Lue keskustelun säännöt.
Miten itseään saa muutettua? Stressaan kamalasti eikä näin voi jatkua
21.04.2023 |
Millä konkreettisilla tavoilla itseään voi muuttaa? En voi elää tällaista elämää, joka on pelkkää stressiä ja suorittamista ja ilotonta arkea. Olen yrittänyt kaikkea: meditaatiota, olosuhteiden konkreettista muutosta, hengitysharjoituksia, kiitollisuuspäiväkirjaa yms mutta ahdinko vain pahenee päivä päivältä.
Olen pienen ja äärimmäisen rakkaan lapsen äiti ja ihanan miehen vaimo. On vakituinen työ, hyvä koulutus, kaunis koti ja ulkopuolisin silmin katsottuna paketti kasassa. Mutta ei ole pään sisällä.
Olen aina ollut ahdistuneisuuteen taipuvainen mutta äitiyden myötä mukaan tuli jatkuvat pelot tulevasta ja lopulta huono-unisuus. Sitten palasin työelämään uuteen työhön, jonka kaoottisessa luonteessa meinasin seota saman tien ja vaihdoin työtä vain muutaman kuukauden jälkeen. Se olikin hyppy ojasta allikkoon ja nyt minulla on liikaa vastuuta ja aivan äärimmäisen paineinen olo. Fyysisesti kärsin unettomuudesta ja kognitiivisista häiriöistä sen vuoksi, välillä on vaikea syödä, päätä särkee usein ja on huono olo. Nyt mukaan on tullut huimaus. Stressaan niin, että mikään ei tunnu enää kivalta. Itken iltaisin kun tuntuu, että elämä vaan kutistuu tuohon työhön, epäonnistun äitiydessä (lapsi ja äitiys on mulle tärkeintä elämässä mutta en ehdi olla lapsen kanssa tarpeeksi) ja etenkin työssäni. Pelkään tulevaisuutta, että tämä tila on jatkuvaa teinpä töitä sitten missä vain.
Nyt on tultava muutos. Olen uupunut ja haluaisin resetoida itseni. Se kuvaa parhaiten oloani. Voi kunpa saisin olla itsekseni vaikka puoli vuotta ja vaan keräillä palasia ja yrittää tehdä niistä taas kokonainen ihminen. Suurin ongelma on se, että mulla ei ole mitään omaa, en enää tiedä kuka olen ja tasapainoilu äitiyden ja työn välillä on liian vaikeaa.
Kommentit (32)
Voitko saada sairaslomaa töistä tai irtisanoutua/jäädä vielä lapsen kanssa kotiin? Kuulostaa, että sun täytyisi saada elämän perusasiat kuntoon: nukkuminen, syöminen, lepo, liikunta, perheen kanssa olo. Nyt siihen ei riitä aikaa, mikä on ymmärrettävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tuon perusteella, että työ on se isoin stressitekijä. Jos suhtautumisen muuttaminen työhön ei tuo tarvittua stressaamattomuutta, niin silloin se vaatis jotain konkreettista, esim lopettamisen. Kuulostaa radikaalilta ja vaikealta, mutta voi olla aivan mahdollista. Etukäteenhän sitä ei edes voi tietää, miten suuren helpotuksen tuollainen muutos antais. Tai saiskohan sairaslomaa, silleen enemmän ku jonku viikon?
Onko avainsanat sun elämässä perfektionismi, materialismi, epävarmuuden huono sietokyky, huono itsetunto...? Mulla oli juuri tämä kombo ja yksi päivä vain luhistuin täysin. Sitä ennen olin hampaat irvessä painanut menemään. Sairastuin burnoutiin ja masennukseen. Sain haluamani hengähdystauon, kun jäin saikulle. Aloitin terapian, jossa opin tuntemaan itseäni lisää. Kaikkein vaikeinta oli myöntää itselleen, että pääkoppa ei ole kunnossa ja tarvitsen apua.
Nyt vuosia myöhemmin, olen kiitollinen tuosta ajanjaksosta vaikka olikin aivan kamala. Mies tuki ja ymmärsin, ilman sitä tukea en olisi tässä. Jätin silloisen työni ja uran, kouluttauduin uudelleen vähemmän stressaavammalle alalle. Muutettiin maalle ja luovuttiin ns kulissielämästä romppeineen. Suurin muutos tapahtui kuitenkin pään sisällä: riittää, että minä itse olen tyytyväinen elämääni, oli se minkälaista vaan. Muiden (perheen ulkopuolisten) mielipiteillä ei ole mitään merkitystä.
