Mielenterveysongelmat ovat rähjähtämässä käsiin Suomessa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat kadottaneet käsityksen normaaleista elämänarvoista. Uusi sukupolvi täysin kuutamolla. Normaalit pienet vastoinkäymiset ovat muka niin rankkoja, ettei niistä enää selvitä ilman psykiatrin apua ja pillereitä. Ei tuu mitään.

Miksi sinusta vastuu on nuorilla eikä lääketeollisuudella ja lääkäreillä?

Onko sinusta oikein, että kun nuori menee vaikka juttelemaan sairaanhoitajalle ja mieli on maassa päättyneen parisuhteen takia, siitä diagnosoidaan sairaus ja lääkärissä nuorelle annetaan pilleripurkki kouraan, pysyvä diagnoosi ja kirjaukset kantaan?

Lääketeollisuus tekee valtavat voitot tällä, että jokapäiväiset, aiemmin tavalliset elämän ongelmat ja solmukohdat medikalisoidaan.

Harva nuori osaa ja pystyy kyseenalaistamaan, kun lääkäri auktoriteettiasemasta käsin diagnosoi sairauden ja määrää lääkkeen.

Meillä ilmenee samaan aikaan sekä yli diagnosointia sekä lääkintää, mutta myös alilääkintää.

Allekirjoitan tuon, että nykyään etenkin nuorten normaaliin, hetkelliseen ja lievään elämän ahdistukseen/alakuloon määrätään liian helposti mielialalääkkeet ja kirjataan diagnoosi.

Toisessa päässä on sitten taas oikeasti vakavasta ahdistuksesta, masennuksesta yms kärsivät, joille ei meinata määrätä riittävää lääkitystä, koska ne "koukuttavat". Niin no, onko sitten pienempi paha että ilman tehokasta lääkitystä nämä ihmiset eivät kykene poistumaan kotoaan mihinkään, eivät kykene opiskelemaan tai käymään töissä. Pääasiahan toki on, etteivät vain jää koukkuun bentsoihin tai muuhun oikeasti tehokkaaseen lääkitykseen.

Todelliset sekakäyttäjät taas sekoittavat päänsä joka tapauksessa kaikella mahdollisella: viinalla, huumeilla ja vaikka millä lääkeaineilla, ei siinä paletissa pelkät bentsot näyttele kovinkaan merkittävää roolia, koska se pönttö pidetään sekaisin joka tapauksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovat jo räjähtäneet. Ja psykiatria on sekä lapsenkengissään että jälkijunassa (vr muu maailma). Surullista.

Hoidetaan seurausta ei syytä.

Mielenterveyshaasteet aiheuttavat usein työkyvyttömyyttä, kun hoidetaan väärin.

Riippuvuutta aiheuttavilla lääkkeillä, joista on monelle paljon haittaa. Lääkeyhtiöiden julma bisnes.

tää. mulle määrättiin nuoresta pitäen masennuslääkkeitä kun oikeasti oli sattunut kuolemantapauksia lähipiirissä ja olin ahdistunut, alakuloinen, yksinäinen ja hukassa sekä kärsin teini-iän tunnemyllerryksestä. luulin silloin että mulla on joku serotoniinihäiriö aivoissa miksi pitää masennusta hoitaa lääkkeillä. kun yritin irti tuntui että sain pahoja ahdistuskohtauksia ja olon heittelyä ja määrättiin lisää voimakkaampia lääkkeitä ja diagnoositkin alkoi muuttua rankemmaksi. aloin romahtelemaan tavalla joka ei aiemmin ollut mulle tyypillistä.  menetin uskoni psykiatriaan suunnilleen siinä vaiheessa kun tunsin oloni jo ihan zombiksi. purin lääkkeet pois piinaavien vieroitusoireiden kera (mm. uni meni todella huonoksi) ja kappas kummaa ajan saatossa, en elänytkään enää sumussa missä ennen elin ja ei ollut samassa määrin tunne että pää ei toimi. sain sitten kunnon terapiaa n. sitten kun olin jo aika pahaa harmia lääkkkeistä. mitä jälkiä vuosien lääkkeistä jäi? olen aseksuaali minkä epäilen liittyvän nuoresta asti syötyihin SSRI-ryhmän lääkkeisiin. psykiatria varasti multa osan elämää edes kertomatta tän mahdollisuudesta. lääkkeet jätti jälkensä oppimiskykyyn ja muistiin painamiseen. pitkään vieroituksen aikana olen kokenut aivan ihmeellisiä oireita . toki joku tulee varmaan viisastelemaan että tää on vain mun sairaus mutta ne jätän omaan arvoonsa. tiedän mitä tapahtui ja tiedän miten muutuin lääkkeiden myötä.

