Lue keskustelun säännöt.
Miten ja kuinka nopeasti erosta toipuu? Vai toipuuko täysin koskaan?
Vjvuhui
01.05.2023 |
Mies ilmoitti haluavansa eron 20 vuoden avioliiton jälkeen noin 2 vuotta sitten. Koko homma tuli minulle aika lailla puskista. Jälkikäteen ajatellen merkkejä oli ollut ilmassa jo muutaman vuoden ajan, mutta luulin haluttomuuden yms. johtuvan miehen työ- ja sukulaishuolista - tai niin hän sanoi joka kerta, kun kysyin onko muutakin murhetta. Koko tuon ajan tuin häntä ja yritin tehdä hänen arjestaan mahdollisimman stressitöntä.
Miehellä oli sitten ollut peliä toisen naisen kanssa ja kaiken lisäksi hän haukkui minut aivan lyttyyn sekä sanoi, että oli viimeiset 10 vuotta ollut kanssani vain lapsien takia. (Tosin jälkikäteen perunut sanomisiaan.)
Tähän kahteen vuoteen minulla on sitten mahtunut ensin vuokralle muutto, sitten oman talon osto ja remppa. Lisäksi töissä on ollut todella kiirettä + opiskelin ohessa loppuun toisen korkeakoulutitkinnon, jonka olin aloittanut jo hieman aiemmin.
Nyt, kun remppa on valmis, töissä helpottanut ts. kaikki tuntuu olevan valmista, olen huomannut, että viikonloput/vapaapäivät yksin ilman lapsien seuraa (kun ovat isällään) ovat todella vaikeita ja tunnen itseni yksinäiseksi sekä hylätyksi. Ystäviä minulla on, mutta kaikki ovat perheellisiä, joten livenä tulee tavattua ja juteltua jotakuta heistä ehkä pari kertaa kuussa. Olen tuttava- ja perhepiiriin ainoa eronnut, joten verataistukea en ole oikein saanut, enkä muutenkaan viitsi vaivata heitä itkuillani, vaan vaikutan ulospäin reippaalta ja vahvalta selviytyjältä.
Kyllähän minulla arki sujuu hyvin, ja on pakko sujua lasten takia, mutta minusta tuntuu, että olen vaan porskuttanut eteenpäin autopilotilla. Edelleen kuitenkin pari-kolme kertaa kuussa minut valtaa haikeus/ikävä ja itken, jos kuulen vaikkapa surullisen biisin radiosta. Lisäksi minusta on alkanut tuntua siltä, etten enää koskaan tapaa uutta elämänkumppania - ja toisaalta minusta tuntuu myös siltä, etten uskalla enää luottaa kehenkään, koska perusturvallisuus ikään kuin vedettiin pois jalkojen alta.
Onko nämä ihan normaaleja tuntemuksia vielä näin kauan eron jälkeen vai pitäisikö hakea jotain asiantuntija-apua? Jos joo, niin mitä? Toisaalta, jos arki sujuu, elän terveellisesti jne., onko mitään syytä huolestua näistä melankolian hetkistä?
Kommentit (21)
Sanoisin että ihan normaalia. Erosta toipuminen on yksilöllistä. Erosin on eräänlainen surutyö. Itselläni virallinen ero (avioeropäätös maistraatista) tuli kolme viikkoa sitten. Nyt iski todellinen tyhjyys. Siksi otankin päivän kerrallaan. Teen mukavia asioita, tapaan ystäviä, vietän paljon aikaa yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulla olis nyt paikka rakentaa oma identiteetti uudelleen. Kuka olet, mistä tykkäät mitä haluat jne.
Olet liikaa elänyt jollekin toiselle, lapsille, miehille jne.
Yksinolo on ihanaa, vapaus tehdä mitä haluan.
Ap jatkaa: Joo, siis ulkopuolisten silmin elän varmasti ns. täyttä elämää, sillä en köki kotona, vaan käyn urheilemassa, reissuissa, itsekseni, kahvilla, syömössä, näyttelyissä itsekseni sekä lasten kanssa. Mutta jotenkin se tuntuu vai sellaiselta suorittamiselta. Heti, jos yksin pysähdyn omiin ajatuksiini, ikävä ja surullisia iskee. Ja siis exää en enää todellakaan ottaisi takaisin, sillä en pystyisi luottamaan. Mutta jotenkin tuntuu edelleen ihan epätodelliselta, että toimen vaan ilmoitti perhe-elämän loppuvan siihen, eikä antanut mitään vaihtoehtoja.
Piti oikein tarkistaa, ettei ollut omaa tekstiä.
Ihan samoin kävi minulle pian kaksi vuotta sitten. Meillä on jo aikuiset lapset, niin että asun yksin.
