Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3109)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli noista itkujutuista mieleen, että mä itken hirveän harvoin. Yleensä silloinkin "lasiseinän takana", jos tiedätte mitä tarkoitan. Haluaisin itkeä useammin, koska se voisi auttaa. En vain tiedä miten sitä herättelisin.
Auttaako itkeminen teitä muita? Mikä muu teitä auttaa? Mua lähinnä päiväkirjaan kirjoittaminen ja reippaat kävelylenkit. Traumaterapiaprosessi on ihan hemmetin raskas ja muitakin apuja tarvitsisin.
Ps. Trolli, katsopa, annat meille ideoita spämmäämiselläsi.
Mä nimenomaan halusin oppia itkemään, kun aloitin terapian. Olin jossain vaiheessa pikkulapsena lopettanut itkemisen, kun siihen joko ei reagoitu ollenkaan tai suhtauduttiin vihalla ja ivalla. Terapiassa korjattiin "sisäistä maailmaani" siten, että itkeminen alkoi tuntua turvalliselta. Itse ajattelen niin, että ihminen syntyy tuntevana olentona eivätkä tunteet ole vä
Tosi hyviä pointteja, ajattelen lopulta samalla tavalla. Hyvä, jos terapiasta oli apua itkemiseen. Ehkä mäkin voisin puhua asiasta omassa terapiassa ja ottaa tavoitteeksi. Luulen, että dissosioin vielä sen verran usein, etten saa yhteyttä suruuni siten, että kykenisin itkeä. Varsinkaan yksin ollessani en siihen kykene, joskus terapeutille puhuessa alkaa kyllä itkettää kunnolla.
Ihanan helpottavasti jotenkin kirjoitit tuon, että ollaan tuntevia olentoja eikä tunteet oo väärin, niinhän se menee. Paras olisikin, jos ne tosiaan luonnollisesti soljuisivat.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset itkee täällä "traumojaan" vähän liian kepeästi...
Sun mielipide ei kiinnosta ketään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset itkee täällä "traumojaan" vähän liian kepeästi...
Sun mielipide ei kiinnosta ketään.
Ei tietenkään kiinnosta sillä tRauMatIsOiTuNeiTa naisia kiinnostaa ainoastaan se oma trauma ja miten sitä voi edistää.
Lukihäiriökö riivaa, kun kirjoittaminen vaikuttaa olevan noin vaikeaa? Se ei tosin taida olla ainoa ongelma.
"Tosi hyviä pointteja, ajattelen lopulta samalla tavalla. Hyvä, jos terapiasta oli apua itkemiseen. Ehkä mäkin voisin puhua asiasta omassa terapiassa ja ottaa tavoitteeksi. Luulen, että dissosioin vielä sen verran usein, etten saa yhteyttä suruuni siten, että kykenisin itkeä. Varsinkaan yksin ollessani en siihen kykene, joskus terapeutille puhuessa alkaa kyllä itkettää kunnolla.
Ihanan helpottavasti jotenkin kirjoitit tuon, että ollaan tuntevia olentoja eikä tunteet oo väärin, niinhän se menee. Paras olisikin, jos ne tosiaan luonnollisesti soljuisivat."
Mulla oli kanssa pitkään terapian aloitettuani monet tunteet "jumissa". Mullakin oli dissosiaatio ollut selviytymiskeinona pikkulapsesta saakka enkä ennen terapiaa lopulta tuntenut oikein muuta kuin ahdistusta tai oloni tyhjäksi. Turvallisuuden ja ymmärryksen lisääntymisen myötä alkoivat sitten "hanat avautua", ja vaikka välillä tuntuikin, että kuolen siihen tuskaan, kun vanhoja suruja ja kauhuja purettiin, lopulta helpotti saada se kaikki ulos ja oppia tuntemaan vapaasti nykyhetkessä. Lämmin halaus sinulle ja tsemppiä omaan prosessiisi <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli noista itkujutuista mieleen, että mä itken hirveän harvoin. Yleensä silloinkin "lasiseinän takana", jos tiedätte mitä tarkoitan. Haluaisin itkeä useammin, koska se voisi auttaa. En vain tiedä miten sitä herättelisin.
Auttaako itkeminen teitä muita? Mikä muu teitä auttaa? Mua lähinnä päiväkirjaan kirjoittaminen ja reippaat kävelylenkit. Traumaterapiaprosessi on ihan hemmetin raskas ja muitakin apuja tarvitsisin.
Ps. Trolli, katsopa, annat meille ideoita spämmäämiselläsi.