mielestäni ratkaisu ei ole psykiatriaan rahan lappaminen vaan turvallisemman psykiatrian tekeminen jossa medikalisaatiota puretaan. moni ihminen kipuilee henkisesti mutta en tiedä sanoisinko kaikkea psyykkiseksi sairastamiseksi. elämään kuuluu kärsimystä ja monenlaista mielipahaa ja resilienssin kehittämistä. tunteiden kohtaamisen opettelua, elämänhallinnan opettelua ynnä muuta. paljon voi tehdä mielenterveyden eteen ilman että on lääkepurkilla. näitä asioita itse edelleen opettelen.

Itselleni lääkkeistä on suuri apu. Tosin kamppailun mt-ongelmien kanssa vuosi kymmenet. Kun en itse enää osannut ja jouduin psykoosiin niin lääkkeistä on ollut hyötyä. Toki monia lääkkeitä on jouduttu kokeilemaan ja pari määrätyistä olen itse purkanut. Mahdollisimman pienillä määrillä yritän sinnitellä. Olen myös oppinut puhumaan ja tunnistamaan tunteitani. Se on helpottanut sekä tajuamaan että olen herkkä.

Lääkkeitä ei pitäisi heppoisesti määrätä, mutta niilläkin on paikkansa. Jossain vaiheessa kun kokee olonsa tarpeeksi hyväksi lääkkeistä voi luopua kunhan sitä ei tee lääkehoidon alussa. Itse sain aluksi lääkkeistä vuosikausien jälkeen onnellisuuden tunteen ja tajusin että elämä tosiaan voi tuntua hyvältä. Lääkkeitä ei pitäisi määrätä elämässä tapahtuvien mullistusten kestämiseksi vaan sitten kun toivoton tilanne on jatkunut pitkään eikä muuta vaihtoehtoa ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat kadottaneet käsityksen normaaleista elämänarvoista. Uusi sukupolvi täysin kuutamolla. Normaalit pienet vastoinkäymiset ovat muka niin rankkoja, ettei niistä enää selvitä ilman psykiatrin apua ja pillereitä. Ei tuu mitään.

Miksi sinusta vastuu on nuorilla eikä lääketeollisuudella ja lääkäreillä?

Onko sinusta oikein, että kun nuori menee vaikka juttelemaan sairaanhoitajalle ja mieli on maassa päättyneen parisuhteen takia, siitä diagnosoidaan sairaus ja lääkärissä nuorelle annetaan pilleripurkki kouraan, pysyvä diagnoosi ja kirjaukset kantaan?

Lääketeollisuus tekee valtavat voitot tällä, että jokapäiväiset, aiemmin tavalliset elämän ongelmat ja solmukohdat medikalisoidaan.

Harva nuori osaa ja pystyy kyseenalaistamaan, kun lääkäri auktoriteettiasemasta käsin diagnosoi sairauden ja määrää lääkkeen.

Vastuu on siinä mielessä ihmisillä itsellään, että ei kestetä normaalia elämää. Jos vaikka koulussa sattuu jotain ikävää, kuten pahoinpitely, siellä ollaan ensimmäisenä järjestämässä kriisiapua jopa henkilökunnallekin. En tietysti hyväksy mitään väkivaltaa, mutta kun ei mitään kyetä kohtaamaan enää ilman että mennään täysin sekaisin. Ei aikaisemmin oltu näin heikkoja.

Mistä lähtien porukalla toisen hengiltä pahoinpitely, tai joukolla hakkaaminen, mihin sisältyy nöyryyttäviä elementtejä ja niiden videointia someen, kenkien ja vaatteiden päältä ryöstäminen on muuttunut normaaliksi elämäksi?

