Jätin päihteet pois ja päätin muuttua ihmisenä. Nyt kyseenalaistan omaa mielenterveyttäni. Mitä minulle tapahtuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Raitistuessa voi kai käydä noin? Monet ovat kertoneet vastaavaa. Maailma avautuu uudestaan, kuin pienelle lapselle. Toki voi mennä jotenkin ylikin, silleen psykosti?

Olisiko siinä sitten ikänsä raittiina ja elämäänsä kyllästyneelle uusi alku, kun vetäisi vähän aikaa viinaa ja nollaisi elämänsä, kaikki on taas uutta.

Tuollaiseen tilanteeseen mieluummin sieniä tai muita psykedeelejä. Ei tarvi vetää kuin vähän saadakseen uutta perspektiiviä. Alkoholia voi joutua kiskomaan vuosiakin, ennen kuin sen lopettaminen tuo jotain kasvua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Raitistuessa voi kai käydä noin? Monet ovat kertoneet vastaavaa. Maailma avautuu uudestaan, kuin pienelle lapselle. Toki voi mennä jotenkin ylikin, silleen psykosti?

Olisiko siinä sitten ikänsä raittiina ja elämäänsä kyllästyneelle uusi alku, kun vetäisi vähän aikaa viinaa ja nollaisi elämänsä, kaikki on taas uutta.

Toimisi varmaan, mutta sitä viinaa pitää juoda kauan, vuosia. Vähän aikaa ei riitä. En kyllä suosittelis.

Tuttua. Oli hurjaa tajuta, ettei tuntenut itseään lainkaan ja se ihminen joka aikuiseksi oli kasvanut alkoholia käyttäessä en ollut aidosti/oikeasti minä vaan jokin omituinen roolihahmo ja kuvitelma siitä minkälainen minun kuuluisi olla.

Mä siis en koskaan ole ollut kännissä montaa päivää pötköön, mutta aina kun join, join humalahakuisesti ja olin kännissä täysin estoton, rietaskin, mutta myös jotenkin esitin jotain outoa, itsevarman ihmisen roolia. Ja tämä roolihahmo sitten oli osin se, jollainen kuvittelin olevani myös selvänä ja jonka elämää mun kuuluu elää ja etenkin kuuluisi haluta elää. Lisäksi kännissä tuli tehtyä useammankin kerran sellaisia isojakin ja spontaaneita päätöksiä joiden kanssa sai sitten selvänä pärjätä ja oppia elämään. Se mun känniminä kun ei ollut mikään "nössö" vaan rohkea ja reipas joka piutpaut välittää elämän merkkipaaluista tai tavanomaisista elämäntavoista, vaikka ei mua edes ikinä kukaan ollut mitenkään ihmeemmin lokeroinut tai että olisi ollut jotain tarvetta kapinoinnille. Enemmänkin se vaan oli jotain kasvojen säilyttämistä ja kulissia jopa itsellenikin, että näin just mä haluankin elää enkä mä mitään tyhmää ole kännissä päättänyt tai valinnut. Tai että kärsisin sinkkuudestani, koska enhän mä vielä lapsia haluaisikaan..

Ja siinä vaiheessa kun päätin lopettaa alkoholin käytön niin melko nopeasti sitä muuttui melkolailla niin toisenlaiseksi ihmiseksi, että jos olisi parisuhteessa silloin elänyt niin ei taatusti olisi suhde enää jatkunut. Mä todellakin kasvoin hetkessä aivan eri suuntaan mitä siihen asti ja miltei kaikki entinen alkoi tuntua väärältä. Siis ihan jo vaatemaku, hiustenväri, meikkityyli ja jopa kodin sisustus oli yhtäkkiä vääränlainen. Puhumattakaan sitten asuinpaikasta, asumismuodosta ja ammatista. Harrastuksia ei aiemmin ollutkaan, koska kaikki itseä kiinnostava oli aina tullut lytätyksi jotenkin noloksi ja mummomaisekti niin omissa ajatuksissa kuin kaveripiirinkin toimesta. Ja sitä ei varmaan erikseen tarvitsisi edes mainita, että näihin aiempiin kavereihin ei enää tullut pidettyä yhteyttä koska ei meillä ollut enää mitään yhteistä.

