Miehen eksistentiaalinen kriisi ja parisuhde - Miten homma selvisi?

Nyt tulee pitkä sepustus, toivottavasti jaksatte lukea. Homman nimi on, että olen täysin uupunut miehen eksistentiaaliseen kriisiin tai ikäkriisiin tms. mitä näitä nyt onkaan. Olemme noin 40-kymppisiä ja olleet yhdessä 15 vuotta. Meillä on kolme kouluikäistä lasta. Kaikki alkoi viime syksynä, jolloin huomasin miehessäni kireyttä ja kyselin tältä missä mennään. Ei saanut mitään sanottua silloin. Sitten minun ollessa työmatkalla laittoi viestiä, että häntä ahdistaa meidän parisuhde ym. Jaahas, vai niin. No onko jotain tapahtunut? No juu ja ei, hän oli työmatkalla jurripäissään suudellut eronnutta työkaveriaan, mutta kuulemma muuta ei tapahtunut. Ja tämän itse asiassa uskonkin, miehelläni on uskomattoman surkea pokerinaama. No voitte kuvitella, että tästä alkoi melkoinen härdelli. Tämä tuli minulle kuitenkin suurena shokkina. Toki olin itsekin havainnut, että kaikki asiat eivät varmasti ihan parhaimmalla tolalla ole, mutten olettanut kylläkään mitään tällaista.

Taustaa sen verran, että mieheni maailma on jonkin verran järkkynyt tässä viime vuosina. Hänen toinen vanhempansa kuoli noin reilu kaksi vuotta sitten, ja on sittemmin myös aloittanut uuden työn noin puolitoista vuotta sitten. Ja täältä uudesta työstä siis tämä työkaveri, jolle oli sydäntään purkanut, ja jonka kanssa sitten päätyi suutelemaan. No niin, sitten sen jälkeen olemmekin veivanneet näitä asioita aina parisuhdeterapiaa myöten ja täytyy sanoa, että pikkuhiljaa alkaa minuakin vituttaa koko homma. Itse en ole muuta tehnyt kuin pitänyt pyörät pyörimässä, hoitanut arkea, lasten koulu- ja harrastusasiat (paitsi yhdessä harrastuksessa käyvät isän kanssa), tehnyt kahta työtä, harrastanut myös itse ym. Ei jotenkin ole ollut aikaa olla huolissaan aikuisen ihmisen tunteista. Ja lähinnä ottaa päähän, ettei ole saanut suutaan auki aiemmin! Ja siis en todellakaan ole mikään nalkuttava akka, vaan aina antanut hänen tehdä ratkaisujaan ja aina pelkästään tukenut niitä, vaikka en aina kaikesta olekaan ollut samaa mieltä. Koskaan en ole myöskään kieltänyt häneltä mitään, en edes pikkulapsiaikana. Joten koen ehkä tilanteen nyt aika epäreiluna. Tilanne on tällä hetkellä se, että mies kiukuttelee minulle koko ajan, mitään en voi sanoa, kun ottaa sen nyt jatkuvasti arvosteluna. Jos kysyn vaikka, että olithan muistanut tämän tms., saan tuhahtelua ym. kommentteja. Ja kun asia olisikin niin, että tosiaan pystyy muistamaan kaikki asiat tai laittamaan ne heti kalenteriin tms., mutta ei kyllä valitettavasti toimi niin.

Nyt sitten on avautunut jostain miljoonavuotta vanhasta jutusta (yli kymmenen vuotta sitten tapahtunut), jolloin siis minä päädyin suutelemaan yhtä exääni, mutta muuta silloin ei tapahtunut. Yritin kysellä sitten häneltä, etteikö osaa yhtään suhteuttaa sitä mitä silloin tapahtui siihen mitä nyt hänelle tapahtui? Eli että minäkin olisin nyt sitten haluamassa eroa sen tähden, että hän on suudellut toista? No ilmeisesti ei osaa. Eikä hän itse asiassa ole varma haluaako erota. Miettii nyt muuttoa pois, jos ottaisimme aikalisän suhteessa. No just joo, sanoin siihen, että sitten sitä mietitään itse asioita eikä mukaan oteta kolmansia osapuolia. Jos näin tapahtuu, se on sitten siinä minun osaltani. Nyt kysynkin sitten teiltä, että miten olette näistä ikäkriisin mukanaan tuomista parisuhdekriiseistä selvinneet? Kuka erosi ja kuka pystyi säilyttämään parisuhteensa? Oletteko katuneet jotain päätöstä matkan varrella?