Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jossain kohtaa omaa toipumistani. Onko teillä cptsd-ihmisillä jäänyt yhtään läheistä ihmissuhdetta jäljelle?

Tuntuu, että suhteita tipahtelee matkasta, kun alan piirtää rajoja ja vaatia tasapuolista kohtelua. Olenko oikeasti niin paska ihminen, että minun kanssani haluavat olla vain sellaiset ihmiset, joiden vuoksi minun on myötäiltävä ja aina annettava itse periksi. Pari kertaa olen räjähtänyt, kun etsin sitä kauan kateissa ollutta vihaa ja se on tietysti oiva keino rikkoa ihmissuhteita myös. Paitsi että aina saa lukea jotain tarinoita, miten kumppanini ymmärsi rikkonaisuuteni ja paranin. Minulla käy aina niin, että minusta tulee toisen silmissä häiriintynyt pahis, jos käyttäydyn suhteessa kerrankin epäaikuismaisesti.

Miksi ihmeessä olisin enää sellaisen ihmisen seurassa, joka räjähtelee ja osoittaa minua kohtaan vihaa?

Eikö se nyt ole ihan itsestäänselvää, ettei kukaan sellaisessa seurassa halua olla.

Ymmärrän toimintaasi, mutta haluan tarjota uuden näkökulman? Entä jos olit ensimmäinen niin turvallinen ihminen ystäväsi elämässä, että hän uskalsi kokeilla näyttää sinulle sellaisia tunteita, joita yleensä näytetään suhteessa omiin vanhempiin? Toivoi sinun kestävän kiukkuasi ilman että hylkäät hänet.

Jos vanhemmat ovat olleet turvattomia, ei ihmissuhteessa ole silloin ollut tilaa normaaleille itsenäistymiseen kuuluville irtiotoille kiukun kautta. Ellei vihaa harjoittele ilmaisemaan, jäävät omat rajat epäselviksi.

Sinulla on tietenkin oikeus suojella itseäsi, mutta tunteiden ilmaisemista ei opi kuin harjoittelemalla. Jotkut ovat olosuhteiden pakosta siinä aikuisena monta kierrosta muita jäljessä.

Miksi alapeukut? Jokaisella on oikeus suojella omaa jaksamistaan. Siitä huolimatta ihmisten valmiuksilla tunteiden ilmaisemiseen on isoja eroja. Et voi osata hyvin jotain sellaista, mitä olet tehnyt hyvin vähän. Jos pelon takia ihminen on aina joutunut olemaan helppo ja kiltti muiden seurassa, voi olla kertynyt paljon kaikenlaista hampaankoloon. Ilmeisesti kaikki on sitten toiminut toisen osapuolen mielestä hyvin niin kauan, kun toinen on jaksanut vain kiltisti yrittää mukautua?

Olispa kaikilla turvallisia ihmissuhteita, joissa voi harjoitella tunteiden ilmaisua.

Mulla on parisuhde, missä tätä voinut tehdä, vaikka tuntuu, että se on ennemmin miesystävä, joka sitä tehnyt. Meillä on kummallakin traumatausta. Olen minäkin mokaillut riidellessä ja täytyy sanoa, että se, ettei tule silti hylätyksi, on tehnyt kyllä hyvää. Olemme kumpikin voineet yhdessä kehittyä aggression ilmaisussa eikä riidat ole edes puoliksi yhtä pahoja kuin olivat alussa. Toivottavasti muutkin saa kokea tällaista. Muuten meillä on kai vähän outokin suhde. Eikä se kai haittaa. Emme pysty asua yhdessä enkä minä pysty edes nukkumaan hänen kanssaan, ainakaan toistaiseksi, mutta suhde on pysynyt koossa muuten.

Vierailija kirjoitti:

Jep, minusta tarkoituksella kasvatettiin esim. sellainen joka ei näytä tunteita lainkaan niin nyt sitten kun aikuisena olen sellainen, ollaan vihaisia kun pitäisikin alkaa pitämään jotain teatteria kuinka nyt ollaan läheisiä ja merkitään toisillemme.