Kriisiavun tarvitseminen, kun joutuu elämään tämmöisen keskellä ei ole mikään osoitus heikkoudesta. Eipä ihme, että nuorilla persut on suurin puolue. Ei haluta jengiväkuvaltaa ja veitsiä ja jatkuvaa pelossa elämistä, he näkee tuon kaiken lähietäisyydeltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat kadottaneet käsityksen normaaleista elämänarvoista. Uusi sukupolvi täysin kuutamolla. Normaalit pienet vastoinkäymiset ovat muka niin rankkoja, ettei niistä enää selvitä ilman psykiatrin apua ja pillereitä. Ei tuu mitään.

Ja tämä malli on suoraan Jenkkilästä. Siellä juostaa joka asiasta tsykiatrilla

Sitten on se, että nykyään ihmiset avoimesti jopa mediassa puhuvat kuinka heitä itkettää milloin mikäkin asia. Pidetään itkemistä kaiken maailman asioista jotenkin normaalina nykyään. Itkupillejä he ovat, ja heidän pitäisi ryhdistäytyä.

Minusta ongelma on nimenomaan sinunkaltaisesi ihmiset ja olettamus, että kun minä olen kova ja kylmä eikä mikään tunnu missään, niin kaikkien muidenkin pitää olla.

Monikaan ei tähän pysty, ainakaan ilman antisosiaalisen persoonallisuushäiriön diagnoosia.

Ongelmahan on se, että ihmisillä on tunne-elämä, se on ihan normaalia, itkeminen on ihan normaalia, mutta se ei ole ongelmatonta eikä normaalia, että jokaisesta ohimenevästä tunnetilasta revitään diagnoosi ja tunteet pitää turruttaa ja lääkitä pois pillereillä. Kun tunteet pitäisi osata käsitellä ja niiden kanssa elää, ne kun ovat osa ihmiselämää eikä lääketieteellinen hätätila.

En ole kova ja kylmä. Puhun asioista niin kuin ne ovat. Minulla on normaalit tunteet, mutta en anna niiden hallita elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat kadottaneet käsityksen normaaleista elämänarvoista. Uusi sukupolvi täysin kuutamolla. Normaalit pienet vastoinkäymiset ovat muka niin rankkoja, ettei niistä enää selvitä ilman psykiatrin apua ja pillereitä. Ei tuu mitään.

Ja tämä malli on suoraan Jenkkilästä. Siellä juostaa joka asiasta tsykiatrilla

Sitten on se, että nykyään ihmiset avoimesti jopa mediassa puhuvat kuinka heitä itkettää milloin mikäkin asia. Pidetään itkemistä kaiken maailman asioista jotenkin normaalina nykyään. Itkupillejä he ovat, ja heidän pitäisi ryhdistäytyä.

Minusta ongelma on nimenomaan sinunkaltaisesi ihmiset ja olettamus, että kun minä olen kova ja kylmä eikä mikään tunnu missään, niin kaikkien muidenkin pitää olla.

Monikaan ei tähän pysty, ainakaan ilman antisosiaalisen persoonallisuushäiriön diagnoosia.

Ongelmahan on se, että ihmisillä on tunne-elämä, se on ihan normaalia, itkeminen on ihan normaalia, mutta se ei ole ongelmatonta eikä normaalia, että jokaisesta ohimenevästä tunnetilasta revitään diagnoosi ja tunteet pitää turruttaa ja lääkitä pois pillereillä. Kun tunteet pitäisi osata käsitellä ja niiden kanssa elää, ne kun ovat osa ihmiselämää eikä lääketieteellinen hätätila.

Nimenomaan kun hoitava taho on niin pumpulissa elänyt pullamössö, että ei kestä nähdä mitään tunteita muissa ihmisissä, ei varsinkaan negatiivisia niin siltähän saa diagnoosin ihan normaaliin elämämään kuuluviin tunteisiin ja tunteiden vaihteluun.

Vierailija kirjoitti:

No kohta on yksi ihminen murheena vähemmän hallitukselle, kun ta*an itseni. :)

N.20

No, oikeistohallitus ei sinusta välitä, mutta toivottavasti itse välität ja jaksat elää vaan eteenpäin. Voimia.

