Liikuttavia synnytysmuistoja? Pieniä suuria asioita...
Äsken livahti viesti ennen aikojaan. Kiinnostaisi tietää, onko muilla mielessään synnytyksistä jotain tiettyä hetkeä, pientäkin yksityiskohtaa, jonka muisteleminen saa aina liikuttuneeksi. Itselleni jäi jostain syystä äärettömän hyvä mieli yhdestä pienestä hetkestä kätilön kanssa: noin puoli tuntia synnytyksen jälkeen kätilöllä oli vaihtumassa vuoro ja hän kävi hyvästelemässä minut synnytyssalissa, jossa olin jo seuraavan kätilön hoivissa. Synnytyksen hoitanut nuori kätilö laittoi käden toiselle olalleni ja sanoi: " Xxxxx, olit tosi reipas!" Tätä pientä hetkeä olen lukemattomat kerrat muistellut ITKIEN - tuntuu hassulta, että tuollainen pieni ystävällinen ele oli siinä tilanteessa niin tärkeä, että vieläkin - kaksi vuotta tapahtuneesta - muistelen asiaa kyynelsilmin. Synnyttävä äiti on kyllä tavattoman herkässä tilassa!
Kommentit (35)
Kuopus syntyi aamulla 6.03. Hetki synnytyksen jälkeen kätilot lähtivät raportille ja mies ulos soittamaan ilouutista vanhemmillemme. Jäin kaksin poikamme kanssa. Hetken kuluttua vauva alkoi itkeä lohduttomasti. Maksin vielä sängyssä ja yritin hyssyttää, tuloksetta. Sitten aloin laulaa nukkumattia (jonka lauloin esikoiselle joka ilta ja päikkäriaika). vauva lopetti heti itkun ja katsoi minua suoraan silmiin, kuin olisi tunnistanut; tuohan on äiti ei tässä ole mitään hätää! Se oli uskomattoman ihana tilanne, me kaksi, vasta toisemme tavanneet. Rakkautta ensi silmäyksellä :)
Caius, tällä haavaa rv 28+4
olimme kätilön saattamana matkalla osastolle. Synnytyssalissa oli ollut hämärää, mutta sairaalan käytävässä oli korkea ikkuna, josta nousevan auringon valo lankesi kirkkaana ja ruusunpunaisena. Se hetki piirtyi mieleeni lähtemättömästi: Etukäteen kovasti jännittämäni synnytys oli onnellisesti takana ja meillä oli pikkuruinen, ihana tyttövauva. Pala kurkussa katselin miestäni ja vauvaa aamuauringon valossa ja oivalsin, että tässä on meidän perheen uuden ajan alku, astumme nyt ihan toisenlaiseen elämänvaiheeseen, eikä mikään ole kuin ennen.
Minun yksi liikuttavimmista muistoista on synntyksen jälkeinen hetki kun mies meni muka käymään töissä ja tuli takaisin kahden ruusukimpun kanssa, toinen valtavan suuri kimppu vaaleanpunaisia ruusuja ja toinen pienen pieni todella kaunis vaaleanpunainen ruusukimppu esikoistyttärelle, silloin kyllä itketti kun mieheni ei ole koskaan kymmenen vuoden yhdessäolon ajan ostanut kukkia. Sinä samaisena yönä mieheni nukkui synnytyksestä rasittuneena kuin tukki, mutta me tytöt jutusteltiin ja tuijoteltiin toisiamme koko yö ja kuunneltiin isin kuorsausta, se oli maaginen hetki ja rakkautta ensisilmäyksellä...
Koko raskausajan höpöttelimme miehen kanssa, että ko. laulu & kertosäe kertoi vauvastamme ja siitä kun hän saapuu maailmaan ja katsoo meitä ensimmäisen kerran. Olo oli varsin uskomaton, kun synnytyssalissa vähän ennen ponnistusvaiheen alkua radiosta alkoi kuulua tuo samainen kappale. Siitä tuli todellakin meidän " vauvalaulumme" , vaikka laulu kertookin kaikesta muusta paitsi vauvoista :)
esikoisen synnytyksen jälkeen sen maagisen tunteen, kun pieni poika annettiin syliini ja hän katsoi suurilla silmillään minua suoraan sydämmeen.
