Kenelläkään muulla teiniä joka ei tunnu itsenäistyvän?

Uuden asian tekeminen voi olla aina jännittävää, oli sitten nuori tai vanha. Ja tämä uusi asiahan voi olla muiden silmissä vaikka kuinka pieni, se ei vaikuta asiaan. Muistan kuinka itse jännitin nuorena sitä kun ensimmäistä kertaa soitin pizzeriaan puhelimella ja tein tilauksen. Ei se sen kummempi asia ollut, mutta kun en ollut ennen tehnyt niin jännitti pirusti. Ja hyvin siitä selvittiin. 

Vammainenhan tuo on.

13 Vuotias on ihan lapsi vielä,sitten kun on ikää 17-19 vuotta eikä haluja itsenäistymiseen alkaisin olemaan jo huolissani

Miksi lapsen pitäisi mennä väen vängällä joka paikkaa yksinään? Itse olen heittänyt autolla lapsia ja kavereita leffaan, uimaan, sinne ja tänne, pääsevät paljon helpommalla. Itsenäistyminen muutenkin tulee ainakin pojilla vasta siinä 15 hujakoilla, kun saa mopon alle, eikä tarvitse kyytiäkään (kuin talvisin). Olisit onnellinen, kun saat olla lapsen elämässä vielä mukana aktiivisesti, sitten kun tulee ikää, ei häntä enää näykään kotona, on vähintään suljetun oven toisella puolen. 13-vuotias on vielä aika nuori, ihan lapsi, ei mitään kiirettä häipyä vanhempien elämästä. Kunhan on kavereita myös, ei se tarkoita, että pitäisi olla johonkin menossa koko ajan.

Minusta kuulostaa myös nepsylle tai lievästi autistiselle, kun vertaan omiin tuntemiini autisteihin ja nepsyihin, joita on eri-ikäisiä lähipiirissä. 40-vuotias ystäväni ei koskaan soita minnekään, koska se ahdistaa jumalattomasti, eikä mielellään lähde minnekään tapahtumiin, kun sekin aiheuttaa stressiä. Uusiin kaupunkeihin meno on hirveää, kun ei tunne paikkoja eikä hahmota alueita, joten ei mene. Juuri tuollaista, että en voi mennä tuonne tuntemattomalle grillille tilaamaan ruokaa, kun siellä se tilaus on jotenkin "loogisesti" erilainen prosessi kuin tutulla grillillä.

Toinen keski-ikää lähestyvä aikuinen haluaisi aloittaa kansalaisopiston verkkokurssin kotoa käsin, mutta ei voi, kun siellä on toisia ihmisiä, ja ei tiedä, miten se Zoom toimii. Ahdistaa liikaa. Entäs jos nettiyhteys katkeaa kesken opetuksen? Entäs, jos mikki tai kamera ei toimi? Entäs, jos vastaan väärin? Entäs, jos en opikaan? Entäs, jos sönkötän, kun puhun, tai sanoin jotain hassusti? Entäs, jos opettaja ei olekaan kiva?  Entäs, jos suljen vahingossa Zoomin? Entäs, jos painan siinä väärää nappia?

Kolmannella tämä näkyy eniten romanttisissa ongelmissa, nainen hänkin. Olen ihastunut, en voi kysyä kahville tai mukaan jonnekin tätä miestä. Katselen vain kaukaa, kyllä se mies osaa lukea mun ajatukset ja tajuaa. Hänelle tulee ihan aitoina AHAA-elämyksinä, että ai joo, eihän se mies tiedä tunteistani mitään, jos en ilmaise hänelle itseäni. Tai että ai joo, naisetkin voivat pyytää miestä vaikka kevyesti kahville, ei tarvitse odottaa ja lähettää telepaattiisia signaaleja miehelle, että hän tajuaisi pyytää ulos.

Ainoa, joka näitä kaikkia antamiani esimerkkihenkilöitä yhdistää on rakkaus eläimiin. Jos eläin voi huonosti, uskalletaan lähteä tuntemattomaan eläinlääkäriin julkisilla ja soittaa se puhelu, koska vaihtoehtona on, että eläin voi kuolla. Muussa tapauksessa ei.

