Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katosivatko täältä ne kaikki keskustelijat, joiden elämää traumat eivät haittaa? Kai hekin ketjusta jotain irti saivat.

Ymmärsivät, että keskustelun, mikä pyörii paikoillaan kuten lienee tarkoituskin , lukeminen ei hyödytä heitä.

Eli he he jättivät AV:n? Hyvä veto, jää enemmän aikaa muuhun.

Vierailija kirjoitti:

Jos tarkkoja ollaan kenellä tahansa voi säätely joskus pettää. Siihen ei mitään traumatisoitumista eikä terapiaa tarvita. Siihen voi riittää stressi, huonosti nukuttu yö, hormonit tai jatkuva kiire. Kuka tahansa voi "räjähtää".

Niinpä. Silti itselle on käynyt niin, että omaa räjähtämistä ei ole hyväksytty. 

Tänään on paska päivä. Pitäisi löytää jostain terapeutti, mistä sen etsimisen aloittaa, että löytäisi sellaisen, joka osaa auttaa c-ptsd:n ja siitä seuranneen itsensä kynnysmatoksi tekemisen ja sitten uupumisen kanssa. 

Ja auttaako tähän joku lääke? Onko joku saanut avun jostain lääkkeestä (mistä?) niin, että olisi palannut toimintakykyiseksi ja normaaliksi ihmiseksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katosivatko täältä ne kaikki keskustelijat, joiden elämää traumat eivät haittaa? Kai hekin ketjusta jotain irti saivat.

Ymmärsivät, että keskustelun, mikä pyörii paikoillaan kuten lienee tarkoituskin , lukeminen ei hyödytä heitä.

Harmittaa jos keskustelu tyrehtyy. Olen tykännyt lukea muiden viestejä kaikessa ikävyydessäänkin (moni, kun on kokenut monenlaista ikävää asiaa). Itsellä on myös kaikenlaista ollut joten täällä on ollut hyvä ajatuksia purkaa. Samalla miten tämäkin keskustelu olisi turhaa. Minusta jokainen voi purkaa ajatuksiaan tai lukea muiden viestejä, vaikka se ei johtaisikaan mihinkään ihmeelliseen. Itsellä auttaa jo muiden kokemuksista lukeminen. Tiedän etten ole yksin ikävien juttujen kanssa.

Olen kirjoittanut tänne jo monesti siitä kuinka jäin omilleni kiusaamisen kanssa nuoruudessa. Vanhempani eivät tukeneet ja en voinut edes puhua asioista oikein lainkaan. Olin myös täysin yksin ne vuodet. Ei ollut ystäviä. Sitten taas, kun voin huonosti ja itkin niin minua syyllistettiin siitä, että annan muiden sanomisten yms vaikuttaa ja "en voi olla niin heikko".

Oikeastaan jälkeenpäin en aina tiedä miten kaikki meni. Ehkä niin, että kotona vanhempien kanssa ristiriitoja, sitten muutto ja uusi ympäristö, kiusaamisen alkaminen ja yksinäisyys. Ehkä sitten vähitellen alkoi myös mielenterveyteni horjua myös. Tämä kaikki sitten toi jo melko ison kuorman ja nuoruus meni kuin ohi. En koskaan saanut apua esim ahdistukseen.

Tuosta ajasta oikeastaan vaiettiin täysin. Joskus joku asia tuli puheeksi, mutta hyvin harvoin. Lähinnä niin, että minun pitää olla vahva enkä saa antaa niiden kokemusten vaikuttaa. Pari päivää sitten minun oli vaan pakko puhua kiusaamiseen liittyvistä jutuista äitini kanssa. Tämän laukaisi eräs ikävä kokemus ja koin vaan tarvetta puhua kaikesta.