Ollaan samiksia.

(Lapsena seksuaalista hyväksikäyttöä, oma isä, joka kuului helluntaiseurakuntaan.)

Vierailija kirjoitti:

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Tällainen Filius Fila kanava löytyi. Siellä näyttäisi olevan mielenkiintoisia videoita, ehdin kuunnella vasta muutaman. 

Tää vaikuttaa ihan hyvältä, vaikka ensin ajattelin, että ei kai vaan mitään new age hömppää. :) Pääsispä noiden tollaiselle hoidolliselle kurssille, mistä oli maininta toisen videon yhteydessä, vaikka kaatuu heti siihen 890 euron hintaan. Harmi. Kaipaisin jotain yhteisöllisyyttä. Onneksi on sentään tämä ketju,kiitos kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jossain kohtaa omaa toipumistani. Onko teillä cptsd-ihmisillä jäänyt yhtään läheistä ihmissuhdetta jäljelle?

Tuntuu, että suhteita tipahtelee matkasta, kun alan piirtää rajoja ja vaatia tasapuolista kohtelua. Olenko oikeasti niin paska ihminen, että minun kanssani haluavat olla vain sellaiset ihmiset, joiden vuoksi minun on myötäiltävä ja aina annettava itse periksi. Pari kertaa olen räjähtänyt, kun etsin sitä kauan kateissa ollutta vihaa ja se on tietysti oiva keino rikkoa ihmissuhteita myös. Paitsi että aina saa lukea jotain tarinoita, miten kumppanini ymmärsi rikkonaisuuteni ja paranin. Minulla käy aina niin, että minusta tulee toisen silmissä häiriintynyt pahis, jos käyttäydyn suhteessa kerrankin epäaikuismaisesti.

Miksi ihmeessä olisin enää sellaisen ihmisen seurassa, joka räjähtelee ja osoittaa minua kohtaan vihaa?

Eikö se nyt ole ihan itsestäänselvää, ettei kukaan sellaisessa seurassa halua olla.

Ymmärrän toimintaasi, mutta haluan tarjota uuden näkökulman? Entä jos olit ensimmäinen niin turvallinen ihminen ystäväsi elämässä, että hän uskalsi kokeilla näyttää sinulle sellaisia tunteita, joita yleensä näytetään suhteessa omiin vanhempiin? Toivoi sinun kestävän kiukkuasi ilman että hylkäät hänet.

Jos vanhemmat ovat olleet turvattomia, ei ihmissuhteessa ole silloin ollut tilaa normaaleille itsenäistymiseen kuuluville irtiotoille kiukun kautta. Ellei vihaa harjoittele ilmaisemaan, jäävät omat rajat epäselviksi.

Sinulla on tietenkin oikeus suojella itseäsi, mutta tunteiden ilmaisemista ei opi kuin harjoittelemalla. Jotkut ovat olosuhteiden pakosta siinä aikuisena monta kierrosta muita jäljessä.

Niinpä. Juuri näin kuin kirjoitat ja te muuta muukin hänen jälkeensä. 

Minulle on käynyt niin, että ei vielä 50-vuotiaana ole tullut turvallista ihmistä, jonka kanssa saisi tätä harjoitella. Paria ihmistä olen ilmeisesti alitajuisesti pitänyt niin turvallisina, mutta tullut hylätyksi. Sitten olen tuntenut taas itseni jotenkin viallisemmaksi ja huonommaksi kuin muut ja että minun pitäisi vaan osata olla tasainen ja kiltti ja vaivaton jne. 

