Onko teille muille jäänyt ajatuksiin jotain lapsuuden "arvoja" vaikka olette suvaitsevaisia`?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen Karjalan evakkojen jälkeläisiä, jolla on yhä vaikutuksensa

Yllättävän pitkään evakkokokemukset kulkeutuvat jälkipolville, vaikka niitä ei edes tarkoituksellisesti välitettäisikään.

Nimimerkki kaikki isovanhempani joutuivat pakenemaan Karjalasta.

Ikävä puoli oli että sodan jälkeen emme saa neet kuullaa touuksia.Oi jotenin tabu olla puhumatta kaikesta kokemasta. Ja ry-sän pelko.

"tabu olla puhumatta" tarkoitit varmaan, että vaiettiin, ei, että ei uskallettu vaieta?

No, meillä kyllä puhuttiin, pappa ei varsinaisesti sotakokemuksistaan puhunut (paitsi haavoittumisestaan), mutta esimerkiksi Stalinin leireistä ja venäjänkarjalaisten elämästä puhuttiin ihan avoimesti, meillä on myös venäläisiä sukulaisia (aika monella täkäläisellä karjalaisella on, joko suoraan venäläisiä tai sitten niitä, jotka muuttivat ensin Karjalasta Kanadaan ja sieltä Nliittoon 20-luvulla) ja heidän kanssaanhan oltiin jatkuvassa kanssakäymisessä, niin kyllähän ne erot eri maiden välillä olivat ihan näkyvissä ja kosketeltavissa koko ajan. Ei noista tietenkään toreilla huudeltu, eikä edes puhelimessa puhuttu (Nliiton puheluita ulkomaille kuunneltiin). Mutta meidän suvussa niiden kanssa tehtiin "rauha", paska juttu, elämä jatkuu.

Ja tää, että elämä jatkuu, vaikka mitä olisi, niin on tosi vaikeaa muille. Esimerkiksi miehen suvussa ryvetään yli 60 vuotta vanhoissa vääryyksissä päivästä toiseen (kun Kake sai sen paremman lipaston) ja joka päivä niitä vääryyksiä vaan kertyy lisää ja lisää. Siinä vaan mässäillään kaikella ikävällä, eikä pystytä hetkeksikään "elämään", eikä etenkään jättämään taakse asioita, joille ei kukaan enää voi mitään, kun asianosaisetkin ovat jo kuolleet.

Vierailija kirjoitti:

Millainen perhe sinulla oikein oli? Olen köyhästä yh-perheestä ja kasvoin hyvin suvaitsevaksi. Siperia tosin on opettanut ja ole täysin erilainen kuin nuorena.

Minäkin olin huomattavasti suvaitsevaisempi aiemmin, mutta elämä tosiaankin opettanut.

Meillä arvot vaihteli sen mukaan, mitä joku omaa perhettä suurempi auktoriteetti isälle kertoi. Isä oli samaa mieltä, mutta JÄMERÄSTI ja itsenäisesti.

Töitä pitää tehdä ja itsensä pitää pystyä elättämään. Ruokaa ei osteta velaksi.

Kai tuollainen perinteinen luterilainen työetiikka istuu minussakin, ja välillä on vaikea ymmärtää kaikkia mahdollisia tukia, vaikka olen mielestäni muutoin aika liberaali.

Alakouluajoilta muistan vieläkin sen pojille päähän iskostetun säännön, että pienempäänsä ei käydä käsiksi, ja että kun pojat koulun pihalla tai muuallakin tappeli, niin vain kaksi kamppaili ja muut oli rinkinä ympärillä. Ja ehdoton periaate oli, että kun toinen oli jo maassa, tappelu oli loppu.

Nykyään noita sääntöjä ei enää näytä olevan.

Pienempäänsä saa hakata vaikka porukalla ja tapellessa saa toisen piestä vaikka hengiltä ja muut vielä avustaa.

Myös se sääntö, että vanhemmalle ihmiselle annetaan paikka bussissa, on aivan kadonnut.

Ja että vanha ihminen voidaan ryöstää, aivan poissuljettu asia ennen.

Muistan kun olin nuori ja minulla oli yksivuotias sylissäni, kun nousin täysinäiseen bussiin. Jäin seisomaan käytävälle. Vierestä nousi keski-ikäinen mies ja antoi minulle paikkansa. Muistan sen vieläkin, vaikka olen jo isoäiti.

Nykyään kukaan ei välitä mistään.

Jos minun kouluaikoinani joku lapsi ei olisi täydessä bussissa antanut paikkaansa vanhalle ihmiselle ja siitä olisi joku valittanut, ei takuulla olisi yksikään vanhempi alkanut puolustaa penskaansa, että kuinka näillä lapsilla on oikeus istua siinä missä muillakin ja heillä on pitkät koulupäivät ja muuta vastaavaa. Ei, meillä olisi annettu ympäri korvia ja sanottu, että sinun nuoret terveet jalat kestää kyllä seisoa, kun jaksat juostakin kaiket päivät ja illat,

kyllä sekin aika vielä tulee, että et oikeasti jaksa.

Tällaiset arvothan meiltä on häivytetty, ei niitä enää ole kuin meidän vanhojen mielissä. Anarkiaa kohti mennään.

Ennen se jolla oli tatuointi, oli joko vanki tai merimies.

Silloin hämmästyin, kun näin ekan kerran tatuoinnin naisella. Siitähän on jo kauan.

Nyt en enää ihmettele mitään.

80-luvulla hämmästyin kun näin pikkuvauvalla korvakorut. Se oli romanityttö, oikein sievä. Siis alle vuoden ikäinen, ei vielä kävellyt.

Päinvastoin, monissa asioissa olen täysin päinvastaista mieltä kuin lapsuuskodissani oltiin. En kyllä muista, mitä arvoja sieltä olisi jäänyt.

Vierailija kirjoitti:

Päinvastoin, monissa asioissa olen täysin päinvastaista mieltä kuin lapsuuskodissani oltiin. En kyllä muista, mitä arvoja sieltä olisi jäänyt.

Ehkä se on jäänyt, etten ole vasemmistoa äänestänyt. Tosin olen äänestänyt ainakin viittä puoluetta, jos presidentin vaalit lasketaan. Äitini äänesti puoluetta, jota hänen isänsä oli äänestänyt, vaikka isoisän veli oli toisen puolueen kansanedustaja. Isä on äänestänyt myös ainakin kolmea puoluetta, joista yksi on lakannut olemasta.