Viesti 1

Huomasin kaiken vaan taas menevän siihen, että äitini sanoi "olet aikuinen nyt" ja taas sitä, ettei saa antaa asioiden vaikuttaa. Kiusaaminen on kohdallani kuitenkin kestänyt kauan ja ikävät puheet liittyvät vieläkin elämääni. Sen vuoksi kaiken tuon ajan kuittaaminen niin, että se olisi ollut pieni asia tai niin, että minun olisi pitänyt selvitä "ehjänä" kaikesta on jo liikaa vaadittu. En toisaalta koskaan ole halunnut velloa ikävissä jutuissa, mutta olisin joskus halunnut kuulla jotain muutakin sanottavaa. Jotain, että "se varmaan satutti sinua" tai "olen pahoillani, että koit ikäviä juttuja". Jotain sellaista ns vastaan tulemista ja myötätuntoa asiaan liittyen.

Toisaalta tiedän vanhempien tavallaan välttävän asiasta puhumista. Se on heidän tyylinsä mikä ei taas sovi minulle. Silti tuntuu kuin minä olisin joku muu ihminen, kun nuo ikävät jutut tavallaan jätetään pois elämästäni. On kuin niitä ei olisi ollut ja silti jokainen päivä muistan jonkun asian niihin liittyen. Samalla jännitän kaikkea ja en todellakaan pysty oikein lähestymään muita tai tutustumaan kenenkään. Sekä itsetuntoni on mennyt ja olen kuin hukassa itseni kanssa. Näin nuo vuodet ovat vaikuttaneet paljon elämääni.

Viesti 2

En myöskään ole se vahva ihminen mitä vanhempani toivoisivat. Joudun taistelemaan, että pystyn tekemään jonkun uuden jutun tai menemään jonnekin. Sen vuoksi on vaikeaa yrittää olla toista mitä oikeasti on. Ettei voi myöntää, että on jollakin tapaa särkynyt edes vanhemmilleen.

Mietin monesti miten se onkin niin vaikeaa puhua näistä jutusta äitini kanssa. Hän, kun ei tule yhtään vastaan. Se "ei saa välittää" tai "olet jo aikuinen" ei poista kärsimystä ja sen tuomia muita ikäviä juttuja. Toisaalta niin kuin kirjoitin niin olen itsekin halunnut välttää asioiden miettimistä. Silti tuo on niin olennainen osa elämääni ja kokemuksiani etten ikävästi sanoen voi ainakaan vielä ohittaa niitä juttuja. Ne ovat jättäneet jälkensä.

Tahtoisin vaan joskus kuulla jotain erilaisia sanoja ja myötätuntoa. Ehkä sitäkin heillä on, mutta ne reaktiot asioihin ovat niin onttoja jotenkin ja menevät aivan liikaa siihen minun "vahvuuteeni" korostamiseen ja siihen etten saa välittää ja mennyt on mennyttä. Hyvä toisaalta, että pystyin edes puhumaan. Jotain edistystä.

Viesti 3

Silti en koskaan varmaan unohda sitä syksyä, kun voin hyvin huonosti ja sain itse selvitä tai kuinka äitini ei edes uskonut yhtä kiusaamiseen liittyvää juttua eikä reagoinut, kun eräät pilkkasivat, vaikka kuuli sen. Tai kuinka isäni uhkaili minua, kun kerran erehdyin puhumaan itsetuhoisista jutuista. En vaan voi unohtaa näitä. Joskus mietin, että on se ihme jos kotona ei saanut/saa edes itkeä. Onhan sekin jo liikaa vaadittu.

Toisaalta jokin minussa yrittää edelleen olla se vahva ja rohkea ihminen jota he haluavat minun olevan. En näytä koskaan heille mitään "huonoja" puoliani. Pelkään aina, että he pettyvät minuun ja yritän olla parempi. Toisaalta vaikeaa syyttää heitä monestakaan jutusta. Silti olisikin halunnut tukea ja ymmärrystä. Ei ole ollut sellainen koti missä oltaisiin puhuttu kunnolla mistään vaikeista jutuista ja vanhemmilla ollut ristiriitoja jo kun olin lapsi. Olin vähän väärä ihminen tähän taloon tai sitten nuoruuteni yms olisi pitänyt mennä loistavasti ja hyvissä merkeissä, että olisin "ehjempi" ihminen nyt.