Esimerkiksi viimeisen viiden vuoden aikana on kaksi episodia, kaksi eri ihmistä. Molempiin tapauksiin liittyy se, että olen ollut äärimmäisen väsynyt ja kuormitettu ja sitten tulee toisen ihmisen osalta rajaloukkaus siihen samaan syssyyn. Olen menettänyt malttini ja itkenyt tai huutanut. Olen myös purkanut omaa tunnettani ja varmasti vaikuttanut todella vihaiselta / aggressiiviselta, mutta en ole yrittänyt käydä käsiksi kehenkään, en ole rikkonut tai heitellyt tavaroita, en ole haukkunut vastapuolta, en ole lyönyt henkisesti vyön alle. Olen lähinnä huutanut sitä, miksi minusta tuntuu pahalta ja miksi nyt tuli henkinen äkkijarrutus. 

Olisihan se tietysti hienoa, että olisi saanut tuon hoidettua kylmänviileän rauhallisesti, mutta ei nyt vaan tapahtunut niin. Toisaalta molemmat vastapuolet omaavat itsekin lapsekkaita reaktioita, joten täydellisiä eivät ole hekään. 

On tunne, että kelpaan vain, kun olen toisille hyödyksi: kuuntelija, auttaja, tsemppaaja, mukautuja, kiltti... Missä ihmeessä on ne ihmiset, joiden kanssa minäkin saan olla oma itseni vapaasti ja minäkin saan oman tilan ja paikan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jossain kohtaa omaa toipumistani. Onko teillä cptsd-ihmisillä jäänyt yhtään läheistä ihmissuhdetta jäljelle?

Tuntuu, että suhteita tipahtelee matkasta, kun alan piirtää rajoja ja vaatia tasapuolista kohtelua. Olenko oikeasti niin paska ihminen, että minun kanssani haluavat olla vain sellaiset ihmiset, joiden vuoksi minun on myötäiltävä ja aina annettava itse periksi. Pari kertaa olen räjähtänyt, kun etsin sitä kauan kateissa ollutta vihaa ja se on tietysti oiva keino rikkoa ihmissuhteita myös. Paitsi että aina saa lukea jotain tarinoita, miten kumppanini ymmärsi rikkonaisuuteni ja paranin. Minulla käy aina niin, että minusta tulee toisen silmissä häiriintynyt pahis, jos käyttäydyn suhteessa kerrankin epäaikuismaisesti.

Miksi ihmeessä olisin enää sellaisen ihmisen seurassa, joka räjähtelee ja osoittaa minua kohtaan vihaa?

Eikö se nyt ole ihan itsestäänselvää, ettei kukaan sellaisessa seurassa halua olla.

Ymmärrän toimintaasi, mutta haluan tarjota uuden näkökulman? Entä jos olit ensimmäinen niin turvallinen ihminen ystäväsi elämässä, että hän uskalsi kokeilla näyttää sinulle sellaisia tunteita, joita yleensä näytetään suhteessa omiin vanhempiin? Toivoi sinun kestävän kiukkuasi ilman että hylkäät hänet.

Jos vanhemmat ovat olleet turvattomia, ei ihmissuhteessa ole silloin ollut tilaa normaaleille itsenäistymiseen kuuluville irtiotoille kiukun kautta. Ellei vihaa harjoittele ilmaisemaan, jäävät omat rajat epäselviksi.

Sinulla on tietenkin oikeus suojella itseäsi, mutta tunteiden ilmaisemista ei opi kuin harjoittelemalla. Jotkut ovat olosuhteiden pakosta siinä aikuisena monta kierrosta muita jäljessä.

Niinpä. Juuri näin kuin kirjoitat ja te muuta muukin hänen jälkeensä. 

Minulle on käynyt niin, että ei vielä 50-vuotiaana ole tullut turvallista ihmistä, jonka kanssa saisi tätä harjoitella. Paria ihmistä olen ilmeisesti alitajuisesti pitänyt niin turvallisina, mutta tullut hylätyksi. Sitten olen tuntenut taas itseni jotenkin viallisemmaksi ja huonommaksi kuin muut ja että minun pitäisi vaan osata olla tasainen ja kiltti ja vaivaton jne. 