Vierailija kirjoitti:

Itse kyseenalaistan tätä suomalaisessa kulttuurissa elävää ajatusta siitä, että lasten pitäisi hyvin nuorena itsenäistyä ja hoitaa omat asiansa . Meillähän tällaista "yksin pärjäämistä" oikein ihaillaan ja ihannoidaan, mikä on aivan sairasta.

Mä olen hoitanut omat asiani jo teini-ikäisestä lähtien, enkä ole siitä ollut koskaan harmissani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäisillä on aivan valtavia eroja siinä, kuinka itsenäisesti liikkuvat ja missä, milloin ja kenen kanssa. Ehkä yleistän, mutta oman kokemukseni mukaan usein eroperheiden lapset, jotka liikkuvat jo aika pienestä kahden kodin välillä, voivat olla hyvinkin itsenäisiä ja tottuneita esim. käyttämään julkisia ja hoitamaan omia asioitaan.

Itse kyseenalaistan tätä suomalaisessa kulttuurissa elävää ajatusta siitä, että lasten pitäisi hyvin nuorena itsenäistyä ja hoitaa omat asiansa ja jotenkin "pärjätä" yksin. Meillähän tällaista "yksin pärjäämistä" oikein ihaillaan ja ihannoidaan, mikä on aivan sairasta. Haluan omia lapsiani suojella sellaiselta. Ei muissa kulttuureissa oleteta, että 13-vuotias liikkuisi julkisilla itsekseen tai jotenkin hoitaisi omia asioitaan itsenäisesti ja yksin. Tämä on joku ihmeellinen suomifiksaatio. Itse luotan siihen, että lapset itsenäistyvät kyllä ajallaan ja lentävät pesästä, kun aika on. 

Mites noi sisäoppilaitokset joilla on pitkä historia euroopassa? Vanhempien ympäripyöreät työpäivät Aasiassa? Höpö höpö, harvassa maassa on näin yliammuttu helikopterivanhemmuuskulttuuri kuin Suomessa, täällä on suojeltu lapset siihen pisteeseen että äitit soittelee liki aikuisten lasten puolesta kesätyöpaikkojen perään. Ja minä niin toivoisin että voisin sanoa liioittelevani tai syyn olevan laiskuudessa, mutta kun se valitettavasti on aivan täysin olematon epämukavuuden- ja stressinsietokyky. Uudet asiat jännittää, ja vanhempien tehtävä on opettaa että jännitys ei ole este.

Aasiassa todella harvassa perheessä molemmat vanhemmat tekevät töitä. Edelleen lapsiperheissä se on isä, joka tienaa ja tekee pitkää päivää, ja äiti on lasten kanssa kotona. Ja heistä todella huolehditaan! Vanhemmat panostavat lasten opiskeluun ja harrastuksiin todella paljon. En todellakaan pidä aasialaisia lapsia mitenkään erityisen itsenäisinä ja omillaan toimeen tulevina, eikä tietysti miljoonakaupungeissa voisikaan edellyttää jotain yksin liikkumista tms lapsilta tai nuorilta. 

Englannin sisäoppilaitokset ovat kyllä luku sinänsä, mutta asia koskee ihan pientä yläluokan lasten (yleensä menevät 13 v sinne) joukkoa, muistan jostakin lukeneeni että noin prosentti brittilapsista käy sisäoppilaitosta ja tähän joukkoon on varmaan laskettu myös ne päiväoppilaat, kaikkihan eivät suinkaan asu koululla. Englannissa ei todellakaan oleteta 13 vuotiaan liikkuvan kaupungilla yksin, ei olisi millään lailla turvallista siellä! Vanhemmat ovat paljon tiiviimmin koulunkäynnissä mukana kuin meillä, eivät lapset mitään asioitaan siellä itse hoida, päin vastoin.

Kyllä tämä oletus, että ekaluokkalaiset kulkevat itse koulumatkansa ja 10 vuotiaat ovat tuntikausia yksin kotona koulupäivän jälkeen tai lomilla on ihan suomalainen erikoisuus.

Englantilaisissa lapsissa huomasit ansiokkaasti, että sisäoppilaitokset koskevat vain pientä osaa kansasta, mutta sitten onnistuit tiivistävään kaikki maailman suurimman mantereen asukkaat japanilaisiksi kännykkäinsinööreiksi. Matkailu voisi todella avartaa sinunkin maailmaasi, jos kävisit vaikka katsomassa, miltä Mumbain kadut tai Borneon maaseutu näyttävät. 