Vähän ennenkuin kuopuksemme syntyi kätilö sanoi katso aurinko nousee ja katsoin ikkunasta ulos, auringon ensisäteet heijastuivat vastakkaiseen seinään. Silloin minut valtasi uskomaton rauha, että kaikki menee hyvin. Toinen mitä muistan on, kun sain pitkän ja hoikan poikamme syliin, poika huusi kuin syötävä, minä silittelin häntä juttelin hiljaa pojalle ja yhtäkkiä poika katsoi minua aivan hiljaa kaikki maailman viisaus silmissään ja alkoi rauhassa imeä rintaa.
Ihana hetki oli se, kun lapsi syntyi ja sanottiin olevan poika. Silloin mies kuiskasi korvaani, että " kuuntele mikä biisi" . Radiossa soi Pikkuveli juuri siinä kohdassa " pysy aina pikkuveljenä ja lintuna, älä koskaan miehisty.." Poika nostettiin syliini ja itkin kuin pieni lapsi.
Toisena päivänä sairaalassa olimme mieheni kanssa syömässä ja kun kävelin huoneeseen vauvaa sängyssä työntäen kolahti tajuntaani yhtäkkiä kuin salama, että tämä on minun lapseni. Itkin ainakin tunnin tauotta vuolaasti onnesta. Mies oli vähän kauhuissaan, kunnes tajusi, että itkin ilosta :)
..se uskomaton tunne kun vauva molskahti minusta lopulta ulos, ihan fyysisesti, sekä henkisesti, oli niin vaikea ymmärtää että lapsi on todella hengissä ja maailmassa ja minun - meidän oma..
..hetken päästä vauva pääsi isänsä syliin syömään glukoosia tuttipullosta, muistan aina sen hetken kun miehen käsivartta pienempi poika lepäsi siinä isänsä käsivarrella ja imi posket lommolla glukoosinsa, isä ja poika katsoivat toisiaan silmät hämmästyksestä suurina, minä makasin kursittavana selälläni muutaman metrin päässä ja tuijotin rakkaitani..
..synnytys teki meistä perheen, sen jälkeen ei ole ollut epäselvyyttä siitä kuulummeko yhteen vai emme..
ja sit se kun just ennen ponnistusta tuli tuttu kätilö ja hymyili lämpimästi. Nyt vaavi kutsuu, tässä nämä tällä erää -
Hormoonit myrskyää kai, ku odottaa tulevaa ja muistelee vuotta nollakaks huhtikuussa akkamma syntyessä, luettuani tähän mennessä kerrotut muistot.
Takana oli jotai parisenkymmentä tuntia synnytyksen kestoa, tunteroinen ponnistusvaihetta. Itkun saattelemana leikkaussaliin meno. Mielenpainuvimpana, ku lekuri nostaa esikoisemme " verhon" takaa masustani ja sanoo " isäpä kertoo kumpi tuli" , kyynelehtivä ukkoni vierelläni saa sanottua " se on tyttö" .
Siihen hetkeen pysähtyy kaikki ja on sanoin kuvaamaton olo. Sen voi vain joku toinen äidiksi tullut tietää.
Pelkoja on jäänyt, mutta jotenkin sitä uskoo kaikesta kummiskin selviävänsä, kun muistelee tuota hetkeä.
