Lue keskustelun säännöt.
Onko eroa pakko surra?
11.05.2023 |
Olen eroamassa pitkäaikaisesta puolisostani, enkä tunne surua. Odotan malttamattomana, melkein päiviä kalenterista laskien, että mies kolmen viikon päästä muuttaa omaan asuntoonsa. Haaveilen onnellisena uudesta elämästäni ja mietin asioita, joita sitten voin tehdä, kun asun yksin. Miehen kanssa on hyvät ja asialliset välit, lapset teini-ikäisiä ja he ovat ainakin toistaiseksi ottaneet eron todella hyvin. Vaikeinta näissä viimeisissä viikoissa saman katon alla on se, että yritän olla näyttämättä riemuani ja malttamatonta odotustani, ettei mies loukkaannu ja että tämä ero tosiaan saadaan asiallisissa kaverillisissa väleissä maaliin asti.
Ovatko tällaiset ilon, riemun, helpotuksen, vapauden tunteet normaaleja? Tuntuu oudolta, että esimerkiksi ihmiset, joille olen erostani kertonut, suhtautuvat siihen todella vakavasti, säälien, ottavat osaa - aivan kuin joku olisi kuollut! Minä yritän sitten vakavana kiittää, vaikka tekisi mieli huutaa, että "Jipppiii!" ja hymyillä leveästi.
Eilen seurasin Marinin eron kirvoittamia keskusteluja somessa, jossa useat ihmiset kertoivat avioeron olleen heidän elämänsä vaikein ja hirvein asia, josta vielä vuodenkaan jälkeen ei ole päässyt yli. Itse tuskin maltan odottaa sitä päivää, kun ero astuu voimaan.
Kommentit (10)
Eroja on tasan niin monta erilaista kuin on pariskuntaa ja parisuhdettakin. Ei voi mitenkään verrata niitä toisiinsa tai antaa jotain yleispäteviä neuvoja siitä, miltä kuuluisi tuntua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietenkään ei ole pakko jos ei sureta. Hassu kysymys.
Jos ei ole tunteita, niin ei ole mitään, mitä surra.
Minä kyllä surin sitä, ettei lapseni saaneet kasvaa ydinperheessä.
On aivan eri asia erota vaikka niin, että
A) omasta mielestä kaikki on aivan hyvin ja sitten eräänä päivänä puolisosi kertoo, että hän muuttaa ensi viikolla pois, koska on löytänyt työpaikalta uuden kumppanin, jonka kanssa itse asiassa on useamman kuukauden seurustellut.
kuin että
B) suhde kuolee vähitellen, ollaan ehkä vuosia seksittömässä liitossa lasten ja lainojen takia yhdessä, mutta mitään yhteistä ei ole eikä minkäänlaista tunnesidettä puolisoina, vaikka lasten vanhempina arvostaisitkin "kämppistäsi", eroa on voitu tahoillaan miettiä vaikka kymmenen vuotta, silloinhan se surutyö kuolleesta suhteesta ja vaikeimmat asiat on jo käyty läpi vuosia sitten, ulospäin näkyvä ero erilleen muuttamisineen on vain arkinen käytännön järjestely.
Olen aina ollut pelkästään iloinen ja helpottunut eron jälkeen. Kohdallani erot ovat aina olleet sellaisia jotka inä itse(kin) olen halunnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jossain vaiheessa psykologiasta luin, että stressi pitää surra pois ja irtautua asiasta kohtuu pian, mutta mitäs tapauksessa jossa ei ole surua, kiintymystä, ystävyyttä tms? Onko se ero-suru käyty jo suhteen sisällä läpi?
Ne tunteet muuttuvat, kun ero realisoituu. Itse aikoinaan erosin ja se oli helpotus, mutta jossain vaiheessa kuitenkin tuli vaikeita tunteitakin. Suru siitä, ettei mennyt niin kuin oli toivonut ja halunnut. Jopa ikävä sitä puolisoa kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen surua loppuelämäni avioliitosta, jonka piti kestää eliniän, mutta päättyi eroon.
Se ei kuitenkaan estä myös iloitsemasta. Elämässä on paljon kaunista ja hyvää.
Eroa ennen oli hirveää. Vuosia surin suhteen huonoa tilaa, yritettiin lähetä mutta ei vain onnistunut. Ap:n tila on ihan tutun kuuloinen. Tavallaan surinkin paljon, rikkoutuvaa perhettä lähinnä, mutta parisuhteen päätös oli siinä pisteessä pelkkä helpotus.
Eilen huomasin Marinin eroilmoitusta lukiessa henkäiseväni vain onnittelut molemmille, ovat varmasti onnellisempia noin. Vaikutti siltä että saman katon alla on oltu pitkään vain muodon vuoksi, mikä on henkisesti yleensä tosi raskasta.
Onnittelut myös ap:lle! Kyllä niitä suruhetkiäkin vielä tulee, mutta on myös lupa iloita vapaudesta.
https://www.vauva.fi/keskustelu/5112171/suruaika-eron-jalkeen-mika-sinu…