Samoin aloin tykätä aivan erilaisista tv-sarjoista, leffoista ja mikä yllättävintä, aloin lähinnä vihaamaan musiikkia enkä jaksa kuunnella sitä vieläkään juuri yhtään. Jonkun verran ja satunnaisesti klassista sekä jazzia, jotka nekin oli varmaan kaksi suurinta inhokkia aikoinaan virsien lisäksi ;-) 

Itku ja nauru on tosiaan tullut tutuksi ja etenkin se, kuinka voikaan katua sitä miten pieleen sitä elämänsä onnistuikaan elämään. Todellisuudessa kun olen hyvinkin konservatiivinen ja perhekeskeinen ihminen joka olisi halunnut amiksen sijaan käydä lukion, mennä yliopistoon ja sitten olla jo noin 25-vuotiaana äiti ekalle lapselle sekä naimisissa ja asua kaukana pk-seudusta.

Hyvä ketju!

Hyvä Ap!! Olen kuin sinä. Olen ollut nyt 8kk juomatta ja suurin osa vanhoista padotuista tunteista ja traumoista on annettu tulla ulos. Silti niitä vielä riittää. Aloin vastikään opiskella huvikseen maailmanpolitiikkaa ja yllättäen mieleeni kumpusi paljon häpeää ja katkeruutta siitä miten minua on kohdeltu lapsena kaltoin eikä koulutusta tuettu.

Että näitä riittää viel pitkään.

Minusta tuo on vain hyvä juttu että annat itsesi tuntea erilaisia tunteita.

Sellaista se itseoivallus ja henkinen kasvu on. 

Ne tunteen, muistot ja traumat onkin yhtä sipulinkuorimista. Kun ajattelet että tässähän alkaa olee aika stabiili olotila niin eiköhän sieltä pölähdä pohjamudista kuonaa pintaan ja taas mennään. Mutta se on hyvä!! Kunhan on niitä työkaluja ja tukea. Yksin ei tarvi kestää.

Kaikki tunteet on sallittuja ja kuulostaa siltä, että havainnoit hyvin omia kipukohtiasi. Häpeää voisi käsitellä edelleen. Onkohan Sinussa häpeää, mikä ei kuulu Sinun kannettavaksi? (retorinen kysymys, mieti itseksesi) pidä tuo juomattomuus! Onnittelut

Pitkäaikainen, runsas alkoholinkäyttö muuttaa aivoja ja hormonitasapainoa. Kehosi ja aivosi eivät tiedä, miten ollaan ilman viinaa. Plus toki kaikki ne syyt, miksi päihteiden pariin alunperin päädyit. Lähes kaikki päihderiippuvaiset etsivät päihteistä vastausta pahaan oloonsa.

Ehkä et nuorena oppinut säätelemään ja sanoittamaan tunteitasi, ja nyt kun viina jäi, ne tulevat ryminällä. Puhumattakaan siitä, mitä muutoksia alkoholi on tehnyt aivoillesi. Aivot paranevat hitaasti, voi mennä vuosia, että ne normalisoituvat edes osittain.

On tullut paljon teiltä vastauksia, onpa kiva lukea, että muutkin ovat kokeneet vastaavaa. 

Enkä ehkä olekaan "sekaisin". Välillä kyllä on sellaisia ajatuksia itselläni, että olenko oikeasti aina ollut oikeasti tällainen. Kun join, niin olin vain humalassa, sellaista rentoa hauskaa olemista. Olen aina ollut toki tunteellinen ja herkkäkin ihminen mutta alkoholi sai sen aikaan, että pystyin turruttamaan suurimmat tunneskaalat sekä sitten olemaan melankolisessa tilassa. Masennuskin oli ehkä yksi tapa piiloutua itseltäni, oli jokin syy voida huonosti. Sen vuoksi varmaan olen ollut huonoissa suhteissakin, se on ollut niin normaalia ja toistin sitä samaa tunnemaailmaa. 