Tässäkin keskustelussa näkyy miten suomalaisessa yhteiskunnassa vähätellään mielenterveysongelmia ja koitetaan mutuilla niitä mustavalkoisemmiksi ja yksinkertaisemmiksi kuin mitä ne todella ovat. Varsinkin nuorten ongelmiin suhtaudutaan ylimielisesti ja väheksyvästi.

Olen alle kolmekymppinen ja joutunut kahden vakavasti mieleltään sairaan kasvatettavaksi ennen huostaanottoa. Heistä molemmat vähättelivät eivätkä hoitaneet mielenterveysongelmiaan kuntoon. Kyseessä on kuitenkin kaksi korkeasti koulutettua ihmistä, eivätkä hekään pysty myöntämään psyykkisten ongelmien todellisuutta.

Jouduin kokemaan lapsuudessani fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä, nälässä pitämistä ja kokonaisvaltaista kaltoinkohtelua. Kotona ryypättiin, riideltiin ja me lapset yritimme vain pysyä poissa tieltä, näkymättömissä. Meitä ei ollut oikeastaan olemassa ollenkaan. Tietokone ja netti olivat ainoita asioita mitkä toivat turvaa, lohtua ja iloa elämään.

Pahinta oli kuitenkin se, kun sai huomata, että kodin ulkopuolellakaan ei ole tervetullut tai hyväksytty. Kiusaaminen ja syrjintä teki koulunkäynnistä vastenmielistä, joka on ainakin omalla kohdallani aiheuttanut sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja eristäytymistä muista ihmisistä.

Rankka lapsuus on jättänyt jälkensä myös sisaruksiini, joista yksi on lähtenyt oman käden kautta. Itse olen meistä jäljellä olevista ainoa, joka käy töissä ja on opiskellut lukiota pidemmälle.

Jatkuvasti saa lukea täältä miten meille milleniaaleille on annettu kaikki helpolla. Olisi mielenkiintoista tietää millaista on oikeasti vaikea elämä Suomessa, kun omani on ollut palstan keski-ikäisten mielestä liian helppoa.

Voin kertoa, että varsinkin tänä keväänä elämäni lopettaminen on käynyt mielessäni toistuvasti näiden parin kuukauden aikana. Tilannetta ei myöskään helpota se, että siirryin työtehtäviin, joissa joudun tekemisiin ilkeisiin, elämäänsä kyllästyneisiin ihmisiin, jotka purkavat pahaa oloaan minuun. Itken monesti ennen työpäivän alkua. Elämäni on 80 % pelkkää kärsimystä, vaikka olen tehnyt kaiken ns. oikein, hankkinut hyvän koulutuksen, olen velaton, päihteetön ja fyysisesti huippukunnossa. Elän erakkoelämää, jos työssäkäyntiä ja opiskelua ei lasketa. Ei ole varaa edes omaan asuntoon, kun palkka jää alle 3 000 euron, eikä näin vähän tienaavalle sinkulle myönnetä asuntolainaa.

Elämä on pelkkää sinnittelyä, kestämistä ja jaksamista vuodesta toiseen. Ei tässä ole mitään järkeä. En tiedä kuinka kauan jaksan enää. Tuntuu että minulla ei ole odotettavissa tulevaisuudessa muuta kuin pelkkää raatamista, vastenmielisiä ihmiskohtaamisia, stressiä, yksinäisyyttä ja huono-osaisuutta. Olen taistellut turhaan läpi p*skan elämäni tähän pisteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat kadottaneet käsityksen normaaleista elämänarvoista. Uusi sukupolvi täysin kuutamolla. Normaalit pienet vastoinkäymiset ovat muka niin rankkoja, ettei niistä enää selvitä ilman psykiatrin apua ja pillereitä. Ei tuu mitään.

Ja tämä malli on suoraan Jenkkilästä. Siellä juostaa joka asiasta tsykiatrilla

Sitten on se, että nykyään ihmiset avoimesti jopa mediassa puhuvat kuinka heitä itkettää milloin mikäkin asia. Pidetään itkemistä kaiken maailman asioista jotenkin normaalina nykyään. Itkupillejä he ovat, ja heidän pitäisi ryhdistäytyä.

Minusta ongelma on nimenomaan sinunkaltaisesi ihmiset ja olettamus, että kun minä olen kova ja kylmä eikä mikään tunnu missään, niin kaikkien muidenkin pitää olla.