Tarvitsetko sen työn?
Kiitollisuuspäiväkirja sai minunkin oloni vain pahenemaan, nyt kiroan kun siltä tuntuu ja se helpottaa. Sanokoon henkistyneet mitä tahansa. Tsemiä! En osaa muuten auttaa.
Tarvitset varmasti muutakin apua, mutta työn kannalta suosittelen tutustumista GTD:hen. Se on konkreettinen työnkulun prosessi, jolla saat kokonaiskuvan omasta tekemisestäsi ja tilanteen haltuun. Käyttäjistä valtaosa koskee stressitasonsa laskeneen merkittävästi. Aloita vaikka tästä: https://gtdnordic.fi/gtd-q/
Kirja löytyy monista kirjastoista (https://gtdnordic.fi/5askelta/ ) ja googlaamalla löydät rajattomasti materiaalia. Enimmäkseen toki englanniksi, mutta linkkaamallani sivulla on korkeatasoista infoa suomeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos. Olen niin solmussa etten edes tiedä miten solmua voisi alkaa avata. Tuntuu hirveältä, että mä en pärjää, olen jotenkin liian tunneihminen enkä halua epäonnistua, koska jäisin siihen vain vellomaan ja ahdistumaan lisää. Painan sydän rinnassa pamppaillen tuhatta ja sataa ja sitten ihmettelen kun pyörryttää ja herään kauhun tunteeseen keskellä yötä enkä enää nuku. Työ on varmasti iso syyllinen mutta kun edellinenkään vaihto ei auttanut, niin miten sitten taas uusi työpaikan vaihto ratkaisisi asian? Tuntuu etten enää osaa yhtään mitään ja kaikki ammatillinen vähäinekin itsevarmuus on vedetty viemäristä alas näiden kahden työn takia. Liian hektinen ja vaativa työ ei sovi minulle mutta minkäs teet, kun kaikki työ on nykyään sellaista. Pitää osata kaikki, tehdä hetiperoitis mahtavia juttuja ja luoda uraa, edetä ja olla jotain. Mä en vaan halua noista mitään. Mitään hissukan rutiinien pyörittelytyötä ei ole tarjolla. Se riittäisi minulle paremmin kuin hyvin.
Täytyy varmaan mennä työterveyteen mutta millaisen kuvan annan itsestäni, kun olen palanut loppuun jo koeajalla? Surkimuksen.
Ei kokemusta. Mene perhekuntoutukseen tai psyykkisen tilan arvioon, ottavat M1-lähetteellä, kun esität psykoottista tai psykoosissa olevaa. Päivärahankin saat lääkärin allekirjoituksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lyhyesti koitan koota oman (paljon vastaavan) kokemukseni.
Traumaattinen lapsuus, jossa jo opittiin yksin pärjääminen, apua en oppinut edes pyytämään, ylenpalttinen vastuunotto kaikesta, koulukiusatuksi tuleminen, totaalinen kyvyttömyys puolustaa itseään, irtosuhteet hyväksynnän hakemiseksi, tyytyminen suurinpiirtein ensimmäiseen mieheen, joka sitten vastaan tuli. Myöhemmin syömishäiriö. Taloudellinen hyväksikäyttö lapsuuden perheen ja mieheni osalta. Täydellinen tauoton ja tukiverkoton lapsiarki. Burnout. 24/7 ahdistus. Korostunut konrtollintarve, puuttuva perusturvallisuus jne.
Koko ajan jäytävä epävarmuus; Ei ketään kehen tukeutua. Pakko pärjätä. Pakko.
Ulospäin; Näyttää siltä, että pakka kasassa. On kaksi ihanaa lasta ilman kummempia haasteita (eli arki sujuu). Pitkä liitto. Kiva koti, kaksi autoa.
Burniksen hoidin vaihtamalla työtä.
Tämä "pärjääminen" on leimannut minua niin, että olen kantanut vastuun myös 90% kodista ja lapsista pitkään. Koitin pyytää omaa aikaa jne. En saanut. Mies on päässyt helpolla; Tiennyt että kyllä vaimo hoitaa. Tällä hetkellä olen varma, että eroamme. Mutta tällä hetkellä minulla ei ole siihen voimia. Mutta en näe itseäni miehen kanssa enää viiden vuoden päästä.
Mutta edelleen; Olo semmoinen totaalisen paska ihan koko ajan ja naamalla lapsuudesta opittu tiukka tekohymy, joka toistaa "Pakko pärjätä".