Nyt kuitenkin olen aidon onnellinen välillä, pidän vähän tästä leikkisestä puolestani ja kyvystä ihmetellä ihan vain elämää, nytkin kun kesä on tuonut esiin taas luonnon kauneuden. On haaveita ja mielenkiintoja. On myös luottamusta siihen, että minä pystyn ja minulla on valta päättää omasta elämästä. 

Eniten kuitenkin hämmentää oma oleminen suhteessa muihin ihmisiin. Yritän olla aikuismainen sekä aivan tasapainoisen oloinen ulkoapäin. Silti koko ajan työstän sitä, että miten muut minut näkevät. Haen peilejä. 

Sitä se on ollut ennenkin mutta nyt erilaista. En oikein osaa selittää tätä. Nyt tunnen syyllisyyttä siitä, että tunnen todella outoa tunnetta erästä vanhaa ihmistä kohtaan. En osaa sanoa mutta minun näkökulmasta meidän välillä on jotain erikoista. Minä tavallaan pelkään häntä ja samalla hänessä on jotain turvallisen oloista. Olen pääni puhki miettinyt, että miksi ihmeessä tuo ihminen on mielessäni. Tunnen aidosti syyllisyyttä siitä koska se tuntuu väärältä, ajatella asiakasta tunnetasolla niin paljon. Hän huomaa minut ja odotan aina hänen läsnäoloaan vaikka se kiusallista onkin. 

Olen pohtinut, että johtuuko se siitä, että hän muistuttaa niin kovin isoisääni, joka käytti minua hyväkseen. Hänellä oli jotain seksuaalista mielenkiintoa minua kohtaan kun olin pieni. Yhden kerran muistan kun meni liian pitkälle. Siinä tuhoutui jotain. Muistan vain menneeni hämmentävään tilaan ja poistuin paikalta enkä koskaan puhunut siitä paitsi vasta parikymppisenä. Vielä olen alle 30-vuotias. 

Tuo ihminen muistuttaa häntä niin paljon jollain tavalla. Tämäkin vain spekulointia, tästäkin syyllistän itseäni, että haenko jotain "syyllistä" näihin omiin tunteisiin ulkopuolelta enkä pysty hyväksymään sitä, että tuo ihminen jollain tavalla vetoaa minuun. Minua samaan aikaan kuvottaa, hävettää ja ahdistaa enkä pidä hänen läsnäolostaan mutta silti ajattelen häntä liikaa ja haluan hänen huomaavan minut. Outoa. 

Joka tapauksessa jotain tässä tapahtuu alitajunnassa. 

Ap

Voitko mennä AA-ryhmiin tai johonkin A-kiltaan, mitä noita nyt on?

Minusta sinua vaivaa se, että olet jumiutunut omiin ajatuksiisi. Niihin kun jumii, niin mieli kyllä tuottaa kaikenlaista - sekä hyvää että huonoa, mutta useinmiten huonoa. Nykyisin on helppo ajatella itsensä sairaaksi.

Itse kun olin tuossa tilassa, niin lopetin sen "pakkoajattelun" melkeinpä väkisin. Eli kun vanhat kelat (katkeruudet, muiden syyttelyt, itsensä syyttelyt) nousi pintaan, niin siirsin ajatukset johonkin positiivisempaan. Ei ollut helppoa se, mutta onnistui.

Tärkeämpi juttu oli kuitenkin se, että hankin itselleni jotain konkreettista tekemistä. Jotain, missä pitää tehdä, mutta ei tarvitse kauheasti ajatella. Väitän, että tämä on se askel, joka sunkin kannattaa ottaa. Eli hankkia itselle niin paljon tekemistä, ettei ole yksinkertaisesti aikaa kelata turhia juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Minusta sinua vaivaa se, että olet jumiutunut omiin ajatuksiisi. Niihin kun jumii, niin mieli kyllä tuottaa kaikenlaista - sekä hyvää että huonoa, mutta useinmiten huonoa. Nykyisin on helppo ajatella itsensä sairaaksi.

Itse kun olin tuossa tilassa, niin lopetin sen "pakkoajattelun" melkeinpä väkisin. Eli kun vanhat kelat (katkeruudet, muiden syyttelyt, itsensä syyttelyt) nousi pintaan, niin siirsin ajatukset johonkin positiivisempaan. Ei ollut helppoa se, mutta onnistui.