Viesti 4

Piti kirjoittaa tämä koko viesti yöllä jo ylös, kun unohdan, mitä olen ajatellut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, että nämä ikävät jutut nousevat enemmän mieleeni. Monesti olen elänyt kuin unohtaen ne. Nyt taas mietin niitä paljon mikä toisaalta aiheuttaa surullista oloa. Samalla etsin aina vikaa itsestäni. Mietin olisiko joku muu selvinnyt paremmin tai kestänyt enemmän. Mietin, että olen itsekin syyllinen pahaan olooni, kun en vaan osaa mennä eteenpäin tai kun annan asioiden vaikuttaa.

Sitten esim luen muiden kokemuksia ja ajattelen, että moni muukin on jollakin tapaa "särkynyt" ja se ok. Mietin, että monessa kodissa oltaisiin puhuttu asioista ja autettu vaikeuksissa, eikä se olisi ollut mikään häpeä olla "heikko". Näin ajattelen, että ehkä minussa on piirteitä miltä tavallaan aiheuttavat sen, että koen muiden käytöksen ja ikävien juttujen raskaampana kuin joku muu. Silti se ei poista sitä, että olisin kaivannut apua ja tukea. Samalla monesti ajattelen, että mitä vielä odotan. Jos en nuorena saanut tukea niin miten nyt sitten "vahvana" aikuisena. Minun odotetaan pärjäävän paremmin. Pahoittelut pitkästä viestistä. En halua kirjoittaa ketjua täyteen omista jutuistani. Halusin vaan kirjoittaa tämän kaiken mieleeni tulleen.

Viesti 5

Hyvä, kun kirjoitit. Kuulostaa tosi rankalta, että olet joutunut kokea kiusaamista ja sen lisäksi olet jäänyt täysin vaille myötätuntoa ja apua omilta vanhemmiltasi. Tuli tosi surullinen olo puolestasi. :,(

Mietin myös voisko sulla olla traumaperäinen stressihäiriö, kun kiusaamiskokemukset palaa niin usein mieleesi. Jos et ole vielä hakenut apua, niin hae. Kiusatuksi tuleminen on jo traumatisoivaa eikä suhde vanhempiisikaan kuulosta terveeltä.

Tsemppiä sinulle, halaus ja paljon myötätuntoa! Olet kokenut paljon.

Mäkin toivoisin, ettei tämän ketjun keskustelut tyrehdy. Käyn useamman kerran päivässä katsomassa onko tullut uusia kirjoituksia ja itsekin kirjoitan. Kirjoittakaa te muutkin, niin saadaan pidettyä ketju elossa! :)

Traumatisoituneille tyypillistä on omien traumojen vähättely ja tapa ajatella, että muut on kokeneet paljon pahempia kuin itse. Yritetään tunnistaa tämä ja uskaltaa silti kirjoittaa, jos vaikka omat traumat tuntuisikin pienemmältä. Ne eivät sitä välttämättä ole.

Tässä vielä tällainenkin. Nyt on ptsd awareness month:

https://www.nimh.nih.gov/get-involved/digital-shareables/shareable-reso…

Vierailija kirjoitti:

Hyvä, kun kirjoitit. Kuulostaa tosi rankalta, että olet joutunut kokea kiusaamista ja sen lisäksi olet jäänyt täysin vaille myötätuntoa ja apua omilta vanhemmiltasi. Tuli tosi surullinen olo puolestasi. :,(

Mietin myös voisko sulla olla traumaperäinen stressihäiriö, kun kiusaamiskokemukset palaa niin usein mieleesi. Jos et ole vielä hakenut apua, niin hae. Kiusatuksi tuleminen on jo traumatisoivaa eikä suhde vanhempiisikaan kuulosta terveeltä.

Tsemppiä sinulle, halaus ja paljon myötätuntoa! Olet kokenut paljon.