Olen viimein menossa psykiatriseen arviointiin. Taakse päin katsoessani olen tunnistanut lukuisia käännekohtia, kun olisi pitänyt jo mennä. Ensimmäisen kerran jonkun olisi pitänyt tajuta jo ollessani nippa nappa kouluikäinen, että lapsella ei ole kaikki ok, kun on korostetun reipas, avuksi, ottaa vastaan aikuisien ongelmat ja toimii tukena. Pelottaa mitä arviosta selviää, vaikka enhän minä kunnossa ole ollut oikeastaan ikinä. En vain jaksa enää tätä nykyistä.
Jos elämä koostuu kolmesta palikasta; Työ, Koti ja lapset sekä omat kivat vapaa-ajan asiat. Niin nippa nappa saan tällä hetkellä kaksi kolmesta hoidettua. Se tarkoittaa että rämmin töissä, rämmin kotona. Selviytymismoodissa. En osaa nauttia. En pysty.
Että sinuna; Hakisin apua. Itselleni tie on ollut pitkä, mutta ensimmäistä kertaa on olo, että kyllä tämä voi vielä muuttua. Voin oppia käsittelemään menneet. Oppia uusia ajattelumalleja ja työkaluja. Joku päivä ei ole ehkä näin huijari ja muita huonompi olo.
Ainakin ymmärrät mitkä asiat vaikuttavat tilanteeseesi. Se on oleellista. Huoli tulevasta on siinä mielessä turhaa, että se ei varsinaisesti vaikuta asioihin, paitsi elämänlaatua huonontavalla tavalla. Pitää vain luottaa, että asiat menevät hyvin, kuten yleensä menevätkin. Huolta voi kantaa vaikka kuinka paljon ja joka asiasta, näkemällä uhkakuvia kaikessa. Se on turhaa. Parempi elää elämää tässä hetkessä. Työasia on sitten hieman kinkkisempi. On sellainenkin mahdollisuus, että pääset työn rutiineihin paremmin sisään muutaman kuukauden kuluessa, eikä se enää tunnu niin toivottomalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Arvot kuntoon elämässä. Mitkä ovat tärkeimmät asiat elämässäsi ja mihin haluat panostaa. Muut jätät taka-alalle. Joku aikalisä siis, että olet lapsen kanssa kotona ja pikkuhiljaa sitten mietit työtä ja elämänhallintaa.
Jos tuntuu pahalta niin on syytä lopettaa oravanpyörä ja aloittaa alusta rauhallisemmin.
Kiitos taas. Ikävä kuulla, että muillakin on samanlaisia tilanteita. Tää on ihan hirveää mulla ei ole ketään kenelle purkaa. Mietin että kertoisin äidilleni mutta en uskalla. Tiedän, että sieltä tulisi juuri tuota pitää pärjätä ja kyllä elämä kantaa -juttua. En ole tietääkseni kokenut mitään traumaa lapsena sen kummemmin (mitä nyt vitsasta sai ja pelkäsin jatkuvasti että mut viedään lastenkotiin kun sillä peloteltiin ihan syyttä tietysti mutta minua huonosta käytöksestä syyllistäen) mutta mun on aina ollut vaikea luottaa kehenkään, että kukaan auttaisi tai johon voisin täysin turvata. Aina pitää itse pärjätä.
Haluan panostaa perheeseen, lapseeni. Mutta pakko ihmisen on töissä käydä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja siis mulla on koko ajan olo, että teen liikaa töitä ja se on pois yhteisestä ajasta lapsen kanssa. Tunnen valtavaa syyllisyyttä ja toisaalta mietin miksi ihmeessä kulutan päiväni kamalassa työssä, josta en saa mitään muuta hyvää kuin palkan (ja sekin ihan liian pieni panokseeni nähden). Mutta kai tuo tunne seuraisi sitten taas seuraavaan työhön. Mä en tajua mikä mussa on vialla.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos taas. Ikävä kuulla, että muillakin on samanlaisia tilanteita. Tää on ihan hirveää mulla ei ole ketään kenelle purkaa. Mietin että kertoisin äidilleni mutta en uskalla. Tiedän, että sieltä tulisi juuri tuota pitää pärjätä ja kyllä elämä kantaa -juttua. En ole tietääkseni kokenut mitään traumaa lapsena sen kummemmin (mitä nyt vitsasta sai ja pelkäsin jatkuvasti että mut viedään lastenkotiin kun sillä peloteltiin ihan syyttä tietysti mutta minua huonosta käytöksestä syyllistäen) mutta mun on aina ollut vaikea luottaa kehenkään, että kukaan auttaisi tai johon voisin täysin turvata. Aina pitää itse pärjätä.