Monikaan ei tähän pysty, ainakaan ilman antisosiaalisen persoonallisuushäiriön diagnoosia.

Ongelmahan on se, että ihmisillä on tunne-elämä, se on ihan normaalia, itkeminen on ihan normaalia, mutta se ei ole ongelmatonta eikä normaalia, että jokaisesta ohimenevästä tunnetilasta revitään diagnoosi ja tunteet pitää turruttaa ja lääkitä pois pillereillä. Kun tunteet pitäisi osata käsitellä ja niiden kanssa elää, ne kun ovat osa ihmiselämää eikä lääketieteellinen hätätila.

En ole kova ja kylmä. Puhun asioista niin kuin ne ovat. Minulla on normaalit tunteet, mutta en anna niiden hallita elämääni.

Kyllä sinä olet kova ja kylmä, kun leimaat kriisiavun tarvitseminen pahoinpitelyn ja väkivallan kohdatessa heikkoudeksi. Et vaan ymmärrä sitä itse, kun on defenssi päällä. Yrität nyt kovasti nostaa omaa egoa, minä olen oikeanlainen, muut ovat vääränlaisia ja heikkoja. Mutta mitään ymmärrystä, tai empatiaa muiden kokemusta kohtaan sinulla ei ole. Et osaa antaa tilaa muiden kokemukselle.

Jos joku tarvitsee kriisiapua, on parempi että hän sitä saa, jotta pystyy jatkamaan koulunkäyntiä tai työtään ja pysyy elämässä kiinni. Vaikka se sinusta onkin heikkoa ja säälittävää.

Vai muka kolmoiskriisi.

Korona on ollutta ja mennyttä, aivan turhaa vouhkausta oli koko juttu vaikka minäkin otin peräti neljä rokotetta.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ukrainalaisille paska juttu, mutta me olemme nyt turvassa naton sateenvarjon alla.

Ilmaston lämpeneminen on erityisesti Suomessa iloinen asia, johon kannattaa vain sopeutua. Mikäli edes sille on tarvetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovat jo räjähtäneet. Ja psykiatria on sekä lapsenkengissään että jälkijunassa (vr muu maailma). Surullista.

Hoidetaan seurausta ei syytä.

Mielenterveyshaasteet aiheuttavat usein työkyvyttömyyttä, kun hoidetaan väärin.

Riippuvuutta aiheuttavilla lääkkeillä, joista on monelle paljon haittaa. Lääkeyhtiöiden julma bisnes.

tää. mulle määrättiin nuoresta pitäen masennuslääkkeitä kun oikeasti oli sattunut kuolemantapauksia lähipiirissä ja olin ahdistunut, alakuloinen, yksinäinen ja hukassa sekä kärsin teini-iän tunnemyllerryksestä. luulin silloin että mulla on joku serotoniinihäiriö aivoissa miksi pitää masennusta hoitaa lääkkeillä. kun yritin irti tuntui että sain pahoja ahdistuskohtauksia ja olon heittelyä ja määrättiin lisää voimakkaampia lääkkeitä ja diagnoositkin alkoi muuttua rankemmaksi. aloin romahtelemaan tavalla joka ei aiemmin ollut mulle tyypillistä.  menetin uskoni psykiatriaan suunnilleen siinä vaiheessa kun tunsin oloni jo ihan zombiksi. purin lääkkeet pois piinaavien vieroitusoireiden kera (mm. uni meni todella huonoksi) ja kappas kummaa ajan saatossa, en elänytkään enää sumussa missä ennen elin ja ei ollut samassa määrin tunne että pää ei toimi. sain sitten kunnon terapiaa n. sitten kun olin jo aika pahaa harmia lääkkkeistä. mitä jälkiä vuosien lääkkeistä jäi? olen aseksuaali minkä epäilen liittyvän nuoresta asti syötyihin SSRI-ryhmän lääkkeisiin. psykiatria varasti multa osan elämää edes kertomatta tän mahdollisuudesta. lääkkeet jätti jälkensä oppimiskykyyn ja muistiin painamiseen. pitkään vieroituksen aikana olen kokenut aivan ihmeellisiä oireita . toki joku tulee varmaan viisastelemaan että tää on vain mun sairaus mutta ne jätän omaan arvoonsa. tiedän mitä tapahtui ja tiedän miten muutuin lääkkeiden myötä.

