Miten selvisit kun äitisi kuoli?

Vierailija kirjoitti:

Miten keski-ikäinen sinkku selviää jos isä on kuollut, ei sisaruksia, ei lapsia, ei lemmikkejä ja sukulaiset eivät yhteydessä. Sekin olisi kiva tietää. Kaikilla ei ole kovin kannattelevia tuttavia, heillä oma perhe ja osalla talous huono.

Kiitos ajatuksesta. Harvemmin kukaan tätä tilannetta huomioi.

Miten selviämisen sitten määrittää? Aika parantaa haavan, mutta arpi siitä jään

Olin vaan että hö paska juttu. Minulle soitettiin viikko siitä kun äitini oli jo kuollut. Kiva kun kerroitte sanoin vaan. Sitten piti järkätä hautajaiset ja tehdä jotain äitini asunnolle. Menin äitini asunnolle ja aloin ja löysin kaapista yli 10000 euroa. Otin ne itselleni. Siinäpä se sitten en minä alkanut itkemään.

Olin alussa ihan sekaisin itsekin. Jopa niin etten enää oikein edes muista niistä alkuajoista mitään. Mun äidin kuolemaan liittyi vielä muitakin ikäviä asioita, koska hän joutui taloudellisen huijarin kohteeksi, joten se alkuaika oli niin sekavaa etten ymmärrä kuinka oikein pärjäsin, kävin töissä normaalisti ja hoidin samalla ne kuolinpesäasiat, omakotitalon tyhjentämisen vuosikymmenten ravaroista jne.

Jossain ihmeen sumussa ihmiset toimii silloin kun on pakko. Onko mikään ihme, että silloin on surusta suunniltaan? Kaikki ei vaan näytä sitä samalla tavalla ulospäin. Esimerkiksi minusta ei varmaan ulkopuoliset nähneet paljon mitään. Menin vaan kivikasvona eteenpäin. Tosiasiassa olin ihan sekaisin, juoksin psykologeilla ja psykiatreilla, olin lääkitty tsompi ja kaikkea. 

Näin jälkeenpäin ajateltuna kävin vain läpi vaiheita. Vihaa, syyllisyyttä, surua, ihan sydämen särkymistäkin. Käyn edelleen koska asia on sen verran tuore. Mutta on ilahduttavaa tässä vaiheessa huomata, että olen jo monesta vaiheesta selvinnyt. Alussa oli ihan sellaista että kuulin jopa äitini äänen päässäni, koska me höpistiin aina kaikesta. Jos vaikka ostin kaupasta jotain, kuulin äitini kommentin päässäni. Ja sitten oli sitä, että aamulla kun avasin silmäni niin ensimmäiseksi sain paniikin ja huusin, että äiti on kuollut! Eli tavallaan heräsin painajaiseeni joka aamu.

Että vaikka minusta välillä tuntuu etten pääse tästä ikinä yli, niin kun mietin näitä moninaisia vaiheita mitä olen jo käynyt läpi, kyllähän tässä jotain edistystäkin on tapahtunut. Joten miksei tapahtuisi lisääkin? Mulla on myös auttanut se, että olen lueskellut muiden surevien tarinoita. Niitähän on paljon erilaisia, kuka on menettänyt puolisonsa, kuka lapsensa, kuka lemmikkinsä, mutta niissä kaikissa löytyy joku totuuden siemen. Surua ei saa verrata muiden suruun eikä kilpailla sillä kenen suru on suurin. Vaan kuunnella muiden kokemuksia suremisprosessista ja oppia sitä kautta lisää omasta itsestä. 

Muiden surua opiskelemalla oppii myös sen, ettei kaikki toisten suremistyylit sovi itselle. Esimerkiksi jollekin toimii haudalla ramppaaminen, mutta joillakin se vain pahentaa oloa. Eli oppii sen oman tapansa surra. Siksi kehoitan lukemaan muiden surevien kokemuksia. Sieltä löytää itselleen sopivia tapoja.

Eipä siinä paljon pysty lohduttamaan muuta kuin kuuntelemalla. Oma isäni kuoli vuonna 2016. Surin alussa paljon, mutta nyt alkaa helpottamaan. Täytyy ymmärtää että isäni oli jo vanha ja sairas. Se tieto helpottaa. Nuoremman ihmisen kuolemaa on vaikea ymmärtää ja suru kestää varmaan paljon kauemmin.

Työtön mies kirjoitti:

Olin vaan että hö paska juttu. Minulle soitettiin viikko siitä kun äitini oli jo kuollut. Kiva kun kerroitte sanoin vaan. Sitten piti järkätä hautajaiset ja tehdä jotain äitini asunnolle. Menin äitini asunnolle ja aloin ja löysin kaapista yli 10000 euroa. Otin ne itselleni. Siinäpä se sitten en minä alkanut itkemään.

Eli teit kavallusrikoksen - bravo?

Itke aina silloin kun itkettää. Jos olet töissä, itke vasta illalla kotona. Suhtaudu kyyneleisiisi ja suruun hyväna asiana, ystävänä. Kiittele sen olemassaoloa ja ilmaisua, koska se kertoo positiivisesta asiasta, eli rakkaudesta. 

Surun akuutti vaihe kestää puolesta vuodesta pariin vuoteen. Senkin jälkeen suru on olemassa, mutta sitä on oppinut jo jollain tavalla käsittelemään. Ikävä ei ikinä poistu. Mitä enemmän ihmisiä on ollut elämässä, sitä enemmän heistä huomaa joutuvansa luopumaan kun itselle ikää tulee, eikä ole siellä poistujien joukoissa. Esimerkiksi itse olen vasta 44v ja minä olen jo haudannut molemmat vanhempani, toisen veljistäni, kaikki isovanhempani ja pari ystävääkin. Ja siihen liuta lemmikkejä päälle lapsuudenkodin koirista omiin koiriin ym. 

Keski-iässä elämä alkaa tavallaan uudelleen. Ei ole enää niitä nuoruusajan ihmisiä eikä tuttuja paikkoja paljoakaan jäljellä. Se on tosi outo tunne. 

Vuosi 15 menossa. Vieläkään kunnolla siitä toipunut. Ehkä jonain päivänä. Epäilen. Aloitukseen kommenttina: lapsen ei missään olosuhteissa (ainakaan ennen täyttä itsenäistymistä) joutua henkisesti tukemaan vanhempaansa. Jos ei ole henkisesti riittävän kypsä, johtaa tuollainen tilanne herkästi henkiseen vaurioon, jota ei välttämättä koskaan saa korjattua. Suosittelen, että haet itsellesi ensin tukea muilta, jos vähänkään siltä tuntuu, että sitä tarvitset. Vasta sen jälkeen yritä tukea äitiäsi. Pahin virhe, minkä tuossa voit tehdä on kuluttaa omat voimavarasi loppuun liian nopeasti. Silloin oma terveytesi voi romahtaa samalla. Mikäli ajattelet, että äitisi ei antaisi anteeksi, jos ensin keskityt itseesi, unohda sellainen ajatus. Äitisi kyllä ymmärtää (toivottavasti) kunhan pahin suru menee ohi.