Kiitos sinulle viestistäsi. On tärkeää, että voin purkaa ajatuksia ja joku lukee niitä ja antaa vielä toivoa minulle. Uskon kyllä, että jonkinlainen trauma on jäänyt. Oikeastaan minulla on dissosiaatio ja depersonalisaatio oireita myös. Luin artikkelinkin missä todetaan, että myös "vain" kiusaaminenkin voi tuoda niitä oireita. Aiemmin olen ehkä mieltänyt omat juttuni liian lieviksi aiheuttamaan niin paljon pahaa. Laitan vielä linkin aiheeseen.

https://www.talentia.fi/talentia-lehti/kiusaaminen-vaurioittaa/

On pilannut koko elämän. Traumat.

Sinä kiusattu ja kotona ohitettu <3, kirjoitatko normaalisti? Osta vihkoja ja pura itseäsi kirjoittamalla käsin vihkoihin. Käden ja aivojen yhteys toteutuu kynällä paremmin kuin näppiksellä. Itsellä toimii myös taideterapia.

Vierailija kirjoitti:

Huomasin kaiken vaan taas menevän siihen, että äitini sanoi "olet aikuinen nyt" ja taas sitä, ettei saa antaa asioiden vaikuttaa. Kiusaaminen on kohdallani kuitenkin kestänyt kauan ja ikävät puheet liittyvät vieläkin elämääni. Sen vuoksi kaiken tuon ajan kuittaaminen niin, että se olisi ollut pieni asia tai niin, että minun olisi pitänyt selvitä "ehjänä" kaikesta on jo liikaa vaadittu. En toisaalta koskaan ole halunnut velloa ikävissä jutuissa, mutta olisin joskus halunnut kuulla jotain muutakin sanottavaa. Jotain, että "se varmaan satutti sinua" tai "olen pahoillani, että koit ikäviä juttuja". Jotain sellaista ns vastaan tulemista ja myötätuntoa asiaan liittyen.

Toisaalta tiedän vanhempien tavallaan välttävän asiasta puhumista. Se on heidän tyylinsä mikä ei taas sovi minulle. Silti tuntuu kuin minä olisin joku muu ihminen, kun nuo ikävät jutut tavallaan jätetään pois elämästäni. On kuin niitä ei olisi ollut ja silti jokainen päivä muistan jonkun asian niihin liittyen. Samalla jännitän kaikkea ja en todellakaan pysty oikein lähestymään muita tai tutustumaan kenenkään. Sekä itsetuntoni on mennyt ja olen kuin hukassa itseni kanssa. Näin nuo vuodet ovat vaikuttaneet paljon elämääni.

Viesti 2

Sinun toipumisesi kannalta on oleellista, että lakkaat puhumasta asioista äidillesi ja lakkaat odottamasta, että hän joku päivä olisi se äiti, jota toivot. Mitä nopeammin myönnät itsellesi, ettei sinulla ole tarvitsemaasi äitiä ja otat etäisyyden ja alat etsiä voimaa itsestäsi etkä itsesi ulkopuolelta, voit alkaa parantua. Esimerkiksi oma äitini on jo kuollut eikä sitä toivottua hetkeä tullut edes kuolinvuoteella. Äidin kuolema vapautti minut, kun en muuten tajunnut.

Katso Youtubesta Patrick Teahan ja mitä postauksia kanavan Yhteisö-kohdassa on. Uusinkin on kuin tehty sinulle.

https://youtube.com/@patrickteahanlicswtherapy

https://youtube.com/shorts/cRNu9Bv2pbA?feature=share

Minuutin sketsi aiheesta vastauksia, kun yrität puhua vanhemmallesi siitä miten he eivät ole onnistuneet kanssasi.

Hyvää huomenta!

https://youtube.com/shorts/Y0H1ok8YzL8?feature=share

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä, kun kirjoitit. Kuulostaa tosi rankalta, että olet joutunut kokea kiusaamista ja sen lisäksi olet jäänyt täysin vaille myötätuntoa ja apua omilta vanhemmiltasi. Tuli tosi surullinen olo puolestasi. :,(

Mietin myös voisko sulla olla traumaperäinen stressihäiriö, kun kiusaamiskokemukset palaa niin usein mieleesi. Jos et ole vielä hakenut apua, niin hae. Kiusatuksi tuleminen on jo traumatisoivaa eikä suhde vanhempiisikaan kuulosta terveeltä.