Mä nimenomaan halusin oppia itkemään, kun aloitin terapian. Olin jossain vaiheessa pikkulapsena lopettanut itkemisen, kun siihen joko ei reagoitu ollenkaan tai suhtauduttiin vihalla ja ivalla. Terapiassa korjattiin "sisäistä maailmaani" siten, että itkeminen alkoi tuntua turvalliselta. Itse ajattelen niin, että ihminen syntyy tuntevana olentona eivätkä tunteet ole vä
Tunnen tosiaan ton että kyyneleet on loppu, vaikka itkettäisi.
Olen paraikaa etsimässä terapeuttia toivon mukaan asiat selkenee.
Voimia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Tosi hyviä pointteja, ajattelen lopulta samalla tavalla. Hyvä, jos terapiasta oli apua itkemiseen. Ehkä mäkin voisin puhua asiasta omassa terapiassa ja ottaa tavoitteeksi. Luulen, että dissosioin vielä sen verran usein, etten saa yhteyttä suruuni siten, että kykenisin itkeä. Varsinkaan yksin ollessani en siihen kykene, joskus terapeutille puhuessa alkaa kyllä itkettää kunnolla.
Ihanan helpottavasti jotenkin kirjoitit tuon, että ollaan tuntevia olentoja eikä tunteet oo väärin, niinhän se menee. Paras olisikin, jos ne tosiaan luonnollisesti soljuisivat."
Mulla oli kanssa pitkään terapian aloitettuani monet tunteet "jumissa". Mullakin oli dissosiaatio ollut selviytymiskeinona pikkulapsesta saakka enkä ennen terapiaa lopulta tuntenut oikein muuta kuin ahdistusta tai oloni tyhjäksi. Turvallisuuden ja ymmärryksen lisääntymisen myötä alkoivat sitten "h
Olisitpa sinäkin kokeillut ravata terapiassa tai lukenut joskus kirjan / kirjoja auttaaksesi itseäsi. Kukaan muu ketjussa ei ole nimittäin vaikuttanut noin häiriintyneeltä. Tilanteen ei tarvitsisi olla tuollainen. Sinuakin olisi ehkä mahdollista jotenkin auttaa, jos olisit valmis ottamaan apua vastaan.
Sattuu.
Sattuu.
Sattuu niin vietävsästi.
Anteeksi.
Vierailija kirjoitti:
Sattuu.
Sattuu.
Sattuu niin vietävsästi.
Anteeksi.
Älä suotta pahoittele. Elämä on välillä raskasta. Voimia sinulle
Itkupilli kirjoitti:
Sattuu.
Sattuu.
Sattuu niin vietävsästi.
Anteeksi.
😆
Samaistun. En ole hankkinut lapsia, parisuhteet ovat täynnä epäluottamusta, kärsin pitkäkestoisesta masennuksesta, minulla ei ole läheisiä ystäviä, olen joutunut osastolle, kärsin ylipainosta ja itsekuvani on edelleen huono vaikka elämää alkaa olla kohtuullisesti takana. Olen edelleen surullinen siitä mitä lapsena koin ja toivon että olisi koskaan syntynyt tähän maailmaan.
Ruikuttajaämmä kirjoitti:
Samaistun. En ole hankkinut lapsia, parisuhteet ovat täynnä epäluottamusta, kärsin pitkäkestoisesta masennuksesta, minulla ei ole läheisiä ystäviä, olen joutunut osastolle, kärsin ylipainosta ja itsekuvani on edelleen huono vaikka elämää alkaa olla kohtuullisesti takana. Olen edelleen surullinen siitä mitä lapsena koin ja toivon että olisi koskaan syntynyt tähän maailmaan.
😆
Vierailija kirjoitti:
Ruikuttajaämmä kirjoitti:
Samaistun. En ole hankkinut lapsia, parisuhteet ovat täynnä epäluottamusta, kärsin pitkäkestoisesta masennuksesta, minulla ei ole läheisiä ystäviä, olen joutunut osastolle, kärsin ylipainosta ja itsekuvani on edelleen huono vaikka elämää alkaa olla kohtuullisesti takana. Olen edelleen surullinen siitä mitä lapsena koin ja toivon että olisi koskaan syntynyt tähän maailmaan.
😆
Mielenterveys täysi kymppi sellaisella, joka naureskelee muiden vaikeuksille. No, vanhempien nurkissa majaillessa ei tietysti ole tarvetta testata sitä, miten ne omat siivet elämässä kantavat. Silloin jää aikaa ja energiaa käytettäväksi vaikka netissä trollailuun.
Vierailija kirjoitti:
Voihan yhyy. Ette te olisi pärjänneet yhtään paremmin vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen.
Käytätkö nyt itseäsi esimerkkinä? Elämä voi mennä vikasuuntaan tosiaan monessa vaiheessa.
