitäkin ja kaduin ostamaani reissua. Jopa junamatkalla lentokentällekin vielä mietin että mitähän tästäkin tulee.

Mutta kaikki meni niin mahtavasti että varattiin samantien toinen reissukin! 

Kannattaa ylittää se pelon kynnys ja uskaltaa toteuttaa haaveitaan.

Minua harmittaa, että tuhlasin aikaa ja lykkäsin soittoharrastuksen aloittamista vuosikausia, kun ei muka ollut työn takia aikaa. Sitten kun aloitin, niin huomasin kuinka paljon se antaa energiaa ja vastapainoa työhön. Työkaverini taas aina kun harrastuksista tulee puhetta luettelee kaikki mitä hän aikoo aloittaa, kun pääsee eläkkkeelle. Eihän sitä oikeasti tiedä, onko silloin edes elossa.