Nauran ja liikutun näitä lukiessani... ihania muistoja! :)
Itselläni on jäänyt erityisellä tavalla mieleen kakkosen synnytyksestä hetki, kun oltiin ponnistusvaiheessa ja kätilö sanoi: " Sä oot ollu tähän asti niin reipas, jaksa vaan loppuun asti." Voi että tuo lausahdus antoi voimia...sä oot ollu niin reipas!... Muistan vieläkin, kuinka ihanalta tuntui, että kätilö kehui sillä tavalla. Muutenkin oli niin mahtava kätilö, että!
enkä saanut häntä heti syliini, häntä näytettiin vain kiireesti kapaloituna minulle. Heräämöstä (sektio siis spinaalipuudutuksessa) minut vietiin takaisin synnytyssaliin ja siellä vasta kyselin että voisiko joku edes kertoa että minkä kokoisen lapsen sain. Kätilö lähti hakemaan vauvan papereita ja palasi pian takaisin. Tullessaan sanoi " katsos ketä löysin" sylissään vauva ja perässä vauvan isä. Sain vauvan ensimmäistä kertaa syliini ja vuodatin isän kanssa yhdessä onnenkyyneleitä täydellisen tyttäremme johdosta!
kuopuksesta liittyy enemmän isään kuin tyttäreen; hän on siis uusperheemme kuopus ja mieheni ainokainen joka syntyi 2kk etuajassa keskosena. Synnytys oli raju ja dramaattinen ja mieheni pihalla kaikesta - enhän ehtinyt valmistaa häntä mitenkään koko tilanteeseen.
No, isompi tyttäreni (12v) oli sitten kotona todistamassa varpajaisia eikä ikinä unohda sitä kun 5-6 kaksimetristä yli/ali 100kg karjua kuuntelevat Thomas Lediniä, Eva Dahlgrenia täysillä läpi yön ja vollottavat vauvahuuruissa (??) kuin pikkulapset. Tuon yön jälkeen tyttärenikin osasi laulujen sanat ulkoa!
Toinen muisto liittyy siihen kun pääsin kotiin (vauva jäi sairaalaan kasvamaan); mieheni istutti minut sohvalle (auts) ja selosti yli 5 tuntia miltä tuntui kun tyttö syntyi:) Kuinka hän oli miettinyt sitä että jos keskosuus aiheutti kehitysvamman (kun sen silmätkin muljuu) niin kyllä hän silti rakastaa omaansa täysillä; mitä enemmän konjakkia tähän selostukseen kului sen itkuisemmaksi mies tuli. Tajusin että hänelle ei kukaan ollut ehtinyt kertomaan tyttären olevan ihan täydellinen miniversio ilman mitään pelkoa vammoista tms! Harmittaa vähän kun tietää hänen melkein viikon märehtineen tätä yksin ennekuin sai purettua huolensa minulle. " Mä en tiedä mitä tää on, musta vaan tuntuu että mua sattuu johonkin (sydämeen), kuuluuko isyyden tuntua tältä??
Kätilö kävi kahteenkin kertaan huoneessamme sanomassa minulle, että olit tosi reipas, jaksoit hienosti! Tuntu uskomattoman hyvältä. Jälkeen päin ajattelin, että sehän saattaa sanoa samat sanat joka ikiselle synnyttäjälle mutta ihan sama, ne lämmitti minua. Ja itketti. Ja itkettää myös kun muutaman kuukauden jälkeen niitä muistelee...
Olin 20v kun esikoinen syntyi, imetys ei oikein lähtenyt käyntiin, epparihaava oli valtavan kipeä, vauva vierihoidossa vaikka en edes itse saanut häntä nostettua sängystä ja imetykseen tarvittiin aina apua. Olo oli siis avuton..
Toisena yönä nousin istumaan renkaalle ja imetin siinä, kun sillä tavalla selvisimme siitä ilman apua. Pieni tyttöni söi, irroitti sitten rinnasta ja talvisen pimeässä yössä, kuunvalo ainoana valona hän sitten katsoi minua suoraan silmiin, rauhallisena, sillä vastasyntyneen katseella " kaiken tiedän vaan en kerro" .. Siinä hetkessä se rakastuminen vasta tapahtui, tuli sellainen olo kuin pieni vauvani olisi katseellaan vakuutellut, että kyllä me äiti pärjätään! Ja hyvin on pärjätty, tästä hetkestä on kohta kulunut 6 vuotta..