Eikä kyllä oikeastaan koske Japaniakaan. Vaikka siellä kotiäiteys on vielä verrattain yleistä ei sekään tarkoita että lapset roikkuvat äidinhelmassa kuin lohturiepuun tarrautuen. Tokiossa on iltapäivisin julkiset täynnä tyttöjä ja poikia koulupuvuissaan, ihan keskenään, ja miksei olisi, yksi turvallisimpia kaupunkeja maailmassa. Toisaalta myös köyhemmissä paikoissa itsenäisyyttä tulee löytyä, niissä ei valitettavasti ole mitään takeita että voi elää oikeaa lapsuutta edes leikki-iässä, ei tulisi kuuloonkaan että että teiniä paapottaisiin kuin taaperoa.

Puoliohiksena jos löytyy netflix, siellä on ihan hauska sarja, japanilainen, joissa 3-4 vuotiaita lapsia laitetaan tekemään erilaisia askareita aivan yksin, kuvausryhmä piilottelee jossain pusikoissa seuraamassa edesottamuksia. Aivan käsittämätöntä ettei samoja asioita voi muka terveeltä suomalaisteiniltä odottaa ilman että menee rikki.

Siitähän tässä on kyse, millaisia valmiuksia ja taitoja yläasteelle siirtyvältä odotetaan, tervettä itsevarmuutta, itsenäistä ongelmaratkaisukykyä, kommunikointitaitoja ja siis ihan tavan maalaisjärkeä. Ei tässä ole tarkoitus potkia teiniä pihalle, sulkea perheen ulkopuolelle tai katkoa mitään välejä, nämä nyt vaan pitäisi suunnilleen tässä kohtaa kehitystä ottaa haltuun koska parin vuoden päästä tuleekin ihan uudet vaatimukset, vastuunkanto ja päätöksenteko. Miten hitossa noista pitäisi selviytyä jos ei edes bussissa osaa omalla pysäkillä stoppia painaa?? Millainen vanhempi ei ole huolissaan?

Vierailija kirjoitti:

Minusta kuulostaa myös nepsylle tai lievästi autistiselle, kun vertaan omiin tuntemiini autisteihin ja nepsyihin, joita on eri-ikäisiä lähipiirissä. 40-vuotias ystäväni ei koskaan soita minnekään, koska se ahdistaa jumalattomasti, eikä mielellään lähde minnekään tapahtumiin, kun sekin aiheuttaa stressiä. Uusiin kaupunkeihin meno on hirveää, kun ei tunne paikkoja eikä hahmota alueita, joten ei mene. Juuri tuollaista, että en voi mennä tuonne tuntemattomalle grillille tilaamaan ruokaa, kun siellä se tilaus on jotenkin "loogisesti" erilainen prosessi kuin tutulla grillillä.

Toinen keski-ikää lähestyvä aikuinen haluaisi aloittaa kansalaisopiston verkkokurssin kotoa käsin, mutta ei voi, kun siellä on toisia ihmisiä, ja ei tiedä, miten se Zoom toimii. Ahdistaa liikaa. Entäs jos nettiyhteys katkeaa kesken opetuksen? Entäs, jos mikki tai kamera ei toimi? Entäs, jos vastaan väärin? Entäs, jos en opikaan? Entäs, jos sönkötän, kun puhun, tai sanoin jotain hassusti? Entäs, jos opettaja ei olekaan kiva?  Entäs, jos suljen vahingossa Zoomin? Entäs, jos painan siinä väärää nappia?

Kolmannella tämä näkyy eniten romanttisissa ongelmissa, nainen hänkin. Olen ihastunut, en voi kysyä kahville tai mukaan jonnekin tätä miestä. Katselen vain kaukaa, kyllä se mies osaa lukea mun ajatukset ja tajuaa. Hänelle tulee ihan aitoina AHAA-elämyksinä, että ai joo, eihän se mies tiedä tunteistani mitään, jos en ilmaise hänelle itseäni. Tai että ai joo, naisetkin voivat pyytää miestä vaikka kevyesti kahville, ei tarvitse odottaa ja lähettää telepaattiisia signaaleja miehelle, että hän tajuaisi pyytää ulos.

