Miten selvisit kun äitisi kuoli?

Surra saa ja pitääkin. Aika parantaa haavat...

Teillä on toisenne. Teidän täytyy kummankin prosessoida asiaa. Se ottaa aikansa. Teillä ei ole mitään suorituspaineita. Jokainen käy oman surutyöpolkunsa omalla tavallaan. Suru on hyvä ja oikein tuossa vaiheessa, antakaa sen tulla, sitä ei tarvitse pelätä.

Se ei ole periaatteessa lapsen tehtävä kannatella äitiä, jonkun pitäisi lohduttaa sinuakin. Jos on sukulaisia, hänen ikäisiä tai vanhempia, jotka osaavat lohduttaa. Kriisipuhelin, on kriisikeskus. Ehkä hän koki äidin turvaksi tässä maailmassa. Onko kirjoja, itseapuopasta, joka käsittelee aihetta. Aika auttaa vähän..? Se voi olla muillekin katastrofi, koska äiti koetaan kauhean tärkeäksi, äidille soitetetaan aina hädässä - keksii ratkaisun.

Miten selvisin? Selvisin, kun oli pakko. Itkin, kun itketti. Hoidin kaikki ne asiat, jotka piti hoitaa. Sureminen on yksilöllistä.

Ällä pelkää surua. Sitä ei voi välttää. Se on luonnollista.

Itsekin juuri menetin äitini. Suru on välillä hellittänyt, kun on ollut muuta pakottavaa, sitten olen taas tehnyt aktiivista surutyötä.

Kävin uimassa ja saunassa ja kävelyllä joka päivä. Vaikeaa oli.

Hyvin. Mun äitini oli mielisairas ja ilkeä. Olin iloinen kun hän kuoli.

Kun olin itkenyt 2vk minulle sanottiin, nyt riittää.

Itkin 2v. Vuoden jälkeen vähän helpotti.

No järjestin hautajaiset. En halunnut nähdä häntä enää kun kuolemasta oli ilmoitettu. En muista olleeni mitenkään surun murtama. Tuosta on jo aikaa ja kukkiakaan ei tule enää vietyä haudalle. Meidän välimme olivat neutraalit.

Ei siihen ole oikein mitään neuvoja. Paitsi ehkä se, että mitä enemmän on tekemistä ja ihmissuhteita ja sisältöä elämässä, sitä paremmin pääsee eteenpäin. Sureminen on normaalia.

Elämä on sellaista, että ihmiset lähtevät ja heitä on ikävä. Ajan myötä oppii elämään ilman heitä, koska on pakko ja koska tulee uudet rutiinit. Muistot vähän haalistuvat. Sitten muistaa eniten vain hyviä asioita.

Äitini kuolemasta on nyt vähän yli puoli vuotta ja olen itsekin edelleen ihan puulla päähän lyöty. Että onhan se ihan normaalia, jos on ollut todella läheiset välit. Mulle äitini oli kaikki kaikessa, hän oli oikeastaan ainoa ystäväni ja läheiseni kun ei mulla ole lapsiakaan. Yritä vaan olla äitisi tukena. Ohjaa häntä hoidon pariin jos ei pärjää, itsellänikin aloitettiin juuri masennuslääkitys ja se tuntuu jollain tavalla auttavan. Ei paljon, mutta tässä tuskassa pienikin helpotus on plussaa. 

Jätettiin pitkiä jäähyväisiä jo vuosia. Äidillä oli muistisairaus ja en tiedä tunsiko enää viimeisenä vuotena. Menetin äidin jonka tunsin jo vuosia sitten vaikka fyysisesti hän poistui vasta viime syksynä. Surulle pitää antaa aikansa eikä sitä voi kiirehtiä. Suru kulkee mukana muuttaa vain muotoaan. Äidilläsi on elämänkokemusta kyllä hän selviää.

Miten keski-ikäinen sinkku selviää jos isä on kuollut, ei sisaruksia, ei lapsia, ei lemmikkejä ja sukulaiset eivät yhteydessä. Sekin olisi kiva tietää. Kaikilla ei ole kovin kannattelevia tuttavia, heillä oma perhe ja osalla talous huono.

Äitini oli alkoholisti. Tirautin muistaakseni haudalla yhden kyyneleen, koska tapana on. En surrut.

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuolemasta on nyt vähän yli puoli vuotta ja olen itsekin edelleen ihan puulla päähän lyöty. Että onhan se ihan normaalia, jos on ollut todella läheiset välit. Mulle äitini oli kaikki kaikessa, hän oli oikeastaan ainoa ystäväni ja läheiseni kun ei mulla ole lapsiakaan. Yritä vaan olla äitisi tukena. Ohjaa häntä hoidon pariin jos ei pärjää, itsellänikin aloitettiin juuri masennuslääkitys ja se tuntuu jollain tavalla auttavan. Ei paljon, mutta tässä tuskassa pienikin helpotus on plussaa. 

Mäkin menetin viime vuonna äidin ja se tuli totaalisena järkytyksenä ja koko mun maailma muuttui harmaaksi. Ei oo maailma enää samanlainen... näennäisesti elän tätä elämää mutta, mutta.. en usko että elän vanhaksi. Eihän tätä murhetta ulkopuoliset enää näe, kun yritän elää arkea.. mulla oli vastoinkäymisiä ennen äitini kuolemaa mutta mikään ei valmistanut minua äitini menetykseen koska äitini menetys on mulle menetyksistä pahin, olen sen aina tiennyt ja pelännyt pienestä pitäen

Jokainen kuolee joskus. Outo aloitus.

Kauheaa olisi se, että eläisimme ikuisesti.

Vierailija kirjoitti:

Miten keski-ikäinen sinkku selviää jos isä on kuollut, ei sisaruksia, ei lapsia, ei lemmikkejä ja sukulaiset eivät yhteydessä. Sekin olisi kiva tietää. Kaikilla ei ole kovin kannattelevia tuttavia, heillä oma perhe ja osalla talous huono.

Antamalla aikaa itselleen ja luvan surra silloin kun siltä tuntuu. Yksinäistä se kyllä on, joutuu yksin tekemään kaiken sen työn mikä olisi jos olisi sisaruksia jakamassa taakkaa. Mutta eipä siinä auttanut kuin tehdä asiat järjestyksessä.

Vaikeaa oli, todella vaikeaa. En meinannut millään pystyä hillitsemään sitä iloa ja riemua. Piti vaan yrittää olla hillitty ja surevainen vaikka olis tehnyt mieli bailata viikko putkeen.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen kuolee joskus. Outo aloitus.

Kauheaa olisi se, että eläisimme ikuisesti.

Et ole itse tainnut kohdata surua.

Vierailija kirjoitti:

Vaikeaa oli, todella vaikeaa. En meinannut millään pystyä hillitsemään sitä iloa ja riemua. Piti vaan yrittää olla hillitty ja surevainen vaikka olis tehnyt mieli bailata viikko putkeen.

Sulla taitaa olla jotain käsittelemättömiä tunteita.