Esimerkiksi viimeisen viiden vuoden aikana on kaksi episodia, kaksi eri ihmistä. Molempiin tapauksiin liittyy se, että olen ollut äärimmäisen väsynyt ja kuormitettu ja sitten tulee toisen ihmisen osalta rajaloukkaus siihen samaan syssyyn. Olen menettänyt malttini ja itkenyt tai huutanut. Olen myös purkanut omaa tunnettani ja varmasti vaikuttanut todella vihaiselta / aggressiiviselta, mutta en ole yrittänyt käydä käsiksi kehenkään, en ole rikkonut tai heitellyt tavaroita, en ole haukkunut vastapuolta, en ole lyönyt henkisesti vyön alle. Olen lähinnä huutanut sitä, miksi minusta tuntuu pahalta ja miksi nyt tuli henkinen äkkijarrutus. 

Olisihan se tietysti hienoa, että olisi saanut tuon hoidettua kylmänviileän rauhallisesti, mutta ei nyt vaan tapahtunut niin. Toisaalta molemmat vastapuolet omaavat itsekin lapsekkaita reaktioita, joten täydellisiä eivät ole hekään. 

On tunne, että kelpaan vain, kun olen toisille hyödyksi: kuuntelija, auttaja, tsemppaaja, mukautuja, kiltti... Missä ihmeessä on ne ihmiset, joiden kanssa minäkin saan olla oma itseni vapaasti ja minäkin saan oman tilan ja paikan?

Toivon todella, että saisit kokea läheisen ja turvallisen ihmisuhteen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jossain kohtaa omaa toipumistani. Onko teillä cptsd-ihmisillä jäänyt yhtään läheistä ihmissuhdetta jäljelle?

Tuntuu, että suhteita tipahtelee matkasta, kun alan piirtää rajoja ja vaatia tasapuolista kohtelua. Olenko oikeasti niin paska ihminen, että minun kanssani haluavat olla vain sellaiset ihmiset, joiden vuoksi minun on myötäiltävä ja aina annettava itse periksi. Pari kertaa olen räjähtänyt, kun etsin sitä kauan kateissa ollutta vihaa ja se on tietysti oiva keino rikkoa ihmissuhteita myös. Paitsi että aina saa lukea jotain tarinoita, miten kumppanini ymmärsi rikkonaisuuteni ja paranin. Minulla käy aina niin, että minusta tulee toisen silmissä häiriintynyt pahis, jos käyttäydyn suhteessa kerrankin epäaikuismaisesti.

Miksi ihmeessä olisin enää sellaisen ihmisen seurassa, joka räjähtelee ja osoittaa minua kohtaan vihaa?

Eikö se nyt ole ihan itsestäänselvää, ettei kukaan sellaisessa seurassa halua olla.

Ymmärrän toimintaasi, mutta haluan tarjota uuden näkökulman? Entä jos olit ensimmäinen niin turvallinen ihminen ystäväsi elämässä, että hän uskalsi kokeilla näyttää sinulle sellaisia tunteita, joita yleensä näytetään suhteessa omiin vanhempiin? Toivoi sinun kestävän kiukkuasi ilman että hylkäät hänet.

Jos vanhemmat ovat olleet turvattomia, ei ihmissuhteessa ole silloin ollut tilaa normaaleille itsenäistymiseen kuuluville irtiotoille kiukun kautta. Ellei vihaa harjoittele ilmaisemaan, jäävät omat rajat epäselviksi.

Sinulla on tietenkin oikeus suojella itseäsi, mutta tunteiden ilmaisemista ei opi kuin harjoittelemalla. Jotkut ovat olosuhteiden pakosta siinä aikuisena monta kierrosta muita jäljessä.

Niinpä. Juuri näin kuin kirjoitat ja te muuta muukin hänen jälkeensä. 

Minulle on käynyt niin, että ei vielä 50-vuotiaana ole tullut turvallista ihmistä, jonka kanssa saisi tätä harjoitella. Paria ihmistä olen ilmeisesti alitajuisesti pitänyt niin turvallisina, mutta tullut hylätyksi. Sitten olen tuntenut taas itseni jotenkin viallisemmaksi ja huonommaksi kuin muut ja että minun pitäisi vaan osata olla tasainen ja kiltti ja vaivaton jne. 