Toinen lapseni on poika, odottaessani olimme aivan varmoja siitä, että poika on tulossa ja kun se poika sitten syntyi (iso sellainen), koin mieheni ja uuden poikavauvan kanssa sellaista sanatonta rakkautta (ei sillä että poika olisi jotenkin ihanampi, vaan tunsin, että nyt meillä on " täydellinen" perhe..) Vauva osasi imeä hyvin jo salissa, itselläni oli varma olo ja siinä kyyneleet silmissä imetin kaikessa rauhassa vauvaa, kun mieheni sanoi, että hän on niin kateellinen, kun ei pääse kokemaan tuota yhteyttä :0) Se oli paljon ei aina niin tunteellisen mieheni suusta..
Elämä lasten kanssa on täynnä näitä liikutuksen hetkiä vielä sittenkin kun he ovat isompia (ja erityisesti sitten), mutta kaipauksella odotan taas niitä kohtaamisen hetkiä uuden vauvan kanssa.
seikoista synnyttäessäni kun ponnisteli poikaa ulos joka oli yliaikainen (42+5)ja oli jo nii iso ettei meinnanut päästä pois kätilöni tsemppaili mua ja sanoi että " muistele kuinka vihainen oot jos miehesi on jättänyt likaiset sukkansa lattialle ja roskiakaan ei ole viety pois" silloin se kuullosti hassulta ja rupesin nauramaan ja kätilö totesi uudestaan et en oo ikinä nähnyt kenenkään nauravan samaan aikaan kun ponnistelee..sellainen jäi jotenkin mieleen..poikani kummiskin jouduttiin ottamaan imukupilla ulos.mutta jäi hyvä fiilis synnytyksestä kummiskin :) ja kun mieheni arvasi syntymäajan nii kätilö halusi tietää häneltä lottonumerot!
Esikoiseni syntyi sektiolla vuonna 2000 perätilan vuoksi. Olin siihen aikaan yksin, koska lapsen isä päätti hylätä minut ja tulevan perheensä ja pettikin viellä.
Tulin sitten yhtenä kauniina tiistai aamuna sairaalaan ja tyttö näki päivänvalon klo9.22 aamulla. Siitä sitten heräämöön ja osastolle jossa vasta varsinaisesti pääsin tutustumaan uuteen tulokkaaseen.
Olin kolmen hengen yhteishuoneessa ja viellä kaiken päälle keskimmäisessä sängyssä. Kahden muun sängyn ympärillä oli jatkuva vilske ja minua siinä sitten hieman jo masensikin katsella muiden iloa ja onnea kun itse olin yksin. Vanhempani toki kävivät minua moikkaamassa sairaalassa ja siskoni, mutta ei se ollut sama asia. No siinä sitten myöhään yöllä neiti heräsi ja nostin hänet rinnalleni ja kaveri siinä söi masunsa täyteen jonka jälkeen nostin hänet siihen kirkkaaseen pleksipaljuun jossa hän nukkui. siinä sitä sitten hämärässä tuijoteltiin toisiamme tyttö ja minä. Minä hiljaa mielessäni ajattelin että voi kumpa sinäkin olisit saanut ihan kunnon perheen. Kyyneliäkin siinä tuli hiljaa vuodatettua.
Neiti katsoi hämärässa suurillä silmillään suoraan masentuneeseen sydämeeni jotenkin onnellisen näköisenä kuin sanoakseen: sinä olet MINUN äiti, minun maailmani, sinä ruokit minut ja pidät hyvänä. En minä muuta tarvitsekkaan.
Jotenkin siinä vaiheessa kolahti, että vaikka muilla saattoi olla minkälaisia mielipiteitä minusta tahansa niin tuolle pienenlle avuttomalle nyytille MINÄ olen koko maailma sillä hetkellä. Minä olen HÄNEN OMA ÄITI!!
Niin alkoi minun ja tyttäreni yhteinen taival ja nyt meillä on aivan ihana uusioperhe ja yhteinen lapsi uuden mieheni kanssa tulossa. Tuo hetki jotenkin on vain palanyt tulisilla kirjaimilla suoraan siuluuni, aina tulee tippa linssiin kun sitä ajattelen. Ja tavallaan siitä sain yhden elämäni tärkeimmistä opetuksista: Minun ei tarvitse olla mitään mitä en ole, yrittää koko ajan todistaa olevani jotain. Minä olen jo jotain, minä olen ÄITI!!