Tärkeämpi juttu oli kuitenkin se, että hankin itselleni jotain konkreettista tekemistä. Jotain, missä pitää tehdä, mutta ei tarvitse kauheasti ajatella. Väitän, että tämä on se askel, joka sunkin kannattaa ottaa. Eli hankkia itselle niin paljon tekemistä, ettei ole yksinkertaisesti aikaa kelata turhia juttuja.

Mm mutta eikö tuokin ole edelleen pakenemista? 

Haluan hyväksyä kaikenlaiset tunteet. Katselen niitä ja läpielän. Olen jumissa koska kannan niiitä, on niille jokin syykin. Kuitenkin ymmärrän myös, että on turhaa vatvoa liiakseen kaikenlaista. 

On tullut juuri se, että vaikka yritän vain elää, keskittyä ihan arkeen ja tähän elämään niin tulee niitä pulpahduksia ja vaikka yritän esimerkiksi meditoimalla keskittyä muuhun kuin ajattelemiseen niin silti tuntuu, että ne puskisivat läpi. Esimerkiksi eilen meditoin ja annoin itseni rentoutua. Olin ollut niin kamalassa tunteen vallassa taas koska epäonnistuin eräässä asiassa ja se sai aikaan liialliset mittasuhteet. 

Päätin meditoida ja kuulostella kehoani. Annoin vain olla, kuten se on. Olla tarttumatta ajatuksiin. 

Sitten tunsin kehossa valtavaa kipua. Sattui mitä enemmän annoin vaan kehon rentoutua tietoisessa tilassa. Lopetin kesken ja päätin vain sitten lukea kirjaa. Nukahdin siihen. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta sinua vaivaa se, että olet jumiutunut omiin ajatuksiisi. Niihin kun jumii, niin mieli kyllä tuottaa kaikenlaista - sekä hyvää että huonoa, mutta useinmiten huonoa. Nykyisin on helppo ajatella itsensä sairaaksi.

Itse kun olin tuossa tilassa, niin lopetin sen "pakkoajattelun" melkeinpä väkisin. Eli kun vanhat kelat (katkeruudet, muiden syyttelyt, itsensä syyttelyt) nousi pintaan, niin siirsin ajatukset johonkin positiivisempaan. Ei ollut helppoa se, mutta onnistui.

Tärkeämpi juttu oli kuitenkin se, että hankin itselleni jotain konkreettista tekemistä. Jotain, missä pitää tehdä, mutta ei tarvitse kauheasti ajatella. Väitän, että tämä on se askel, joka sunkin kannattaa ottaa. Eli hankkia itselle niin paljon tekemistä, ettei ole yksinkertaisesti aikaa kelata turhia juttuja.

Mm mutta eikö tuokin ole edelleen pakenemista? 

Haluan hyväksyä kaikenlaiset tunteet. Katselen niitä ja läpielän. Olen jumissa koska kannan niiitä, on niille jokin syykin. Kuitenkin ymmärrän myös, että on turhaa vatvoa liiakseen kaikenlaista. 

On tullut juuri se, että vaikka yritän vain elää, keskittyä ihan arkeen ja tähän elämään niin tulee niitä pulpahduksia ja vaikka yritän esimerkiksi meditoimalla keskittyä muuhun kuin ajattelemiseen niin silti tuntuu, että ne puskisivat läpi. Esimerkiksi eilen meditoin ja annoin itseni rentoutua. Olin ollut niin kamalassa tunteen vallassa taas koska epäonnistuin eräässä asiassa ja se sai aikaan liialliset mittasuhteet. 

Päätin meditoida ja kuulostella kehoani. Annoin vain olla, kuten se on. Olla tarttumatta ajatuksiin. 

Sitten tunsin kehossa valtavaa kipua. Sattui mitä enemmän annoin vaan kehon rentoutua tietoisessa tilassa. Lopetin kesken ja päätin vain sitten lukea kirjaa. Nukahdin siihen. 

