Liikuttavia synnytysmuistoja? Pieniä suuria asioita...

kun lähes 5 v sitten esikoisemme oli juuri syntynyt ja kätilö siellä pöydällä vielä putsaili suuta jne. ja puhui samalla, että " Putsataas vähän ja pidetään vielä sen aikaa äitiä ja isiä jännityksessä, että kumpi täältä tuli..." Mieheni istui kyyneliään nieleskellen vieressäni ja kumartui kuitenkin kurkkaamaan vauvaa, minkä jälkeen kuiskasi mulle onnellisella äänellä " Se on tyttö!" Tuo hetki oli jotenkin ihan mielettömän liikuttava, ei siis sen sukupuolen takia, vaan tilanteena ihan. :)



Kahdessa seuraavassa synnytyksessä loppuvaiheet ja ponnistamiset ovat olleet tosi vauhtia ja rytinää, ja liikuttavimpana vaiheena muistan molemmista sen, kun ykskaks kaikki rauhoittuu ja paidan alle nostetaan pieni lämmin vauva, ja heti tulee sellainen olo, että juuri tämänhän täältä pitikin tulla.

lastenhoitaja kapaloi tytön ja katteli tyttöä ja sanoi että kylläpä sulla onkin reipas äiti.sitten sain vauvan syliin. ja se lastenhoitaja oli tosi ihana muutenkin, vieläkin muistan sen hymyn ja näki että aidosti tykkää työstään.

avustanut kätilö kävi seuraavana päivänä vapaalla mua katsomassa ja keskustelemassa,ettei jäänyt mitään traumoja, kun ensimmäinen lapsi ja synnytin syöksyllö. tuli kyllä hyvä mieli.

Ja nenäkin sillä on vinossa...Suoristuukohan se..



Vasta toisena yönä ymmärsin, että minulla on nyt oikeasti tytär <3 Tuijottamiseksihan se meni :) Ihana pakkaus!



Myös se, että kuopusta synnyttäessä, epiduuralin vaikutuksen alla, synnytyshuoneessa oli mieheni veli+hänen avovaimo,oma äitini, poikani ja mieheni. Ihan siihen asti, että alkoi ponnistuttaa. Kun ponnistaminen alkoi jäi huoneeseen vaan äitini <3

Esikoisesta ensimmäinen ajatus oli, ettei tuo sinertävänharmaa rääpäle voi kahta kiloa painaa. UÄ:ssä oli arvoitu 2,2 kg, todellinen paino oli 1620 g. Virvoittelun jälkeen tyttö tuotiin kaapissa näytille. Tyttö katsoa tapitti mustilla silmillään, vaikka oli väsynyt ja veltto. Isänsä äänen kuullessaan yritti kääntää päätään.



Toisen tytön synnytys oli kivulias, ja ponnistuslupaa jouduin odottamaan 4 tuntia (onneksi oli epiduraali!). Hämmästyin itsekin, että tytön synnyttyä en liikuttunut kyyneliin. Olin vain niin iloinen ja onnellinen ja hoin, että näinkö tämän oikeasti pitäisi mennä. Kaikki oli oikein, kaikki oli kohdallaan. Täyttä riemua. Tyttö sai 9 Apgar-pistettä. " Kymppejä sitten koulussa" , lohdutti kätilö.

Kyyneleet silmissä minäkin täällä lueskelen teidän synnytysmuistojanne. Synnytys on ollut elämäni upein tapahtuma jo kaksi kertaa, ja kolmatta tässä odotellaan.



Ensimmäinen synnytys on jäänyt erityisesti mieleeni, koska tunnelma oli jotenkin niin taianomainen. Istuin Haikaranpesän hämärässä synnytyssalissa keinutuolissa. Kipu oli kovaa ja kokonaisvaltaista. Josh Groban lauloi cd:llä kauniisti ja voimakkaasti, ja kaunis ja voimakas oli myös tilanne, jota parhaillani elin. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja imin musiikista voimaa kestää kipua, minuutti minuutilta, supistus supistukselta. Menin jonkinlaiseen " omaan maailmaani" , koska en edes muistanut mieheni läsnäoloa, ja häntä tarvittiinkin oikeastaan vasta ponnistuvaiheessa. Syksynhuurteisena lauantaina tasan kello 12:00 syntyi ihana tyttövauva ja heti kun sain lapsen syliini, minussa heräsi aivan uskomattoman suuri leijonaemo. Tajusin, että elämäni tärkein asia on nyt tässä. Hän luottaa minuun, äitiinsä. Minä suojelen häntä kaikelta.



