Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Mulla sama homma, että viimeistään nyt nelikymppisenä kyllästyttää ja väsyttää kun ei ikinä saa mitään mitä haluaa.

Minä en tarvitse ketään pelastajaa vaan ihmisen (terapeutin), jolla on tietoa ja jakaa sitä tietoaan minun kanssani. 

1. Hän pystyy kertomaan, että kokemani on normaalia. Hän tietää, mikä minussa on vaurioitunut, miten se ilmenee ja miten sellaisia vaurioita on saatu korjattua. 

2. Vanhempani ovat kasvattaneet minut kaasuvalottamalla ja istuttamalla minuun vain haitallisia uskomuksia. Nämä pitää korvata jollain ja tarvitsen siihen tervettä peiliä, kun etsin niitä terveitä oppeja. Minuthan on ehdollistettu syyllistämään itseni ihan kaikesta ja laittamaan tarpeeni viimeiseksi ja joustamaan rajoistani tai mielummin olemaan täysin suojaton muiden rajattomuudelle. Näin terapeutti on kuin sijaiskasvattaja, joka vahvistaa, mikä on "oikein", mikä on terve reaktio, mikä minulta kohtuutonta tai sairasta. 

Voin toki etsiä tuota tietoa kirjoista ja netistä ja olen etsinytkin, mutta silloin puuttuu vielä peili ja käytännön sparraaja, kun otan oppeja käyttöön omassa elämässäni. 

Yksin voi kehittyä vain tiettyyn pisteeseen asti ja sen jälkeen tarvittaisiin kyllä turvallista toista.

Vierailija kirjoitti:

Minä en tarvitse ketään pelastajaa vaan ihmisen (terapeutin), jolla on tietoa ja jakaa sitä tietoaan minun kanssani. 

1. Hän pystyy kertomaan, että kokemani on normaalia. Hän tietää, mikä minussa on vaurioitunut, miten se ilmenee ja miten sellaisia vaurioita on saatu korjattua. 

2. Vanhempani ovat kasvattaneet minut kaasuvalottamalla ja istuttamalla minuun vain haitallisia uskomuksia. Nämä pitää korvata jollain ja tarvitsen siihen tervettä peiliä, kun etsin niitä terveitä oppeja. Minuthan on ehdollistettu syyllistämään itseni ihan kaikesta ja laittamaan tarpeeni viimeiseksi ja joustamaan rajoistani tai mielummin olemaan täysin suojaton muiden rajattomuudelle. Näin terapeutti on kuin sijaiskasvattaja, joka vahvistaa, mikä on "oikein", mikä on terve reaktio, mikä minulta kohtuutonta tai sairasta. 

Voin toki etsiä tuota tietoa kirjoista ja netistä ja olen etsinytkin, mutta silloin puuttuu vielä peili ja käytännön sparraaja, kun otan oppeja käyttöön omassa elämässäni. 

Oletko siis terapiassa ja löytänyt terapeutin, joka ymmärtää ja ohjaa toipumisessa?

Vierailija kirjoitti:

Yksin voi kehittyä vain tiettyyn pisteeseen asti ja sen jälkeen tarvittaisiin kyllä turvallista toista.

Turvallinen ympäristö ja läheiset ystävät?

Koettu trauma vaikuttaa sen käsittelyyn, joistain traumoista on helpompi puhua kuin toisista.

Mikäli traumaa ei kykene muistamaan tai persoonallisuus on kehittynyt traumaattisissa olosuhteissa on se monimutkaisempi. Luultavasti sellaiset traumat ovat vaikeampia käsitellä, missä on koettu kaltoinkohtelua samalta taholta, mistä on ollut riippuvainen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en tarvitse ketään pelastajaa vaan ihmisen (terapeutin), jolla on tietoa ja jakaa sitä tietoaan minun kanssani. 

1. Hän pystyy kertomaan, että kokemani on normaalia. Hän tietää, mikä minussa on vaurioitunut, miten se ilmenee ja miten sellaisia vaurioita on saatu korjattua. 

2. Vanhempani ovat kasvattaneet minut kaasuvalottamalla ja istuttamalla minuun vain haitallisia uskomuksia. Nämä pitää korvata jollain ja tarvitsen siihen tervettä peiliä, kun etsin niitä terveitä oppeja. Minuthan on ehdollistettu syyllistämään itseni ihan kaikesta ja laittamaan tarpeeni viimeiseksi ja joustamaan rajoistani tai mielummin olemaan täysin suojaton muiden rajattomuudelle. Näin terapeutti on kuin sijaiskasvattaja, joka vahvistaa, mikä on "oikein", mikä on terve reaktio, mikä minulta kohtuutonta tai sairasta. 

Voin toki etsiä tuota tietoa kirjoista ja netistä ja olen etsinytkin, mutta silloin puuttuu vielä peili ja käytännön sparraaja, kun otan oppeja käyttöön omassa elämässäni. 

Oletko siis terapiassa ja löytänyt terapeutin, joka ymmärtää ja ohjaa toipumisessa?