mielestäni ratkaisu ei ole psykiatriaan rahan lappaminen vaan turvallisemman psykiatrian tekeminen jossa medikalisaatiota puretaan. moni ihminen kipuilee henkisesti mutta en tiedä sanoisinko kaikkea psyykkiseksi sairastamiseksi. elämään kuuluu kärsimystä ja monenlaista mielipahaa ja resilienssin kehittämistä. tunteiden kohtaamisen opettelua, elämänhallinnan opettelua ynnä muuta. paljon voi tehdä mielenterveyden eteen ilman että on lääkepurkilla. näitä asioita itse edelleen opettelen.

Itselleni lääkkeistä on suuri apu. Tosin kamppailun mt-ongelmien kanssa vuosi kymmenet. Kun en itse enää osannut ja jouduin psykoosiin niin lääkkeistä on ollut hyötyä. Toki monia lääkkeitä on jouduttu kokeilemaan ja pari määrätyistä olen itse purkanut. Mahdollisimman pienillä määrillä yritän sinnitellä. Olen myös oppinut puhumaan ja tunnistamaan tunteitani. Se on helpottanut sekä tajuamaan että olen herkkä.

Lääkkeitä ei pitäisi heppoisesti määrätä, mutta niilläkin on paikkansa. Jossain vaiheessa kun kokee olonsa tarpeeksi hyväksi lääkkeistä voi luopua kunhan sitä ei tee lääkehoidon alussa. Itse sain aluksi lääkkeistä vuosikausien jälkeen onnellisuuden tunteen ja tajusin että elämä tosiaan voi tuntua hyvältä. Lääkkeitä ei pitäisi määrätä elämässä tapahtuvien mullistusten kestämiseksi vaan sitten kun toivoton tilanne on jatkunut pitkään eikä muuta vaihtoehtoa ole.

mulla ongelma oli se että olin niin naiivi että uskoin että mulla on joku serotoniinivaje aivoissa miksi tarvin lääkkeitä. jotenkin näin ne mulle määrättiin. luulin että olen kroonisesti viallinen ja mun pitää hoitaa itseä masislääkkeillä että ne ratkaisee ongelmat. no ratkaisiko? alun jälkeen ei juurikaan. vietin vuosia aika apaattisessa tilassa ja lääke saattoi jopa ylläpitää sitä.

tarinoita on erilaisia. minun elämän lääkkeet pilasivat ja siksi olen aika lääkevastainen. olen lääkevastainen myös kokemuksen jälkeen jossa havaitsin että ihan perus elintavat ja itsestä huolehtiminen tuottaa parempia tuloksia mielialan kanssa. yksi osa pahaa oloa on nämä lääkkeiden puhkaisemat seksuaalisen toiminnan häiriöt mitkä tulivat tasan tarkalleen siitä kun niin nuoresta pitäen vuositolkulla olin lääkitty.

eipä kukaan lääkäri monesti ehdottanut että hei puretaanpa nuo sun lääkkeet. vuosien aikana peräti yksi lääkäri ehdotti sitä (näin monia) ja sekään ei sitten antanut kunnon turvallista ohjeistusta niiden hitaaseen purkuun. jouduin ihan silkkaan helvettiin kun purin ne aika nopeasti.

Joskus jos sais seksiä niin mun ongelmat korjaantuu . Sit vielä pitäis pystyä siihen . Niin

Vierailija kirjoitti:

Nuo uusioperhekuviot ovat myös raskaita lapsille. Herkkä lapsi voi sairastua, vaikka ulkoisesti näyttäisi kaikki olevan hyvin.

Kyllä siinä helposti alkaa lapsi olla ymmällään kun isä heitetään ulos, jos hänestä on koskaan ollutkaan havaintoa, ja joka viikonloppuaamu esitellään kahvipöydässä krapulainen uusi isäpuoli ennen kuin tämä taas sulkeutuu vielä vähän lepäämään äidin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kodista monen nuoren ongelmat lähtee. Turvaton, rajaton lapsuus.