Toisen tyttären syntyminen oli ensimmäistä nopeampi, rajumpi ja kivuliaampi ja harmoninen tunnelma ja kivun hallinta jäi saavuttamatta. Mieleenpainuvinta oli kuitenkin se hetki, kun näin vauvan ensi kertaa. Tilanne oli kuin dejavu - lapsi oli niin samannäköinen kuin siskonsa, että hetken mietimme, että onko tämä nyt toinen painos samasta lapsesta. Myöhemmin on sitten kyllä niitä erojakin ilmaantunut.;-)

Koko synnytys oli meille mieheni kanssa liikuttava, upea kokemus. Synnytyksen jälkeen vierähti vielä 4,5 h synnytyssalissa, kun minua ommeltiin, katetroitiin jne. Vahvistin itseäni parilla aterialla, kun en pysynyt pystyssä sen vertaa, että olisin suihkuun päässyt. Olimme onnellisia, muistan leppoisan tunnelman. Lapsemme oli ensin rintani päällä, imi hetken rintaa. Sitten hänet punnittiin, mitattiin ja kapaloitiin. Mies piti vauvaa sylissään ja tuijotti häntä haltioissaan, suojasi pienen tyttönsä silmiä kirkkaalta valolta. Ne hetket syyntyssalissa olivat elämäni onnellisimmat, meillä oli ihana, täydellinen tytär.

Tultuamme synnyttäneiden osastolle yhden aikaan yöllä, pettyneinä siitä, että perhehuoneet olivat kaikki varattuja, lastenhoitaja totesi, että lapsella ei ole nyt kaikki hyvin. Hänet vietiin tutkittavaksi, päivystävä lastenlääkäri kutsuttiin paikalle, mieheni meni mukaan. Makasin yksin sängyssä, heikkona ja sekaisin. Lapsen tutkiminen kesti ja kesti. Lopulta mieheni tuli takaisin ja hetken kuluttua lastenlääkäri. Lapsi oli viety lastenosastolle. Olin yksi kolmen hebgen huoneessa, ja onneksi mies sai jäädä luokseni yöksi tuoliin torkkumaan.

Seuraavana päivänä meidän oli tarkoitus päästä lastenosastolle katsomaan tytärtämme, kun kätilö tuli kertomaan, että hänet on viety ambulanssilla hengityskoneessa lastenklinikalle vastasyntyneiden teho-osastolle. Koko tuon päivän sairaalahuoneeni hoitopöydällä oli pieni, vaaleanpunainen pipo, joka tyttärellämme oli päässään, kun hän tuli osastolle sylissäni pyörätuolissa.



Lapsemme pääsi kotiin luoksemme kahdeksan päivän iässä. Nyt hän on hieman yli nelikuinen ja kaikki hyvin.

En ollut ollenkaan varautunut siihen, että vauva tulisi niin pian ja harmonisesti ulos.



Vaavin synnyttyä katselin vain avustavaa kätilöä ja ihmettelin että miksi ihmeessä tuo ihminen näin keskellä yötä täällä töitä paiskiessaan noin leveästi ja aidosti hymyilee??? Häh?



Kesti hetken aikaa ennen kuin todella tajusin että olin justiinsa synnyttänyt ja kätilöstä ilmeisesti se syntymä vaan oli niin hieno juttu, vaikka ne näkevät sitä jatkuvasti.



(Kyllä minustakin syntymä oli täysin vertaansa vailla oleva upea juttu, kunhan olin vain ensin tajunnut sen tapahtuneen...kesti hetken aikaa, kun en ollut varautunut niin miellyttävään synnytykseen, tuntui ettei tämä nyt tässä vielä voi olla tms. :) )

Omani oli kun olin juuri ponnistanut pojan maailmaan ja poika näytettiin minulle, siinä katsahdimme toisiamme silmiin ja tuntui että sydän pakahtuu, siinä oli oma rakas poikani!

Esikoiseni syntymä viisi vuotta sitten oli elämäni ihanin kokemus, kuten myös kakkosen tulo vajaata kahta vuotta myöhemmin. Ekasta synnytyksestä jäi kaiken kaikkiaan ihanat muistot, joita hellin ja vaalin mielessäni varmaan aina.



