Kuinka moni teistä pitää normaalina että puoliso on ainoa läheinen kaveri

Joitakin kavereita on, mut ei oikeastaan ketään, jolle voisi soittaa "koska vaan" tai kertoa kaiken. Toisaalta vika on kyllä myös itsessäni. Viihdyn puolisoni kanssa äärimmäisen hyvin ja yleensä olen mieluiten hänen kanssaan. Lapset alkavat olla jo isoja, kuopus asunee kotona vielä muutaman vuoden. Viimeistään sit olis hyvä, jos olisi muutakin kuin työ ja puoliso. Työni on vaativaa ja harrastuksiin en tahdo jaksaa enää töitten jälkeen. Ehkä sit, kun ei oo kiire kotiin kokkaamaan. Mut tilanne ei vaivaa mua juurikaan. Asioilla on tapana järjestyä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mies on paras ystäväni ja olen hänen ainoa ystävä. Joskus toivoisin että lähtis välillä kotoa pois

Just toi kotoa lähteminen on ehdottoman terveellistä.

Meillä on parasta seksiä silloin kun toinen meistä on käynyt jossain missä on nähty ihmisiä, ehkä flirttailu, pidetty hauskaa ja tunnettu itsensä haluttavaksi yksilöksi.

Seksi sujuu kotona, kun on vieraissa käyty? En kyllä harrasta itse.

Ei tuossa sanottu missään että on käyty vieraissa. Vai oletkohan niitä äärimustasukkaisia tyyppejä joiden puoliso ei saa jutella tai hymyillä muille kuin sinulle.

En minä hyllyttänyt varsinaisesti kavereitani, vaan ehkä elämä vei meidät erilleen. Minua harmittaa se kovastikin, mutta tajusin että aika moni kaveruus oli oikeastaan vain omasta panostuksestani kiinni. Minä vain ajattelin että on joskus heidän vuoro ottaa yhteyttä. Sitä odotellessa. No, näen välillä yhtä ystävää mutta hän elää kiireisimpiä ruuhkavuosia eli nähdään harvoin. Kyllä puolisoni on rakkain ja samalla ystäväni. Ei meillä Suomessa ole sellaista mitä kuvittelen vaikka italialaisten tai oikeestaan kenen vaan muun elävän että kaveriporukka aikuisena. Sellainen on harvinaista?

Minusta on ihan normaalia, että puoliso on myös paras ystävä. Mutta se tietysti edellyttää, että puoliso oikeasti on sellainen, jonka kanssa on myös syvä ystävyys ja luottamus. 

Ajan mittaan olen huomannut, ettei kukaan muu ystävistäni ole sellainen, jonka kanssa kaikki natsaisi yhteen yhtä hyvin kuin puolison kanssa. Moni ystävä on muuttunut tuttavaksi, sitten on läheinen ystäväpariskunta ja yksi läheinen ystävä, jonka olen tuntenut lapsuudesta asti. Hän on luotettava ja hyvä ystävä, mutta ei silti kuten oma mies, joka tuntee minut läpikotaisin. Olemmehan olleet yhdessä jo pian 35 vuotta. Ja edelleen hänen kanssaan on hauskaa joka päivä. Vietämme lähes kaiken vapaa-ajan keskenään. Ei se varmaan kaikille sovi, mutta meille sopii.

Ei kannata rakentaa elämää sen varaan mikä muiden mielestä on normaalia. Jos itsellä on kaikki hyvin, niin toisilta ei tarvitse kysellä miten kannattaa elää. Motiivit arvostella muiden valintoja ja elämää eivät kestä päivänvaloa.

Mikä siinä on ahdistavaa?

Minulla on niin rajallisesti sosiaalista energiaa, ettei sitä riitä kuin yhteen läheiseen ihmissuhteeseen kerrallaan. Parisuhde ja työkaverit riittää minulle.

Enemmät kaverisuhteet stressaavat ja mulla alkaa herkästi tulla ärtymystä ja väsymystä tapaamisista tai jo viestittelystä, kun ei riitä omaa hiljaista aikaa. Välillä väsyttää puolisokin, jos töissä on ollut paljon sosiaalisuutta.

Olen siis päättänyt, että en halua pitää kaverisuhteita ihan vain ollakseni normaali, kun ne tuntuvat enemmän työmaalta kuin tuovat iloa.

Jotkut ovat sanoneet kun elämä kolhii, eikä ole ystäviä enää yhtää, esimerkiksi kun puoliso kuolee. Sitä on aika yksin sitten.

Mutta kaikki elää omaa elämäänsä miten tykkää.

Kyllä ystäviä on säilynyt elämän varrella, välillä nähdään ja viestejä vaihdetaan.

Eihän se liitto vankila ole, ainakaan ei pitäisi olla. Elämässä on paljon muutakin tekemistä,

Jos niin haluaa. Ainakin omia harrastuksia.

Normaalia ja normaalia - määrittele normaali.

Normaalia merkityksessä tavallista se on sillä tavalla, että monella näin on.

Toinen asia on, onko se järkevää, siinä merkityksessä normaalia. Vanhemmillani oli tällainen tilanne läpi vuosikymmenien avioliittonsa ja kaikki oli hyvin niin kauan kuin he molemmat elivät. Sitten kun toinen kuoli, toisella ei käytännössä ole arkipäivässään enää yhtään ihmiskontaktia, kun ei ole ensimmäistäkään ystävää eikä tuttavaa. Yksinäisyys on pohjaton. (Me lapset toki olemme, mutta kukin satojen kilometrien päässä.)

Minä kyllä suosittelen säilyttämään ystävyyssuhteet vaikka parisuhteessa olisikin.  Mitäs sitten kun tulee ero tai toinen kuolee ?  Ehkä ei ole lapsiakaan ja omat vanhemmat jo kuolleet. Työtäkään ei välttämättä ole jossa olisi edes työkavereita.

Näinhän siinä käy usein kun elämät lähtee väkisinkin jossain kohtaa eri suuntiin ja se puoliso on se joka pysyy. Minä rakensin sitten myöhemmin uusia vahvoja ystävyyssuhteita kun elämä alkoi vakiintua ja tasaantua pikkulapsiajan jälkeen. Yksi läheinen on pysynyt lapsuudesta asti, muut "vanhat" ovat etääntyneet hyvän päivän tutuiksi kun enää ei vain ole mitään yhteistä ja asutaankin niin eri puolilla maata.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on niin rajallisesti sosiaalista energiaa, ettei sitä riitä kuin yhteen läheiseen ihmissuhteeseen kerrallaan. Parisuhde ja työkaverit riittää minulle.

Enemmät kaverisuhteet stressaavat ja mulla alkaa herkästi tulla ärtymystä ja väsymystä tapaamisista tai jo viestittelystä, kun ei riitä omaa hiljaista aikaa. Välillä väsyttää puolisokin, jos töissä on ollut paljon sosiaalisuutta.

Olen siis päättänyt, että en halua pitää kaverisuhteita ihan vain ollakseni normaali, kun ne tuntuvat enemmän työmaalta kuin tuovat iloa.

Olet mielisairas, sori vaan

Äitini on opettanut minulle sen, että pidä ystävistä kiinni. Hän jäi yllättäen leskeksi, kun me kaikki lapset oltiin vielä alaikäisiä ja sanonut, että se oli yksinäistä vaikka ystäviä olikin.

Kun ei ole oikeastaan koskaan ollut ystäviä, niin ei niitä ole aikuisenakaan. Puoliso on ainut läheinen ystävä. En minä edes osaisi olla enää ystävä kenellekään.