Ap

Toki varmasti on sellaisia asioita, jotka kannattaa käsitellä. Mutta sanoisin, että kannattaa valita huolella ne asiat, joita lähtee työstämään ja työstää sitten niitä. Lopuille voi sit sanoa, että näitä asioita en enää mieti, koska mitään lisäarvoa ne eivät tuota.

Sanoisin silti, että kannattaa kuitenkin pitää huoli siitä, että keskittyy nykyhetkeen ja tulevaisuuteen vähintään sen 90% ajasta. Kun löytää itselleen järkevää ja mielekästä tekemistä, niin ne menneisyyden haamutkin haalistuvat kummasti. Se tapahtuu ikäänkuin itsestään. Eteenpäin meneminen ei ole pakenemista, vaan päinvastoin.

"Silti koko ajan työstän sitä, että miten muut minut näkevät"

Miten tuota voi työstää? Joka tapauksessahan muut näkevät sinut jollain tapaa, joka tapahtuu täysin heidän sisällään, eikä siihen voi kukaan muu vaikuttaa. Tarkoitatko, että työstät käytöstäsi, että tulisit sinulle mieleisellä tavalla nähdyksi, vai miten?

Vierailija kirjoitti:

"Silti koko ajan työstän sitä, että miten muut minut näkevät"

Miten tuota voi työstää? Joka tapauksessahan muut näkevät sinut jollain tapaa, joka tapahtuu täysin heidän sisällään, eikä siihen voi kukaan muu vaikuttaa. Tarkoitatko, että työstät käytöstäsi, että tulisit sinulle mieleisellä tavalla nähdyksi, vai miten?

Tässä on malliesimerkki siitä mitä ei kannata miettiä yhtään. Perustelu yllä.

Sä vaan koet nyt ne tunteet, mitä olet päihteillä tukahduttanut. Ei se oo vaarallista, vaikka välillä siltä voi tuntuakin. Ja jossain vaiheessa tasaantuu, usko mua. Mä olin ekan vuoden raitistuttuani ihan tosi vihainen ja vittuuntunut (sekä kamala karkkisyöppö). Olin päihteillä turruttanut mun pahan olon ja kokemuksen siitä, että mun rajoja ei kunnioiteta. Raittiina opetellut uusia reagoimistapoja ja käytösmalleja ja ottamaan tunteet tunteina. Ne tulee ja menee, enää ei tarvitse ratsastaa jokaisella aallonharjalla sinne pohjamutiin. Lisäksi raittiina opetellut tunnistamaan omat rajani ja pitämään niistä kiinni, nykyisin mun sanavarastoon kuuluu myös EI.

Onnea sulle hienosta päätöksestä! Aina ei ole helppoa, mutta mielenkiintoista ja opettavaista kyllä, sen voin luvata. Hankaliin juttuihin kannattaa hakea apua, oli se sitten vertaistukea tai terapiaa tai mitä vaan, mielellään ei kuitenkaan mitään uutta addiktioa (addiktin sudenkuoppa on kehittää uusi addktio vanhan tilalle). Päivä kerrallaan! Terveisin lyhyellä kuuden raittiin vuoden kokemuksella täältä.

Tossa näkökulmia aivojen treenamiseen!

https://fitrecovery.com/bio-hacking-building-new-neural-pathways/

Tsemppiä!

Käyttäjä41333 kirjoitti:

Voitko mennä AA-ryhmiin tai johonkin A-kiltaan, mitä noita nyt on?

Ei tämä AP sieltä mitään apua saa. Hänellähän ei ole ongelma, etteikö meinaisi pystyä pysymään raittiina ja olisi repsahdusvaara. Siihen AA-ryhmistä voi olla apua. Mutta juomattomuuden suhteen AP pärjäilee itse, eikä AA:sta vertaistukiryhmänä oikein muuta saa. Jos jossain noita tunne-elämän asioita haluaa käsitellä, niin terapia on oikeampi osoite. Mutta ei välttämättä sitäkään tarvi, kyllä ne tunteet sieltä tulee ja menee omia aikojaankin, kun antaa vaan tulla ja mennä, kun ei torju eikä takerru.