Haluan panostaa perheeseen, lapseeni. Mutta pakko ihmisen on töissä käydä.
Arvot kuntoon. Mikä ja kuka pakottaa töihin vai onko se vain ajatus, että pakko pärjätä, pakko tehdä töitä?
Töitä ehtii tehdä, mutta panosta nyt lapseen. Yksinkertainen aikalisä kesän yli ja syksyä kohden mietit miten jatkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä, että olet käyttänyt jo kaikki itsehoidolliset menetelmät, eikä niistä ole apua. Silloin on aika ottaa yhteyttä terveydenhuoltoon, selvästi tässä mennään jo sairaalloisen ahdistuksen puolelle, jos ei nuo kokeilemasi keinot auta. Eli lääkäriin ja siitä eteenpäin, jonkinlainen terapia lienee hyvä vaihtoehto, kenties lääkehoitokin siihen tueksi.
Turha miettiä millaisen kuvan annat työterveydessä, se on heidän hommansa auttaa sinua, ja nykyään burn outit ja mielenterveyden häiriöt on sen verran yleisiä, että tuskin sitä mitenkään ihmetellään. Eihän tuossa ole pelkästään mistään työuupumuksesta muutenkaan kyse, vaan selvästi olet sinnitellyt jo pidemmän aikaa huonon olon kanssa. Hyvä juttu on kuitenkin se, että sua voidaan auttaa. Vaikkei itsehoito onnistu, niin ammattilaisen kanssa tilanne voi olla hyvin erilainen. Aikaa toipuminen varmasti vie, mutta sitä suuremmalla syyllä kannattaa aloittaa prosessi mahdollisimman pian. Tsemppiä!
Miten mies kantaa vastuuta lapsesta ja kodista? Luulin ensin, että olet yksinhuoltaja, mutta lapsellahan on toinen vanhempi. Vastuu lapsesta taitaa kaatua liikaa sinulle.
Tuon takia moni nainen eroaa. Kun lapsi on viikko viikko toisella vanhemmalla, saa viikon välein levätä itse.
Jos lapsi on tärkeä niin pitää elää siten, että saa olla lapsen kanssa ja elämä on mielekästä.
Itse olin kotiäiti kuusi vuotta, koska halusin. Tuon ajan jälkeen on opiskelija ja töitä ollut riittämiin.
Myös ap:n mies voi jättää työpaikkansa ja ryhtyä koti-isäksi.
Miten lastenhoito ja kotityöt jakautuvat teillä miehen kesken ap?
Vierailija kirjoitti:
Kiitos taas. Ikävä kuulla, että muillakin on samanlaisia tilanteita. Tää on ihan hirveää mulla ei ole ketään kenelle purkaa. Mietin että kertoisin äidilleni mutta en uskalla. Tiedän, että sieltä tulisi juuri tuota pitää pärjätä ja kyllä elämä kantaa -juttua. En ole tietääkseni kokenut mitään traumaa lapsena sen kummemmin (mitä nyt vitsasta sai ja pelkäsin jatkuvasti että mut viedään lastenkotiin kun sillä peloteltiin ihan syyttä tietysti mutta minua huonosta käytöksestä syyllistäen) mutta mun on aina ollut vaikea luottaa kehenkään, että kukaan auttaisi tai johon voisin täysin turvata. Aina pitää itse pärjätä.
Haluan panostaa perheeseen, lapseeni. Mutta pakko ihmisen on töissä käydä.
Ei tuota "kyllä elämä kantaa" - juttua kannata vähätellä. Jos mietit asiaa, ymmärrät että turha huolten kantaminen on todellakin turhaa. Se on hukattua energiaa, hukattua aikaa ja monesti jopa sairastuttaa henkilön itsensä. Vaikuttaa siltä, että kaipaat kuuntelijaa, jolle voit purkaa huoliasi. Luulen, että äitisi kanssa kannattaa puhua, jos teillä kerta on suhteet kunnossa. Lääkäriin on turha mennä, sieltä lyödään vain pilleripurkki kouraan.
Hae apua terveydenhuollosta!! Tässä ei meditaatio tai muu riitä, tarvitset oikeasti apua. Tsemppiä!<3