Ainoa, joka näitä kaikkia antamiani esimerkkihenkilöitä yhdistää on rakkaus eläimiin. Jos eläin voi huonosti, uskalletaan lähteä tuntemattomaan eläinlääkäriin julkisilla ja soittaa se puhelu, koska vaihtoehtona on, että eläin voi kuolla. Muussa tapauksessa ei.

Toi viimeinen kappale on kyllä symppis:))

Kannattaa muistaa myös, että 3 viime vuotta on ollut todella erikoista aikaa koronan takia. On voinut siis vaikuttaa lapsen liikkumishaluihin paljonkin, kun yhtäkkiä ns. sulkeuduttiin koteihin.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa myös, että 3 viime vuotta on ollut todella erikoista aikaa koronan takia. On voinut siis vaikuttaa lapsen liikkumishaluihin paljonkin, kun yhtäkkiä ns. sulkeuduttiin koteihin.

Ei vaikuttanut mitenkään kun oli istunut kotonaan jo sitä ennen vuosia, vain koulussa on käyty, muuten ei pihalle laiteta nenää kertaakaan muuta kuin siirtymien takia.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa myös, että 3 viime vuotta on ollut todella erikoista aikaa koronan takia. On voinut siis vaikuttaa lapsen liikkumishaluihin paljonkin, kun yhtäkkiä ns. sulkeuduttiin koteihin.

Todella erikoisen ajan kesto oli lähempänä kolmea kuukautta kuin kolmea vuotta. Tässä jo vähintään vuosi eletty ihan normaalisti.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole kovin paljon kokemusta omien lasten kanssa noista neuroepätyyppillisyyksistä niin vähän olen varovainen vastaamaan, mutta oma keskimmäinen potee OCD:tä ja siihen on saatu nyt ohjeet, että asiasta pitää huomauttaa ja ohjata pois siitä toistosta. Toimisiko samanlainen? Eli kun tulee eteen joku lähteminen jonnekkin, ja lapsi ei halua, nostat ihan kissan pöydälle, että "huomaatko taas miten toimit ja muistatko miten sitten harmittaa myöhemmin?" Ja yksinkertaisesti kärräät lapsen noihin, toki nyt askel kerrallaan ei nyt ekaksi johonkin kuukauden leirille, vaan joku muutamna tunnin jne juttu jossain. Ja siitä sitten aikaa pidentäen? Ja noihin siskon yökyläilyihin ei tosiaan tada oikein muuta lääkettä olla kuin tuo mitä tuossa yllä joku jo mainistsi: sanot suoraan, että asia ei ole hänen päätettävissään. Toki sitten pidät huolen, että pikkusisko & kaverit jättävät tämän yhden rauhaan sinne omaan huoneeseensa.   

Ai kamala, minkälaisella puoskarilla te olette käyneet? Tuo on aivan väärä lähestymistapa ocd:hen. Itsellä paha ocd ja tuo ei ole ocd:n oikeaa hoitoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäisillä on aivan valtavia eroja siinä, kuinka itsenäisesti liikkuvat ja missä, milloin ja kenen kanssa. Ehkä yleistän, mutta oman kokemukseni mukaan usein eroperheiden lapset, jotka liikkuvat jo aika pienestä kahden kodin välillä, voivat olla hyvinkin itsenäisiä ja tottuneita esim. käyttämään julkisia ja hoitamaan omia asioitaan.

Itse kyseenalaistan tätä suomalaisessa kulttuurissa elävää ajatusta siitä, että lasten pitäisi hyvin nuorena itsenäistyä ja hoitaa omat asiansa ja jotenkin "pärjätä" yksin. Meillähän tällaista "yksin pärjäämistä" oikein ihaillaan ja ihannoidaan, mikä on aivan sairasta. Haluan omia lapsiani suojella sellaiselta. Ei muissa kulttuureissa oleteta, että 13-vuotias liikkuisi julkisilla itsekseen tai jotenkin hoitaisi omia asioitaan itsenäisesti ja yksin. Tämä on joku ihmeellinen suomifiksaatio. Itse luotan siihen, että lapset itsenäistyvät kyllä ajallaan ja lentävät pesästä, kun aika on. 