Esimerkiksi viimeisen viiden vuoden aikana on kaksi episodia, kaksi eri ihmistä. Molempiin tapauksiin liittyy se, että olen ollut äärimmäisen väsynyt ja kuormitettu ja sitten tulee toisen ihmisen osalta rajaloukkaus siihen samaan syssyyn. Olen menettänyt malttini ja itkenyt tai huutanut. Olen myös purkanut omaa tunnettani ja varmasti vaikuttanut todella vihaiselta / aggressiiviselta, mutta en ole yrittänyt käydä käsiksi kehenkään, en ole rikkonut tai heitellyt tavaroita, en ole haukkunut vastapuolta, en ole lyönyt henkisesti vyön alle. Olen lähinnä huutanut sitä, miksi minusta tuntuu pahalta ja miksi nyt tuli henkinen äkkijarrutus. 

Olisihan se tietysti hienoa, että olisi saanut tuon hoidettua kylmänviileän rauhallisesti, mutta ei nyt vaan tapahtunut niin. Toisaalta molemmat vastapuolet omaavat itsekin lapsekkaita reaktioita, joten täydellisiä eivät ole hekään. 

On tunne, että kelpaan vain, kun olen toisille hyödyksi: kuuntelija, auttaja, tsemppaaja, mukautuja, kiltti... Missä ihmeessä on ne ihmiset, joiden kanssa minäkin saan olla oma itseni vapaasti ja minäkin saan oman tilan ja paikan?

Toivon todella, että saisit kokea läheisen ja turvallisen ihmisuhteen

Niin minäkin. Usko vaan meinaa loppua matkalla. Ja kun ei näitä voi harjoitella yksin maaliin asti. Mulla alkaa olla teoriatason tietoa ja viisautta jo varmaan niin paljon, että voisin ryhtyä itse terapeutiksi. Mutta kun se asia viedään loppuun vasta sitten, kun sitä pääsee harjoittelemaan ja toteuttamaan ihan oikeassa elämässä. 

Toisaalta olen viisaampi kuin moni muu ja tiedän ja tiedostan paljon ja osaan nyt lukea tilanteitakin, mutta sitten käytännön tasolla ja tunnepuolella olen vielä lapsen kengissä. Ristiriitaista. 

- tuon aiemman kirjoittanut

Nytkin on paha ja hylätty olo.

Vierailija kirjoitti:

Nytkin on paha ja hylätty olo.

Täältä lähtee virtuaalihalaus <3

On joo pilannut elämän vakavasti. Ei lainkaan perusturvallisuuden tunnetta. Alkoholisti väkivaltainen isä ja narsisti äiti. C-ptsd, epävakaa persoonallisuushäiriö ja dissosiaatiohäiriö kulkevat mukana. Ei ole ollut helppo elämä, eikä tule olemaan lopunelämää. Kaikesta ei vain voi selvitä ehjänä. Surullista, enkä tätä elämää toivoisi kenellekään. Eteenpäin on silti mentävä.

Vierailija kirjoitti:

On joo pilannut elämän vakavasti. Ei lainkaan perusturvallisuuden tunnetta. Alkoholisti väkivaltainen isä ja narsisti äiti. C-ptsd, epävakaa persoonallisuushäiriö ja dissosiaatiohäiriö kulkevat mukana. Ei ole ollut helppo elämä, eikä tule olemaan lopunelämää. Kaikesta ei vain voi selvitä ehjänä. Surullista, enkä tätä elämää toivoisi kenellekään. Eteenpäin on silti mentävä.

Eikö voi edes pysähtyä ja katsoa suuntaa uudelleen?

Olen pahoillani puolestasi, et olisi ansainnut tuota. 

Vierailija kirjoitti:

Myös minulla terapeutti on tukenut omien puolien pitämiseen ja jos se ihmissuhde ei sitä kestä niin sitten voi miettiä, pitäisikö ottaa etäisyyttä tai lopettaa koko suhde. 