Joo ja ei. Löysin, mutta nyt pitäisi löytää uusi. 

En kykene koskaan vain olemaan. Kotona ollessa mietin pakonomaisesti siivoamista, remontointia ja kaikkia keskeneräisiä töitä vaikka en niitä edes tekisi. Töissä paahdan sata lasissa vastuullisissa tehtävissä, ohjaan useita alaisia ja valmistelen samalla jatko-opintoja tohtoriohjelmaan.

Tuntuu, että katson välillä omaa tekemisteni ikään kuin ulkopuolelta. Erityisesti silloin, jos pitäisi asettaa rajoja ylitöille, kotitöiden kasautumiselle itselle tai naapurin mummon auttamiselle. Tiedostan, että tässä kohtaa pitäisi sanoa ei mutta en koskaan kykene niin tekemään.

Taustalla on pitkäaikaista traumatisoitumista (henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa isän taholta, äiti piilotteli kaiken). Varsinaista väkivaltaa pahemmalta tuntui silti se, ettei äitini koskaan halannut minua takaisin vaikka yritin itkien tukeutua häneen. Hän vain roikotti käsiään sivuillaan ja vetäytyi kuin inhoten.

Onko kenekään traumatisoituneen oireena invalidisoiva fobia? Siis joko sitä tapahtumaa kohtaan tai mitä tahansa. 

Täällä moni kehottaa hakeutumaan hoitoon.

Kiinnostaisikin kuulla heiltä, jotka ovat hakeutuneet hoitoon siitä, mitä hoitoa on saanut ja miten se on vaikuttanut?

Minkälaisia oireita on ollut ja mitä oireille on hoidossa ollessa tapahtunut?

Oletteko toipuneet?

Vierailija kirjoitti:

Onko kenekään traumatisoituneen oireena invalidisoiva fobia? Siis joko sitä tapahtumaa kohtaan tai mitä tahansa. 

Mulla on. Tilanteet, joissa pitää olla suljetussa tilassa vieraiden ihmisten kanssa ja, joista en tiedä mitä tapahtuu. Mm. työpalaverit ja koulutukset alkoi herättää kauhua. Labroissa ym.käyminen myös kamalaa, joskus mahdotonta. Jos pitää istua hiljaa eikä tehdä mitään. Ihan hirveää.

Vierailija kirjoitti:

Täällä moni kehottaa hakeutumaan hoitoon.

Kiinnostaisikin kuulla heiltä, jotka ovat hakeutuneet hoitoon siitä, mitä hoitoa on saanut ja miten se on vaikuttanut?

Minkälaisia oireita on ollut ja mitä oireille on hoidossa ollessa tapahtunut?

Oletteko toipuneet?

Ensimmäisen kerran yritin tosissani hakea apua kotoa pois muutettuani. YTHS:n psykologin mielestä vaikutin arviointikäynnillä tasapainoiselta traumoista kertoessani eikä jatkokäynneille ollut hänestä tarvetta. Olin niin yllättynyt asiasta, etten osannut silloin tehdä mitään.

Myöhemmin avuntarpeeseen on suhtauduttu paremmin. Tilanne on toki silloin ollut joiltain osin erilainen. En tiedä mikä tilanne olisi ellen olisi saanut apua. Ongelmia on edelleen, mutta oman arvion mukaan toimintakyky on ollut aivan eri luokkaa kuin jos en olisi saanut missään vaiheessa apua. Suurin osa saamastani hoidosta on jotenkin auttanut, muttei aivan kaikki.

Mielestäni olen edistynyt paljon, mutta se on silti hidasta ja monivaiheista. Uusien ongelmien edessä tulee helposti takapakkia. Parasta optimaalisen vireystason säätelyn kannalta olisi se, jos elämä olisi mahdollisimman tasaista, mutta se taas ei ole pelkästään itsestä kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin voi kehittyä vain tiettyyn pisteeseen asti ja sen jälkeen tarvittaisiin kyllä turvallista toista.

Turvallinen ympäristö ja läheiset ystävät?

Koettu trauma vaikuttaa sen käsittelyyn, joistain traumoista on helpompi puhua kuin toisista.

Mikäli traumaa ei kykene muistamaan tai persoonallisuus on kehittynyt traumaattisissa olosuhteissa on se monimutkaisempi. Luultavasti sellaiset traumat ovat vaikeampia käsitellä, missä on koettu kaltoinkohtelua samalta taholta, mistä on ollut riippuvainen?

Olisipa kyky muodostaa niitä läheisiä ystävyyssuhteita. Taidan olla traumoineni turhan outo.

Voin välillä tosi huonosti. Äsken sain tärinäkohtauksen enkä voinut syödä mitään.

Pahat muistot tulivat.

Kaverini näki miten voin, jo aiemmin itkin.

Vierailija kirjoitti:

Itsensä kanssa voi tulla toimeen traumoista huolimatta.

Minä en jaksaisi läheskään aina kestää itseäni. Olen vain oppinut siihen, että tällaista tämä nyt on. Joskus onneksi on parempi olo itsensä kanssa.