Mihin teoriaan perustuu väitteesi rajoista, tai niiden puutteesta? Vai viittaatko Suomen lakiin? Käytöstapoihin? Ajatteletko, etteivät ihmiset tiedä normeja, ja siten tahattomasti toimivat niiden vastaisesti? Vai, että ovat psykopaattisia tms.?

Meillä on perheitä, joissa lapsilla ei ole sääntöjä tai ne luovat sääntönsä itse. Lapsille on annettu liikaa päätösvaltaa asioissa, joiden pitäisi olla vanhempien päätettävissä, koska lapset eivät näe kokonaisuuksia eivät omaa parastaan. Vanhemmat eivät halua tuottaa lapselleen pettymyksiä ja sanoa ei tai sitten eivät vaan muuten panosta lapsen kasvatukseen. Rajattomuus on eräänlaista turvattomuutta. Kellä vastuu, sillä valta. 

Ikävä todeta, mutta totuus lienee tässä. Syyt kylläkin ovat seurausta monista tekijöistä.

Ei päätöksiä lasten käsiin. Ei koulussa, eikä kotona.

Tämä on rahavetoisen ja materialistisen politiikan kääntöpuoli.

Nuoret väsyvät kilpailukeskeisessä yhteisössä ja jäävät yksin

ongelmiensa kanssa. Eikö raha tuonnutkaan onnea ja kenelle

tämä oli yllätys.

Vierailija kirjoitti:

Kun vanhemmat eivät selvästikään kasvattaa itseensä luottavia nuoria, vanhemmille järjestettävä kahden vuoden iltakoulu ennen lapsen hankintaa. Tietoa selvästi puuttuu, myös käytännön järkeä.

Koska ihmisluonto ei ole varsinaisesti muuttunut esim. sadassa vuodessa olisi tärkeää tutkia, miksi nykyään sekä ammattikasvattajat että vanhemmat epäonnistuvat kasvatustyössään. Siinä mielessä siis, että lapset ja nuoret kärsivät raskaista mielenterveysongelmista. Se kun vaan ei ole tieteellisesti pätevä selitys, että nykyvanhemmat ovat huonoja. Oli ne 80-90-luvullakin osa ihan hirveitä.

Minä veikkaan, että syynä on yhdistelmä näistä: -älylaitteet ja some (miettimään rehellisesti kuinka kauan itse olette älypuhelimelle ja huomatkaa, että sama tilanne on vanhemmilla ja lapsilla. Aitoa vuorovaikutusta on päivän aikana vähän.

-kriisiytynyt varhaiskasvatus. Pitkäjänteistä työtä on vaikeaa tehdä, kun hoitajat ja opettajat vaihtuvat kokoajan

-Eroperheiden vuoroviikkovanhemmuus yhä pienemmillä lapsilla. Monilla jo taapero elää viikko-viikko -elämää. Ehkä teini-ikäiselle tuo sopii, mutta erityisesti alle kouluikäiselle lapselle se on vahingollista. Enkä kritisoi eroa, vaan sitä vuoroviikkovanhemmuutta. Toivottavasti tätä joku tutkii.

-Nykyajan NS. neuvotteleva kasvatus, joka kovin pientä lasta enemmän hämmentää kuin kasvattaa lempeästi. Pitäisi pystyä olemaan lempeä ja luja ja aikuisella on myös oikeus näyttää suuttumus.

-

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa näkyy miten suomalaisessa yhteiskunnassa vähätellään mielenterveysongelmia ja koitetaan mutuilla niitä mustavalkoisemmiksi ja yksinkertaisemmiksi kuin mitä ne todella ovat. Varsinkin nuorten ongelmiin suhtaudutaan ylimielisesti ja väheksyvästi.

Olen alle kolmekymppinen ja joutunut kahden vakavasti mieleltään sairaan kasvatettavaksi ennen huostaanottoa. Heistä molemmat vähättelivät eivätkä hoitaneet mielenterveysongelmiaan kuntoon. Kyseessä on kuitenkin kaksi korkeasti koulutettua ihmistä, eivätkä hekään pysty myöntämään psyykkisten ongelmien todellisuutta.

Jouduin kokemaan lapsuudessani fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä, nälässä pitämistä ja kokonaisvaltaista kaltoinkohtelua. Kotona ryypättiin, riideltiin ja me lapset yritimme vain pysyä poissa tieltä, näkymättömissä. Meitä ei ollut oikeastaan olemassa ollenkaan. Tietokone ja netti olivat ainoita asioita mitkä toivat turvaa, lohtua ja iloa elämään.