Olen myös aina varmistanut terapeutilta tilanteet, etten itse toimi kusipäisesti. 

Terapeutin mukaan on yleistä, että kun ihminen lähtee harjoittelemaan rajojen piirtämistä ja puoliensa pitämistä, voi tulla ylilyöntejä sitten sinne tiukkaan suuntaan, kun on aiemmin ollut liian joustava. Ja kun opettelee näyttämään tunteitaan suoraan, ne voivat sitten tulla aika voimallakin ennen kuin keräytynyt paine on saatu ulos ja on oppinut säätelemään. 

Lohdutukseksi se, että vain harva käyttäytyy "täydellisesti" ja usein nämä, jotka saavat niitä räjähdyksiä ja vihanpurkauksia osakseen, ovat itse niitä, jotka ovat hyväksikäyttäneet vastapuolen joustavia rajoja, mutta heiltä itseltä puuttuu halu ja kyky kehittyä ja reflektoida omaa toimintaa. 

Ei niitä räjähdyksiä saa sellaiset ihmiset jotka kohtelee toista ihmistä hyvin.

Minä en räjähtele kuin niille, ketkä ovat minua polkeneet lyttyyn, haukkuneet, kiusanneet, alistaneet ja rikkoneet minua ihmisenä.

Pari ihmistä on saanut kuulla huutoa minulta. He ketkä sitä huutoa on saaneet kuulla, ovat todellakin ansainneet sen. Ihan oikeaan osoitteeseen meni ne raivokohtaukset.

Ihan kuka tahansa joka joutuu tilanteeseen, jossa joku kynnysmatto yllättäen löytää oman äänensä ja räjähtää, saa katsoa peiliin. Totta kai se tulee yllätyksenä ja on epämiellyttävää, kun se sortamasi ja alistamasi rassukka ei enää alistukaan sinun pelleksesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On joo pilannut elämän vakavasti. Ei lainkaan perusturvallisuuden tunnetta. Alkoholisti väkivaltainen isä ja narsisti äiti. C-ptsd, epävakaa persoonallisuushäiriö ja dissosiaatiohäiriö kulkevat mukana. Ei ole ollut helppo elämä, eikä tule olemaan lopunelämää. Kaikesta ei vain voi selvitä ehjänä. Surullista, enkä tätä elämää toivoisi kenellekään. Eteenpäin on silti mentävä.

Eikö voi edes pysähtyä ja katsoa suuntaa uudelleen?

Olen pahoillani puolestasi, et olisi ansainnut tuota. 

Kukaan ei ansaitse. Onneksi on traumaterapia tulossa syksyllä, se saa edes hetkeksi mielen virkeäksi. Toivottavasti työkyky palautuu. Kiitos viestistä 💜

"Pari kertaa olen räjähtänyt, kun etsin sitä kauan kateissa ollutta vihaa ja se on tietysti oiva keino rikkoa ihmissuhteita myös."

Minä olen myös huomannut, että jos kuormitun oikein paljon niin kyllä itsellekin se raja tulee vastaan. Yritän olla ns kiltti ja puhua asiallisesti. Sitten, kun se raja ylittyy niin en vaan enää kestä ja tunteet vyöryvät. Tuli esim työharjoittelusta vuosien takaa mieleen, kun eräs ihminen ei puhunut minulle mitään ja oli työparini silloin. Eräässä vaikeassa tilanteessa sitten minulla vaan keitti yli pahasti, kun toinen ei auttanut tai edes puhunut mitään. Aloin tiuskimaan. Jälkeenpäin ymmärsin, että olin kestänyt sitä muidenkin ikävää käytöstä niin pitkään. Se oli sitten viimeinen silaus.