Kun en saa apua! Oon järkyttävän traumatisoitunut.

Vierailija kirjoitti:

Voin välillä tosi huonosti. Äsken sain tärinäkohtauksen enkä voinut syödä mitään.

Pahat muistot tulivat.

Kaverini näki miten voin, jo aiemmin itkin.

Pystytkö kertomaan kaverille siitä mikä sua vaivaa? Jos pystyt ja kaveri on tukena niin hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin voi kehittyä vain tiettyyn pisteeseen asti ja sen jälkeen tarvittaisiin kyllä turvallista toista.

Turvallinen ympäristö ja läheiset ystävät?

Koettu trauma vaikuttaa sen käsittelyyn, joistain traumoista on helpompi puhua kuin toisista.

Mikäli traumaa ei kykene muistamaan tai persoonallisuus on kehittynyt traumaattisissa olosuhteissa on se monimutkaisempi. Luultavasti sellaiset traumat ovat vaikeampia käsitellä, missä on koettu kaltoinkohtelua samalta taholta, mistä on ollut riippuvainen?

Olisipa kyky muodostaa niitä läheisiä ystävyyssuhteita. Taidan olla traumoineni turhan outo.

Mulla on hyviä pitkäaikaisia ystäviä muutama. Uusia ystävyyssuhteita on vaikea löytää. Kuka tahansa ei kelpaa mulle ystäväksi. Tutustumisessa menee aikaa. En aktiivisesti etsi uusia ystäviä, ajattelen, että niitä löytyy jos niitä sattuu tapaamaan. Se täytyy tehdä, että käy paikoissa missä on mahdollista tavata uusia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsensä kanssa voi tulla toimeen traumoista huolimatta.

Minä en jaksaisi läheskään aina kestää itseäni. Olen vain oppinut siihen, että tällaista tämä nyt on. Joskus onneksi on parempi olo itsensä kanssa.

Erityisesti hyvin kuormittavissa tilanteissa olen taipuvainen mielen sisäisesti sättimään itseäni tosi ilkeästi (sisäistetyn kriittisen vanhemman ääni). Siihen olen opetellut asennoitumaan niin, että tämä on nyt tätä. Tässä on tilaisuus näyttää etten ole yhtä huono kuin miltä minusta tuntuu.

Välillä se näyttäminen tosin vaatii esimerkiksi sitä, että menen makaamaan selälleni lattialla, jotta saan maadoittumalla toimintakyvyn palautettua. Sen jälkeen olen yleensä riittävän kasassa, jotta saan toimittua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin voi kehittyä vain tiettyyn pisteeseen asti ja sen jälkeen tarvittaisiin kyllä turvallista toista.

Turvallinen ympäristö ja läheiset ystävät?

Koettu trauma vaikuttaa sen käsittelyyn, joistain traumoista on helpompi puhua kuin toisista.

Mikäli traumaa ei kykene muistamaan tai persoonallisuus on kehittynyt traumaattisissa olosuhteissa on se monimutkaisempi. Luultavasti sellaiset traumat ovat vaikeampia käsitellä, missä on koettu kaltoinkohtelua samalta taholta, mistä on ollut riippuvainen?

Olisipa kyky muodostaa niitä läheisiä ystävyyssuhteita. Taidan olla traumoineni turhan outo.

Tuntuuko susta, että sun on vaikea tutustua kehenkään tai luottaa kehenkään vai että muut ei jostain syystä halua tai yritä tutustua suhun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin voi kehittyä vain tiettyyn pisteeseen asti ja sen jälkeen tarvittaisiin kyllä turvallista toista.

Turvallinen ympäristö ja läheiset ystävät?

Koettu trauma vaikuttaa sen käsittelyyn, joistain traumoista on helpompi puhua kuin toisista.

Mikäli traumaa ei kykene muistamaan tai persoonallisuus on kehittynyt traumaattisissa olosuhteissa on se monimutkaisempi. Luultavasti sellaiset traumat ovat vaikeampia käsitellä, missä on koettu kaltoinkohtelua samalta taholta, mistä on ollut riippuvainen?

Olisipa kyky muodostaa niitä läheisiä ystävyyssuhteita. Taidan olla traumoineni turhan outo.

Tuntuuko susta, että sun on vaikea tutustua kehenkään tai luottaa kehenkään vai että muut ei jostain syystä halua tai yritä tutustua suhun?

Jälkimmäinen. Ihmissuhteet eivät vain syvene sille tasolle kuin toivoisin. Yritän kyllä aktiivisesti tutustua ihmisiin ja ehdottaa ja järjestää yhteistä tekemistä. Alkuun voi vaikuttaa ihan hyvältä, sitten koko juttu tyssää. Monelle tuntuu riittävän hyvin se, että vaihdellaan satunnaisesti pari mitä kuuluu -viestiä. Kaipaisin itse oikeita tapaamisia. En jaksa olla kovin pitkään kiinnostunut muiden elämästä, jos tapaamisia ei juurikaan ole.