Vielä jouluna itketti, kun käytiin pojan kanssa pitkästä aikaa pikku reissulla. Oltiin viimeksi tehty sama matka perheenä ennen koronaa ja eroa. Tunnelma oli haikean nostalginen. Paluumatkalla poika jopa näki unta, että mökkeilimme isänsä kanssa, jota ei ole tavannut aikoihin vaikka ovat soitelleet. Kotiin päästyäni vollotin kuin vesiputous, mutta sen jälkeen päätin alkaa taas elää.
Jo pikkujouluissa laivalla olisi flaksi käynyt, mutten kyennyt vielä siihen. Nyt kun tilaisuus tarjoutui, tartuin siihen. Kieltämättä sekin mylläsi mieltä, muun viime aikojen muutosten ja kevätväsymyksen lisäksi.
Elämä jatkuu, vaikka se tuntuukin harrastavan jonkinlaista catch and release- kissahiirileikkiä. Olen kuitenkin toiveikas kaiken suhteen. Ehkä löysin itselleni ihmisen, ainakin joksikin aikaa ja edes ystäväksi, ehkä voin vihdoin viimein totuttaa edes joitakin suunnitelmiani. En ole vielä edes vanha. Mihinkään ei ole kovin kiire. Tiettyä läheisyyttä on ikävä, mutta oma tila on ihana asia. Ajat ovat kaikille raskaat. Onneksi lapset ovat pärjänneet tahoillaan, ja paljon on saatu aikaan.
Ap tässä: Läheisyyttä ja rakkautta kaipaan kovasti, mutta en taida vielä hetkeen olla siihen valmis. Pari kertaa olennollut ystävien kanssa yöelämässä ja miehet ovat lähestyneet ihan asiallisesti, mutta minulle tulee olo kuin pettäisin puolisoni / ahdistaa ajatuskin siitä, että vaikkapa suutelisin toisen kanssa, kun juttelen näiden kiinnostuneiden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Cjvlboblvjccjv kirjoitti:
Ap jatkaa: Joo, siis ulkopuolisten silmin elän varmasti ns. täyttä elämää, sillä en köki kotona, vaan käyn urheilemassa, reissuissa, itsekseni, kahvilla, syömössä, näyttelyissä itsekseni sekä lasten kanssa. Mutta jotenkin se tuntuu vai sellaiselta suorittamiselta. Heti, jos yksin pysähdyn omiin ajatuksiini, ikävä ja surullisia iskee. Ja siis exää en enää todellakaan ottaisi takaisin, sillä en pystyisi luottamaan. Mutta jotenkin tuntuu edelleen ihan epätodelliselta, että toimen vaan ilmoitti perhe-elämän loppuvan siihen, eikä antanut mitään vaihtoehtoja.
Kannattaisi varmaan pysähtyä omien tunteiden ja ajatusten äärelle. Tuntea ne tunteet mitä kokee ja käsittelee ne asiat mitä ajattelee. Tuo kuulostaa juuri suorittamiselta. Et kohtaa itseäsi oikeasti ja aidosti.
Mulla meni aikoinaan 1v vaikka itse hain eroa. Tuo aika meni itsetunnon kasaamiseen, ero sinänsä oli helppo lasten kanssa.
Muistan vieläkin tunteen kun huomasin että olin päässyt irti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä erosin aikanaan samasta syystä, samojen aviovuosien jälkeen. Arvioin, että 3 vuodessa olin päässyt siitä yli, mutta kyllä 5 vuodenkin jälkeen, aika ajoin, iski suru siitä, ettei lapsen saaneet kasvaa ydinperheessä. Ehkä vielä 7 vuodenkin jälkeen saattoi suru ohimennen tulla.
Sanotaan, että toipuminen viekolmasosan siitä ajasta, kun oli yhdessä.
Kyllä se siitä. Kaksi vuotta on hyvin lyhyt aika.
Täysin samanlaisia tuntemuksia on itselläni ollut, joten et ole ainoa.
Vuosi eron jälleen olen uskaltautunut treffeille. Olen tapaillut sinänsä ihanaa naista, mutta en kykene fyysisellä tasolla etenemään. Jotenkin tuntuu väärältä. Olemme vain halailleet. Se tuntuu hyvältä mutta samalla pettämiseltä, en pysty edes kuvittelemaan seksin harrastamista.