Minulla on hyvin vähän läheisiä. Isäni kanssa en ole ikinä kunnolla puoliani pitänyt. En pysty hänen kanssaan riitelemään. Juontaa juurensa ja lapsuuteen. Äidilleni sitten välillä räyhään, kun voimat lopussa. Meillä ihan ok välit, mutta nuoruudessa jäin omilleni esim kiusaamisen kanssa. Tämä on jättänyt itselleni ristiriitoja. Elämäni on melko rankkaa, kun oikein kuormitun niin alan paasaamaan kaikesta. Jälkeenpäin kadun, mutta vuosien kiusaamisen yms jälkeen ja tähän luettuna vanhempien kanssa tapahtuneet asiat sekä muutenkin elämäni kaikkine asioineen saa ehkä minut vaan välillä reagoimaan näin. Olen kestänyt joskus niin paljon kaikkea. Minut on arvosteltu, pilkattu, jätetty ihan yksin sekä muutenkin olen kokenut olevani ihan arvoton. Ehkä vuosien jälkeen se sietokynnys on vihdoinkin laskenut. Puran sitä pahaa oloa. Toisaalta jos olisi läheisiä enemmän niin yrittäisin välttää tätä kaikkea. En haluaisi pahoittaa kenenkään mieltä.

Toisaalta ymmärrän nyt sen etten enää kestä muiden ikävää käytöstä tai vääryyttä juurikaan. Se alkaa ärsyttää nopeasti ja aiheuttaa sitten suuttumuksen tunnetta ja jopa vihaa. Aiemmin pystyin helpommin sulkemaan ne ikävät jutut pois. Nyt jos pitäisi käydä koulua missä joku pilkkasi jatkuvasti jostain olisi jo liikaa tälle "nykyminä" ei enää sietäisi. Samalla toisaalta pelkään sitä, että minusta tulee vaan katkerampi. Aiemmin olen kaikesta huolimatta jaksanut iloita pienistä jutuista sekä olen pysynyt jotenkin rentoutumaan sekä haaveiluun. Nyt, kun voimat on vähissä niin en enää saa iloa kovin helposti sekä olen joko väsynyt tai sitten levoton. Ikävät jutut liikaa mielessä ja en pysty haaveiluun. Nyt mietin itsekin sitä, että moni on tehnyt minua kohtaan pahasti tai kuinka elämäni on ollut jo tähän mennessä melko vaikeaa.

Nyt jos pitäisi käydä koulua missä joku pilkkasi jatkuvasti jostain olisi jo liikaa tälle "nykyminälle" joka ei enää sietäisi sitä kaikkea. Korjaus edelliseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä keskustelua luettuani huomaan, kuinka erilaisia seurauksia erilaiset traumaattiset kokemukset aiheuttaa eri ihmisille.

Nousee kysymys, että voiko kaikkia traumaattisen kokemuksen kokeneita ja siitä jotain seurauksia saaneita edes diagnosoida saman diagnoosin alle?

Ainakin täytyisi olla monia alaluokituksia.

Eihän heitä luokitellakaan. Todennäköisesti oireilun takia hoitoon hakeutuvalle tulee alkuun masennusdiagnoosi, joka myöhemmin saattaa tarkentua.

Entä ne jotka eivät reagoi masentuneesti/alakuloisesti/negatiivisella käsityksellä itsestä?

Onko henkilö silloin traumatisoitunut, jos trauma / traumat eivät haittaa elämää? Kannattaisi selvittää lääketieteelliset määritelmät lääkäriltä eikä keskustelupalstalta. Yleensä täällä keskustelu on ongelmakeskeistä.

Nimenomaan ongelmakeskeistä. Se on toisaalta ymmärrettävää. He, joita traumaattiset kokemukset eivät haittaa tuskin kokevat yhtä suurta tarvetta kirjoittaa niistä kuin he, jotka kokevat huomattavaa haittaa, noin keskimäärin?

Medikalisaatio näkyy myös: lääkäri, terapia ja lääke on monien mielestä ainoa mahdollinen ratkaisu vaivaan kuin vaivaan.