Mites noi sisäoppilaitokset joilla on pitkä historia euroopassa? Vanhempien ympäripyöreät työpäivät Aasiassa? Höpö höpö, harvassa maassa on näin yliammuttu helikopterivanhemmuuskulttuuri kuin Suomessa, täällä on suojeltu lapset siihen pisteeseen että äitit soittelee liki aikuisten lasten puolesta kesätyöpaikkojen perään. Ja minä niin toivoisin että voisin sanoa liioittelevani tai syyn olevan laiskuudessa, mutta kun se valitettavasti on aivan täysin olematon epämukavuuden- ja stressinsietokyky. Uudet asiat jännittää, ja vanhempien tehtävä on opettaa että jännitys ei ole este.

Se onkin jännä juttu, että mistä se jännitys johtuu.

Minä kun olen jännittäjä, vaikka kuljin kaupungissa yksin raitiovaunulla hoitopaikasta äidin työpaikalle jo 6-vuotiaana. 7-vuotiaana kuljin yksin bussilla koulumatkat kahden eri kaupungin välillä. Matkalla poikkesin usein ostamaan karkkia kotiin tullessa. Yksin kulkeminen ei ollut minulle ongelma, mutta vieraiden ihmisten kanssa asioimista jännitin hirveästi vielä teininä ja nuorena aikuisenakin.

Esim. jos piti soittaa puhelimella jollekin muulle kuin äidille tai isälle tai olisi pitänyt mennä yksin ruokaostoksille kotoa lähikauppaan, se saattoi hermostuttaa niin paljon, että välttelin viimeiseen asti.

Vaikea sanoa, mikä tuohon auttaisi.

Vierailija kirjoitti:

Uuden asian tekeminen voi olla aina jännittävää, oli sitten nuori tai vanha. Ja tämä uusi asiahan voi olla muiden silmissä vaikka kuinka pieni, se ei vaikuta asiaan. Muistan kuinka itse jännitin nuorena sitä kun ensimmäistä kertaa soitin pizzeriaan puhelimella ja tein tilauksen. Ei se sen kummempi asia ollut, mutta kun en ollut ennen tehnyt niin jännitti pirusti. Ja hyvin siitä selvittiin. 

Minä jännitän sitä vieläkin, vaikka olen tehnyt sen kymmeniä kertoja.

Onko täällä ihmiset aivan oikeasti sitä mieltä, että suomalaisessa kulttuurissa lapsia ja nuoria jotenkin huolletaan liikaa eikä heiltä riittävästi vaadita itsenäisyyttä ja yksin pärjäämistä?

Sellaisen käsityksen sai monesta viestistä, joissa suomalaista lasten arkea verrattiin ties mihin sisäoppilaitoksiin ja Intian katulapsiin.

Onhan se nyt sataan kertaan tutkittu ja tiedostettu, että suomalaisessa kulttuurissa lapsilta odotetaan itsenäisyyttä tosi nuoresta ja kaikenlaista pärjäämistä ja sinnittelyä ja suoriutumista ihaillaan ja lapsi saa siitä kehuja. Vaikka sitä 7 v vähän pelottaisikin kulkea yksin koulumatkat tai 13 v ei haluaisi matkustaa yksin junalla. Juu, onhan se hienoa kun tokaluokkalainen uskaltaa ja pärjää kotona yksin viisi tuntia koulun jälkeen, mutta ei se välttämättä ihan terveellistä sen lapsen tunne-elämälle ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäisillä on aivan valtavia eroja siinä, kuinka itsenäisesti liikkuvat ja missä, milloin ja kenen kanssa. Ehkä yleistän, mutta oman kokemukseni mukaan usein eroperheiden lapset, jotka liikkuvat jo aika pienestä kahden kodin välillä, voivat olla hyvinkin itsenäisiä ja tottuneita esim. käyttämään julkisia ja hoitamaan omia asioitaan.