Yksi juttu oli hassu ja liikuttava: kun pojan synnyttyä lähdin käymään vessassa, kuulin, kuinka kätilö kommentoi miehelleni, että " tuo sinun vaimosi on sitten mainio pakkaus!" . En kuullut, mitä ulkomaalaistaustainen mieheni oli siihen vastannut, ja kyselin häneltä sitten myöhemmin tohkeissani, että mitä hän oikein oli vastannut. Mies siihen vaivautuneena, että no ei oikein mitään. Tajusin, ettei hän ollut ymmärtänyt kätilön sanailua, ja kysyin mieheltäni, että miten hän oli lausahduksen tajunnut. Räjähdin nauruun, kun mies vastaa pokkana tulkinneensa, että " vaimosi on vaikea ihminen" !



Tämä juttu nauratti meitä vuosia ja " mainio pakkaus" jäi perheen hellimissanastoon.

Vauva joutui lämpökaappiin melkein heti. Siellä hän sitten makoili ihan ihmeissään ja katseli isoilla tummilla silmillä, että mihin kummaan nyt on tultu. Ja mies, joka ei ole mikään tunteilija, seisoi vielä uljaasti minun vierelläni tukena ompeluhommissa, ei saanut vauvasta silmiään irti. Ja oli niin rakastuneen näköinen, etten ole ikinä nähnyt... :) Nämä kahdet kasvot ja kahdet ilmeet muistan niin kauan kuin elän! Ja kyllä, heidän rakkautensa on edelleen syvää ja molemminpuolista :)

Minulla lapsi syntyi pitkän, päiväkausia käynnistetyn synnytyksen jälkeen lopulta kiireellisellä sektiolla. Vieläkin muistan kuinka leikkaussalissa oli niin helpottunut olo, kun ei tarvinnut enää kärvistellä salissa ja lapsi syntyisi lopultakin. Leikkaussalihenkilökunta oli hyvällä tuulella ja juttelivat niitä näitä, tunnelma oli niin ihanan normaali. Sitten kuului kova parkaisu, henkilökunnan naurua ja joku totesi " täällä on pirteä poika" . Voi että olin iloinen, vaikka olin ihan uuvuksissa ja tärisin vieläkin hervottomasti. Sitten sain pienen hetken katsoa vauvaa ennen kuin se vietiin pesulle. Mulle olis jäänyt aika kamalat muistot koko synnytyksestä, jollei tuo loppu olisi ollut noin ihana.

Jonnin aikaa jo olin siinä ponnistellut ja kätilöt zemppasivat minkä kerkesivät " Hyvä Helena,vielä vähän" .." Hienosti menee Helena" ..kunnes toinen kätilöistä kysyi yht' äkkiä:" Hei olihan sun nimi Helena?" ..Se nauratti silloin ja saa suupielet hymyyn vieläkin :)

Olimme juuri menossa pois synnytyssalista, tavalliselle vuode-osastolle, minulla oli Sagan, pikku veli Osmo kapaloituna sylissäni. Juuri kun ovia oltiin avaamassa puolet suvustamme oli sairaalan aulassa isovanhammat, sedät, kummit,tädit ja kaikki ystävämme. Se oli liikuttavaa vielä kun tyttäreni Saga sanoi minulle, " äiti siä olit tosi urhea" . Ja silitti vauvan päätä. Siinä vierähti kyynel jos toinenkin kun katsoi vuoroin ihanaa vauvaa ja koko sukua joka odotti kukkakimppujen kanssa taannempana.

Niagaran putoukset jää kakkoseksi, kun mä vollotan täällä. :´) Ihania, kauniita, liikuttavia.



Lisää näitä.



~hormoonimyrskyinen Murmutti

Vesisynnytyksen hyviä puolia on se, että molemmat lapseni olivat puhaita, kun heidät syliini ongin. Esikoistyttöä katsellessani ihmettelin hänen silmäripsiään, jotka olivat taipuneet silmäluomia pitkin. Ajattelin, että miten näppärää luontoäidiltä pakata lapsi matkakuntoon pienintäkin yksityiskohtaa myöten.



Kakkosen kohdalla muistan automatkan kotiin sairaalasta. Radiosta tuli Stewie Wonderin " Isn´t she lovely" . Vieläkin kappale saa kyynelet silmiini.