Tutkimus ja lääkärien opiskelema tutkittu tieto aiheesta on toistaiseksi vajavaista. Lisäksi oikeanlaiseen asioiden laitojen ymmärtämiseen tarvitaan herkkää kuuntelua, ihmistuntemusta ja kykyä sekä erityisesti aikaa ja halua erottaa asioita toisistaan ja hyväksyä yksilöllisten kokonaisuuksien eroavaisuudet.

Minä ihan mielelläni voisin hoitaa itse itseni valitsemillani metodeilla, mutta kun yhteiskunta on eri mieltä. Ei tipu rahaa siihen, että jäisin vaikka viideksi vuodeksi kasvamaan ulos traumoistani, kun en ole työkykyinen.

Tämä on se oikeasti iso haaste. Vaikka ihmisellä olisi miten paljon asioita prosessoitavana, yhteiskunta edellyttää samaan aikaan korkean tason toimintakykyä. Vaikket pystyisi tekemään töitä uupumuksen takia, sinun pitäisi silti pystyä pitämään useita palloja ilmassa. En ihmettele, että joiltain voivat masentuneena lähteä luottotiedot, jos voimavarat eivät huonossa kunnossa tahdo riittää edes henkilökohtaisen hygienian ylläpitämiseen.

Tänään olin itse eräässä valintakokeessa. Mietin sitä kuinka jo sinne meno oli joskus nuorempana haaste. Vältin lukion jälkeen kaikkea mikä muistutti opiskelusta. Itsellä lukiovuosien kiusaaminen, yksinäisyys sekä sen jälkeiset muut ikävät asiat vaikuttivat liikaa. Meni vuosia niin etten edes ajatellut pysyväni opiskelemaan. Minulle oli jotenkin jäänyt sellainen ajatus, ettei minusta ole enää lainkaan mihinkään sosiaaliseen kanssakäymiseen. Monet kerrat kävin koko amiksenkin koulutukset läpi miettien etten pysty käymään yhtäkään, kun en vaan enää pärjää ihmisten keskellä. Lukio oli tarpeeksi itsenäinen paikka jossa myös ns huonossa porukassa jotenkin selvisi eteenpäin.

Myöhemmin ymmärsin silti sen, että tykkäisin opiskella. Sain mentyä valintakokeisiin. Kuitenkaan en ole vielä minnekään päässyt. Samalla silti koen etten edes välttämättä selviäisi opinnoista. Minulle on tavallinen arkikin rankkaa. Stressaan kaikesta. Toisaalta amis olisi helpompi. Tarkoitus on syksyllä taas yrittää yhtä alaa sieltä. En vaan meinaa edelleenkään jaksaa sosiaalisia juttuja. Jännitän kaikkea ja olen ollut liikaa yksin. Yksinäisyys vaivaa myös, mutta ehkä olen jo ollut ulkopuolella niin kauan. Vaikeaa olla enää ns tavallinen.

Jos tarkkoja ollaan kenellä tahansa voi säätely joskus pettää. Siihen ei mitään traumatisoitumista eikä terapiaa tarvita. Siihen voi riittää stressi, huonosti nukuttu yö, hormonit tai jatkuva kiire. Kuka tahansa voi "räjähtää".

Vierailija kirjoitti:

Jos tarkkoja ollaan kenellä tahansa voi säätely joskus pettää. Siihen ei mitään traumatisoitumista eikä terapiaa tarvita. Siihen voi riittää stressi, huonosti nukuttu yö, hormonit tai jatkuva kiire. Kuka tahansa voi "räjähtää".

Hyvä huomio.

Katosivatko täältä ne kaikki keskustelijat, joiden elämää traumat eivät haittaa? Kai hekin ketjusta jotain irti saivat.

Vierailija kirjoitti:

Katosivatko täältä ne kaikki keskustelijat, joiden elämää traumat eivät haittaa? Kai hekin ketjusta jotain irti saivat.

Ymmärsivät, että keskustelun, mikä pyörii paikoillaan kuten lienee tarkoituskin , lukeminen ei hyödytä heitä.