Itse kyseenalaistan tätä suomalaisessa kulttuurissa elävää ajatusta siitä, että lasten pitäisi hyvin nuorena itsenäistyä ja hoitaa omat asiansa ja jotenkin "pärjätä" yksin. Meillähän tällaista "yksin pärjäämistä" oikein ihaillaan ja ihannoidaan, mikä on aivan sairasta. Haluan omia lapsiani suojella sellaiselta. Ei muissa kulttuureissa oleteta, että 13-vuotias liikkuisi julkisilla itsekseen tai jotenkin hoitaisi omia asioitaan itsenäisesti ja yksin. Tämä on joku ihmeellinen suomifiksaatio. Itse luotan siihen, että lapset itsenäistyvät kyllä ajallaan ja lentävät pesästä, kun aika on. 

Mites noi sisäoppilaitokset joilla on pitkä historia euroopassa? Vanhempien ympäripyöreät työpäivät Aasiassa? Höpö höpö, harvassa maassa on näin yliammuttu helikopterivanhemmuuskulttuuri kuin Suomessa, täällä on suojeltu lapset siihen pisteeseen että äitit soittelee liki aikuisten lasten puolesta kesätyöpaikkojen perään. Ja minä niin toivoisin että voisin sanoa liioittelevani tai syyn olevan laiskuudessa, mutta kun se valitettavasti on aivan täysin olematon epämukavuuden- ja stressinsietokyky. Uudet asiat jännittää, ja vanhempien tehtävä on opettaa että jännitys ei ole este.

Esim. Britannian sisäoppilaitoksissa eivåt kaikki oppilaat kai ole kovin hyvin aina viihtyneet. Se on vaan sellainen "parempien piirien" kallis perinne.

13v on tosi pieni vielä. Itsekin olin aika kakara vielä siinä iässä. Annas olla kun menee vuosi ja kaksi eteenpäin, voi olla, ettet sitä kotona juurikaan näe. Mikä Suomessa on vikana, kun 13v pitäisi jo itsenäistyä? Miksi lapsia hankitaan, kun niistä halutaan mahdollisimman pian eroon? Varsinkin jos on loppuvuodesta syntynyt, niin anna aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Onko täällä ihmiset aivan oikeasti sitä mieltä, että suomalaisessa kulttuurissa lapsia ja nuoria jotenkin huolletaan liikaa eikä heiltä riittävästi vaadita itsenäisyyttä ja yksin pärjäämistä?

Sellaisen käsityksen sai monesta viestistä, joissa suomalaista lasten arkea verrattiin ties mihin sisäoppilaitoksiin ja Intian katulapsiin.

Onhan se nyt sataan kertaan tutkittu ja tiedostettu, että suomalaisessa kulttuurissa lapsilta odotetaan itsenäisyyttä tosi nuoresta ja kaikenlaista pärjäämistä ja sinnittelyä ja suoriutumista ihaillaan ja lapsi saa siitä kehuja. Vaikka sitä 7 v vähän pelottaisikin kulkea yksin koulumatkat tai 13 v ei haluaisi matkustaa yksin junalla. Juu, onhan se hienoa kun tokaluokkalainen uskaltaa ja pärjää kotona yksin viisi tuntia koulun jälkeen, mutta ei se välttämättä ihan terveellistä sen lapsen tunne-elämälle ole.

Ei täällä kehoteta ketään heitteillepanoon, eikä missään sanota että lapsi pitäisi pakottaa tekemään kaikki yksin tai mitään muutakaan sellaista. Hälytyskellojen olisi kuitenkin hyvä soida ajoissa eikä liian myöhään, jos havaitaan että normaalit asiat ei edes poikkeustilanteissa onnistu paniikin, avuttomuuden ja henkilökohtaisen maailmanlopun vuoksi, on paljon hedelmällisempää reagoida ajoissa. Tuota sietokykyä jännitystä ja epämukavuutta vastaan on parempi harjoittella hiljakseen ikäluokalle sopivilla jutuilla ettei se kasva liian suureksi möröksi jonka ylittäminen onkin sitten tekemätön paikka. Ei se aikuistuminen ole mikään synttäripäivänä tapahtuva hokkuspokkus-temppu vaan pitkällinen prosessi joka alkaa melko penskana ja kestää vielä pitkään täysi-ikäisyyden jälkeenkin. Sinun teinisi ei ole mikään vauva, ja ihan oikeasti aiheutat suurta vahinkoa jos omista henkilökohtaisista syistäsi koitat hidastaa itsenäistymistä, tuo on oikeasti karhunpalvelus!