Emppu-mamma ja eetu 34+0
Eka synnytys oli ennalta arvaamattoman hankala ja kivulias. Jouduin tekemään kaikki juuri niin, kun en olisi halunnut= käynnistys, epiduraali, makuuponnistus asento, yli 2h:n ponnistus, imukuppi, välilihanleikkaus... Pyörryin synnytyksen jälkeen ja siksi olimme synnytyssalissa 5h vielä jälkikäteen. Lääkäri joka oli yrittänyt imukuppi ulosauttoa tuli vielä illalla pyörähtämään saliin. Makasi reporankana sängyssä. Vanhempi naislääkäri katsoi minua hymyillen ja sanoi -harva äiti olisi tuohon synnytykseen enää pystynyt. Se piristi.
Toka synnytys oli sectio -ei toivottu sellainen. En ollut oikein sinut asian kanssa. Makasin liikkumatta leikkurissa. Mies silitti hiuksiani ja radiossa soi " what a wonderful day!" . Pian vauva sitten kiljaisikin ensi kertaa. Ymmärsin, että ei ainoa oikea synnytys ole alatie synnytys ja suurinta onnea on saada terve lapsi tyylillä kuin tyylillä.
Mitenkähän 3. kerta?
Äitini on synnytyksestään kertonut oikeastaan ainoastaan sen, miten kätilö oli kannustanut häntä voimien jo huvetessa toteamalla, että mustaa tukkaa näkyy jo. Esikoista ponnistaessa maailmaan olisin halunnut jättää leikin sikseen ja lähteä kotiin.. mutta sehän ei tietenkään onnistunut. Sitten kuulin kätilön sanat:" vielä vähän, mustaa tukkaa näkyy jo!" Tyttö syntyi seuraavalla ponnistuksella, jonka sain liikutukseltani ähkäistyä :)
Vauvamme syntyi ja vietiin heti vilvoitteluun ja sieltä lasten teholle. Lääkärin tullessa muutaman tunnin kuluttua huoneeseen ,jo ilme kertoi kaiken.. Onnea poikavauvan syntymästä, mutta vauvanne taistelee elämästään edelleen ja ei tule selviämään, kaikki voitava on tehty.. puistelee kyyneleet silmissä päätään ja tulee halamaan.
Lähdemme yhdessä poikaamme katsomaan, samalla vauvamme hätäkastetaan, luen pienelle iltarukouksen joka siskolle aina luettiin hänen ollessa vielä turvallisesti masussa, vauva aukaisee silmänsä katsoo meitä ja sulkee silmänsä. Siis reagoi äitiin ja isiin:)
Kaikki tässä synnytyksessä oli mieleenpainuvaa, ennen ja jälkeen. Sumussa kuljettiin vaan melkein kaiken muistan kuin eilisen.
Poikamme kuoli vuorokauden iässä turvallisesti minun sylissäni, isä lapsensa päätä silittäen.
On iloisiakin muistoja kahdesta terveen lapsen syntymästä. Mutta tämä ehdottomasti mieleenpainuvin.. Surullista kyllä, mutta niin totta.
Olin aika pöllämystynyt eka vuorokaudet asiaa sulatellessa. Olikohan se toinen vai kolmas yö, kun yhtäkkiä tajusin oikeasti, että mulla on aivan ihmeellisen ihana pieni tyttövauva! Kyynelsilmin ihailin sitä tunti kaupalla sylissäni, enkä malttanut mennä nukkumaan.
Oli pakko ottaa kuvia, mutta en uskaltanut yöllä käyttää salamaa, joten kotiin tullessani mulla on filmirullallinen epäonnistuneita valokuvia aivan_liian_läheltä otettuna. Muutaman säästin ihan sen vuoksi, että muistan sen epätodellisen tunteen niistä tosi hyvin!