Pakko kai lopettaa tapailu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Cjvlboblvjccjv kirjoitti:
Ap jatkaa: Joo, siis ulkopuolisten silmin elän varmasti ns. täyttä elämää, sillä en köki kotona, vaan käyn urheilemassa, reissuissa, itsekseni, kahvilla, syömössä, näyttelyissä itsekseni sekä lasten kanssa. Mutta jotenkin se tuntuu vai sellaiselta suorittamiselta. Heti, jos yksin pysähdyn omiin ajatuksiini, ikävä ja surullisia iskee. Ja siis exää en enää todellakaan ottaisi takaisin, sillä en pystyisi luottamaan. Mutta jotenkin tuntuu edelleen ihan epätodelliselta, että toimen vaan ilmoitti perhe-elämän loppuvan siihen, eikä antanut mitään vaihtoehtoja.
Koittakaa etsiä uusi kumppani.
Hae keskusteluapua; esim. terapia, psyk. sairaanhoitaja, pastori, kriisiapu. Onhan eronneille suunnatuja vertaistukiryhmiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, kyllä toinen voi päättää parisuhteen jos ei ole hyvä olla siinä. Valitettava totuus. Jätetyn tehtäväksi jää hyväksyä tilanne, käsitellä se ja mennä eteenpäin.
Koita vahvistaa itseäsi. Mieti mikä olisi sinun paras versio itsestäsi ja ala pikkuhiljaa elämään niin. yhdessä yössä muutosta ei tapahdu. Ole se henkilö jota haluaisit deittailla! Minä en ainakaan halua deittailla henkilöä joka suree menneitä ja kaipaa läheisyyttä vain läheisyyden vuoksi. Henkilöä joka on lohduton eikä näe tulevaisuutta kirkkaana. Minä haluan deittailla henkilöä, joka kaataa yhteiseen kuppiin jotain.
Tsemppiä<3
Vierailija kirjoitti:
Ap, kyllä toinen voi päättää parisuhteen jos ei ole hyvä olla siinä. Valitettava totuus. Jätetyn tehtäväksi jää hyväksyä tilanne, käsitellä se ja mennä eteenpäin.
Koita vahvistaa itseäsi. Mieti mikä olisi sinun paras versio itsestäsi ja ala pikkuhiljaa elämään niin. yhdessä yössä muutosta ei tapahdu. Ole se henkilö jota haluaisit deittailla! Minä en ainakaan halua deittailla henkilöä joka suree menneitä ja kaipaa läheisyyttä vain läheisyyden vuoksi. Henkilöä joka on lohduton eikä näe tulevaisuutta kirkkaana. Minä haluan deittailla henkilöä, joka kaataa yhteiseen kuppiin jotain.
Tsemppiä<3
No, oletko sarjapettäjä joka on lähtenyt useista liitoist lennosta. Kuulostat sellaiselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kyllä toinen voi päättää parisuhteen jos ei ole hyvä olla siinä. Valitettava totuus. Jätetyn tehtäväksi jää hyväksyä tilanne, käsitellä se ja mennä eteenpäin.
Koita vahvistaa itseäsi. Mieti mikä olisi sinun paras versio itsestäsi ja ala pikkuhiljaa elämään niin. yhdessä yössä muutosta ei tapahdu. Ole se henkilö jota haluaisit deittailla! Minä en ainakaan halua deittailla henkilöä joka suree menneitä ja kaipaa läheisyyttä vain läheisyyden vuoksi. Henkilöä joka on lohduton eikä näe tulevaisuutta kirkkaana. Minä haluan deittailla henkilöä, joka kaataa yhteiseen kuppiin jotain.
Tsemppiä<3
No, oletko sarjapettäjä joka on lähtenyt useista liitoist lennosta. Kuulostat sellaiselta.
En ole. Erosin alkoholistista, joka ei ymmärtänyt että missä se vika oli. ja miksi lähdin.
Noin 5 minuutissa. Nainen jätti joten päärin että en sure yhtään. ilmeisesti eksäni ei ole toipunut koska soitteli vappuna että tapailen kuulemma jotain naista. Niin tapailen sanoin ja pyysin sitä naista samana päivänä treffeille kun eksä halusi erota.
Ei koskaan välttämättä, tai toki muut toivottavasti toipuvat nopeastikin, minä tuskin koskaan. Jätetyksi tulin ja en ole päässyt asiasta yli. Tulevaisuudesta ei tietenkään tiedä, mutta en usko että toivun erosta koskaan.
Noin viikossa. Mahtavaa asua yksin. En ole edes naisia lähestynyt eron jälkeen.
Ap tässä taas: Kiitos vastauksista, monenlaisista näkökulmista, kokemusten jakamisesta sekä kannustuksesta. Tuntuu, että olen jo niiden pohjalta oivaltanut tänään jotain uutta asennetta.
Opettele nauttimaan elämästä yksin. Aika paljon pistät toisen henkilön kannettavaksi. Tutustu itseesi ja tee elämästäsi itsesi näköinen.