On meitä monia, itse en pienenä, päiväkoti - 6. luokka ikäisenä jännittänyt oikeen mitään, koulumatkat kuljin yksikseen 2km suuntaansa, kavereille huitelin miten sattui enkä edes vanhemmille soitellut, luottivat sen verta että säälliseen aikaan tulen takaisin. Kännykänkin sain ekan kerran vasta yläasteelle mennessä.

Mutta sitten iski yläaste ja se vähäinen kiusaaminen meni maksimiin ja siinä romahti pohja alta huolella.

Hyvä kun lukiossa osasin muille puhua tai esitelmää pitää.

Aloin jumittamaan enemmän kotona, jumiuduin netin syövereihin.

Perusasiat muuttuivat hirveiksi hikoiluiksi - kaupassa itsekseen käynti, soittaminen ylipäätänsä mihinkään, saatoin kävellä 5 min. ympyrää ja etukäteen harjoitella mahd. puhelun ja silti puhuminen oli hirveätä änkkäystä ja kakomista. Kassalta tilaaminen samaa kauhua.

Ei nyt ap:lle mitään apua mutta onhan noita syitä varmasti monia minkä takia asiat jännittää tai ahdistaa.

Ennen kuin aletaan nepsykortteja heilutella voisi miettiä onko kyse vaikka ihan temperamentista. Aiheesta on kirjoittanut hyvin mm. Liisa Keltikangas-Järvinen. Olen itse luonteeltani todella varovainen, eikä se piirre ole sen kummemmaksi muuttunut iän myötä. Tietysti nyt arveluttavat ja jännittävät eri asiat kuin 10-vuotiaana, mutta piirre säilyy. Koin jotenkin tosi stressaavana, että 80-luvun lopussa jokaisen normaalin teinin olisi pitänyt ryypätä taju kankaalle joka viikonloppu ja vähintäänkin kokeilla tupakointia ja 16-v. neitsyt oli säälittävä. No, omat lapseni (teini ja nuori aikuinen) ovat - yllätys, yllätys - rauhallisia luonteita. Isompi on oikeasti nepsy, mutta nuorempi ihan tavis hyvine sosiaalisine taitoineen. Silti kumpikaan ei juokse huvipuistoissa tai konserteissa kavereiden kanssa. Viihtyvät illat yksin, netissä kavereiden kanssa tai perheen kesken. Jos netin korvaa kirjeenvaihdolla, voisi kuvata itseäni nuoruudessa. En ihan todella ymmärrä miksi me olemme huonompia ihmisiä kuin ne, jotka kulkevat ympäri kaupunkia kaiken vapaa-aikansa.

Jos lasta ihan oikeasti harmittaa oma osaamattomuus ja arkuus, häntä pitää tukea antamalla juuri vaikka pieniä tehtäviä, joissa lapsi vähän joutuu pinnistelemään, muttei liikaa. Mutta todellakaan ei ole yhtä ainoaa muottia mihin kaikkien pitäisi sulloutua. Jos lapsi kokee olevansa vähän erilainen, kun ei halua yökyläillä, kilpailla, esiintyä tms. se voi häntä harmittaa, mutta jos hän on luonteeltaan sellainen, että tällainen toiminta ei ole hänelle luontaista, onko hän sittenkään lopulta onnellinen, jos vääntää suun hymyyn ja esittää, että on tosi kivaa tehdä ihan just sitä samaa mitä kaikki muut tekevät? Tällainen teeskentely kuormittaa monia aikuisiakin. Olisiko lapselle olemassa sellaisia kavereita ja sellaisia harrastuksia, jotka olisivat hänelle parempia? Kyllä ainakin omille lapsilleni on riittänyt kavereita, vaikka eivät ole suuna päänä menossa ja harrastamassa. Olemmehan me aikuisetkin ihan erilaisia. Osa tekee käsitöitä kotona ja osa pelaa joukkuepelejä. Miksi lasten pitäisi tehdä vain tiettyjä asioita? Eli kaikkein tärkeintä olisi minusta yksinkertaisesti rakastaa lasta omana persoonanaan ja toki sitten tukea kasvussa rohkaisemalla ylittämään omia rajojaan sopivalla tavalla.