Tsemppiä sinulle, halaus ja paljon myötätuntoa! Olet kokenut paljon.

Kiitos sinulle viestistäsi. On tärkeää, että voin purkaa ajatuksia ja joku lukee niitä ja antaa vielä toivoa minulle. Uskon kyllä, että jonkinlainen trauma on jäänyt. Oikeastaan minulla on dissosiaatio ja depersonalisaatio oireita myös. Luin artikkelinkin missä todetaan, että myös "vain" kiusaaminenkin voi tuoda niitä oireita. Aiemmin olen ehkä mieltänyt omat juttuni liian lieviksi aiheuttamaan niin paljon pahaa. Laitan vielä linkin aiheeseen.

https://www.talentia.fi/talentia-lehti/kiusaaminen-vaurioittaa/

Minä en ajattele "vain" kiusaaminen. Kiusaaminen on äärimmäisen vahingollista. Olen itse kokenut sitä hieman, lapseni ihan kunnolla ja vaikka muutenkin tiesin sen vahingollisuuden, olen nyt omin silminkin todistanut miten kiusaaminen tuhoaa itsetunnon, itseluottamuksen ja aiheuttaa häpeää, ahdistuneisuutta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Myös lapseni psykiatri sanoi, että lähes kaikille kiusatuille kehittyy sosiaalisten tilanteiden pelko. Yritän saada lapselleni apua kiusaamisen ns.jälkilöylyjen käsittelemiseksi ja toivon myös sinun ja muiden kiusattujen saavan hyödyllistä apua.

Joku kirjoitti hyvin tuossa jotenkin, että kannattaa lopettaa odotukset äitiäsi kohtaan. Minäkin olen tehnyt niin, mutta aina välillä se kiintymyshuuto aktivoituu ja silloin toivoisi normaalia, rakastavaa äitiä. Vaikeaa.

Mulla on ollut tänään vaikea päivä, koska koen voimakasta kateutta heitä kohtaan, ketkä pystyvät työelämään ja sitäkin voimakkaampaa huonommuuden tunnetta, kun itse en toistaiseksi pysty. Inhoan tilannettani ja haluaisin vain elää normaalia, tavallista elämää. Olen neljättä vuotta pois työelämästä ja minusta on koko ajan tullut vain entistä epävarmempi.

Voisin listata tähän 5 erilaista vakavasti traumatisoivaa tapahtumaa elämässäni, joista 3 lapsuudessa. Lapsuus nyt oli kohdallani mitä oli.

Tässä kuitenkin olen ja elän elämääni. Olen töissä, lapsia on ja avioliitto.

Monet pitävät minua hankalana tyyppinä, se on totta, mutta minulla on myös läheisiä ystäviä. Tarvitsen oman tilani. Välillä on ollut masennustakin ja näen toistuvia painajaisia.

MUTTA en mitenkään ymmärrä miksi antaisin näiden vanhojen tapahtumien pilata ja määritellä koko elämäni.

Siellä ne ovat, ne menneisyyden tapahtumat minun mielessäni. Ikinä eivät pois lähde. Olen välillä etäinen, kylmäksikin haukuttu. Välillä vaikeasti ymmärrettävä ja saatan menettää malttini omituisista asioista.

Siltikin elän elämääni, kasvatan lapsiani ja teen töitä.

Mikä voisi olla hirveämpää kuin katsella lopulta elämäänsä taaksepäin ja todeta uhranneensa sen kokonaan menneisyyden tapahtumien alttarille?

Jos traumaattiset tapahtumat vaivaavat invalidisoivalla tasolla, se on sinun oma velvollisuutesi tehdä asialle jotain. Eikö kuulosta reilulta? Voi olla, mutta kukaan muu sitä ei sinun puolestasi tule tekemään.