Vierailija kirjoitti:
"Tosi hyviä pointteja, ajattelen lopulta samalla tavalla. Hyvä, jos terapiasta oli apua itkemiseen. Ehkä mäkin voisin puhua asiasta omassa terapiassa ja ottaa tavoitteeksi. Luulen, että dissosioin vielä sen verran usein, etten saa yhteyttä suruuni siten, että kykenisin itkeä. Varsinkaan yksin ollessani en siihen kykene, joskus terapeutille puhuessa alkaa kyllä itkettää kunnolla.
Ihanan helpottavasti jotenkin kirjoitit tuon, että ollaan tuntevia olentoja eikä tunteet oo väärin, niinhän se menee. Paras olisikin, jos ne tosiaan luonnollisesti soljuisivat."
Mulla oli kanssa pitkään terapian aloitettuani monet tunteet "jumissa". Mullakin oli dissosiaatio ollut selviytymiskeinona pikkulapsesta saakka enkä ennen terapiaa lopulta tuntenut oikein muuta kuin ahdistusta tai oloni tyhjäksi. Turvallisuuden ja ymmärryksen lisääntymisen myötä alkoivat sitten "hanat avautua", ja vaikka välillä tuntuikin, että
Kiitos tosi paljon! Mustakin tuntuu, että on ollut tunteet jumissa ja, vaikka hanat onkin mullakin auenneet, itkua ei vain tule. Vielä. Minustakin välillä tuntuu, että kuolen tähän kipuun ja tuskaan, mikä tulee siitä, kun kaikki asiat tuntuvat oikein vyöryvän kerralla käsiteltäviksi enkä meinaa pysyä perässä. Kipua on todellakin enemmän kuin tahtoisi kestää. Olikin tosi lohdullista lukea kirjoitustasi, sain toivoa siihen, että vielä tämä hellittää joskus. Lämmin halaus ja kaikkea hyvää sinullekin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sattuu.
Sattuu.
Sattuu niin vietävsästi.
Anteeksi.
Älä suotta pahoittele. Elämä on välillä raskasta. Voimia sinulle
Kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Tosi hyviä pointteja, ajattelen lopulta samalla tavalla. Hyvä, jos terapiasta oli apua itkemiseen. Ehkä mäkin voisin puhua asiasta omassa terapiassa ja ottaa tavoitteeksi. Luulen, että dissosioin vielä sen verran usein, etten saa yhteyttä suruuni siten, että kykenisin itkeä. Varsinkaan yksin ollessani en siihen kykene, joskus terapeutille puhuessa alkaa kyllä itkettää kunnolla.
Ihanan helpottavasti jotenkin kirjoitit tuon, että ollaan tuntevia olentoja eikä tunteet oo väärin, niinhän se menee. Paras olisikin, jos ne tosiaan luonnollisesti soljuisivat."
Mulla oli kanssa pitkään terapian aloitettuani monet tunteet "jumissa". Mullakin oli dissosiaatio ollut selviytymiskeinona pikkulapsesta saakka enkä ennen terapiaa lopulta tuntenut oikein muuta kuin ahdistusta tai oloni tyhjäksi. Turvallisuuden ja ymmärryksen lisääntymisen myötä alkoivat sitten "h
Minulla oli myös vuosia tuollainen olo. Terapia on oikeasti auttanut siinä, että on helpompaa tunnistaa mitkä asiat juuri sillä hetkellä pahaa oloa aiheuttavat. Sen myötä oireilu on vähentynyt.
Jos on äärettömän voimakasta ahdistusta ja olo on tuskainen, millä keinoilla saatte selvitettyä sen kaiken mitä ahdistuksen alla on?
Ei ole traumaa, ei masennusta eikä mitään outoa mielenvikaa.
Otan muut huomioon ja osaan (haluan olla) olla ihmisten kanssa.
Olen varmaan ainoa tässä maassa kuka on "järissään"
Vierailija kirjoitti:
Ei ole traumaa, ei masennusta eikä mitään outoa mielenvikaa.
Otan muut huomioon ja osaan (haluan olla) olla ihmisten kanssa.
Olen varmaan ainoa tässä maassa kuka on "järissään"
Mikä on syysi tulla tähän ketjuun kommentoimaan?
Mä nimenomaan halusin oppia itkemään, kun aloitin terapian. Olin jossain vaiheessa pikkulapsena lopettanut itkemisen, kun siihen joko ei reagoitu ollenkaan tai suhtauduttiin vihalla ja ivalla. Terapiassa korjattiin "sisäistä maailmaani" siten, että itkeminen alkoi tuntua turvalliselta. Itse ajattelen niin, että ihminen syntyy tuntevana olentona eivätkä tunteet ole väärin, vaan se, jos ihminen pelotellaan/pahoinpidellään hautomaan tunteet sisällään. On todellakin parempi olo, kun voi vain antaa tunteiden soljua ja kuunnella niitä. Ne kertovat, kuka ihminen on.