Pahinta oli kuitenkin se, kun sai huomata, että kodin ulkopuolellakaan ei ole tervetullut tai hyväksytty. Kiusaaminen ja syrjintä teki koulunkäynnistä vastenmielistä, joka on ainakin omalla kohdallani aiheuttanut sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja eristäytymistä muista ihmisistä.

Rankka lapsuus on jättänyt jälkensä myös sisaruksiini, joista yksi on lähtenyt oman käden kautta. Itse olen meistä jäljellä olevista ainoa, joka käy töissä ja on opiskellut lukiota pidemmälle.

Jatkuvasti saa lukea täältä miten meille milleniaaleille on annettu kaikki helpolla. Olisi mielenkiintoista tietää millaista on oikeasti vaikea elämä Suomessa, kun omani on ollut palstan keski-ikäisten mielestä liian helppoa.

Voin kertoa, että varsinkin tänä keväänä elämäni lopettaminen on käynyt mielessäni toistuvasti näiden parin kuukauden aikana. Tilannetta ei myöskään helpota se, että siirryin työtehtäviin, joissa joudun tekemisiin ilkeisiin, elämäänsä kyllästyneisiin ihmisiin, jotka purkavat pahaa oloaan minuun. Itken monesti ennen työpäivän alkua. Elämäni on 80 % pelkkää kärsimystä, vaikka olen tehnyt kaiken ns. oikein, hankkinut hyvän koulutuksen, olen velaton, päihteetön ja fyysisesti huippukunnossa. Elän erakkoelämää, jos työssäkäyntiä ja opiskelua ei lasketa. Ei ole varaa edes omaan asuntoon, kun palkka jää alle 3 000 euron, eikä näin vähän tienaavalle sinkulle myönnetä asuntolainaa.

Elämä on pelkkää sinnittelyä, kestämistä ja jaksamista vuodesta toiseen. Ei tässä ole mitään järkeä. En tiedä kuinka kauan jaksan enää. Tuntuu että minulla ei ole odotettavissa tulevaisuudessa muuta kuin pelkkää raatamista, vastenmielisiä ihmiskohtaamisia, stressiä, yksinäisyyttä ja huono-osaisuutta. Olen taistellut turhaan läpi p*skan elämäni tähän pisteeseen.

Olen pahoillani puolestasi. Vaikutat vahvalle ihmiselle, jossa olisi aineksia vaikka mihin, jos vaan jaksat nähdä myös ne hyvät asiat elämässäsi ja ympärilläsi.

Tästä palstasta on tullut huonon ilmapiirin, ilkeilyn ja latistamisen mekka. Ero vaikka 15 vuoden takaiseen av-palstaan on valtava. Luulen, että yhä useampi henkisesti tosi huonosti voiva viettää täällä aikaansa, ja purkaa huonoa oloaan ilkeilemällä muille - koska se on anonyymisti niin helppoa. Tosielämässä tuskin monikaan täällä niin kovin pätevänä arvostelijana esiintyvä uskaltaa suutansa avata. Täällä on helppoa olla "joku", kun oikeassa elämässä elämässä ei ole. Suunsoittajat pitäisi osata jättää omaan arvoonsa, vaikka vaikeaahan se on, jos keskustellaan itselle vaikeasta ja tärkeästä aiheesta.

En itsekään tiennyt masennuksesta ja ahdistuksesta - ylipäätään mielenterveyden ongelmista - mitään, ennen kuin muutama läheinen ihminen tällaisiin sairastui. Edelleenkään en väitä tietäväni mitä toisen mielessä liikkuu, mutta ehkä hieman paremmin näen syy-seuraus -suhteet.

Koirat haukkuu ja karavaani kulkee, eli koeta jaksaa!

Uusliberalismi syynä. Leikataan, tehostetaan, jos jossain on vähääkään väljää ja tilaa hengittää ja hyvinvointia lisäävää, leikataan ja tehostetaan. Sitten vielä lopussa ei edes odoteta että homma toimii vaan leikataan ja tehostetaan. Sitten ihmetellään että miten mt-ongelmat on räjähtämässä.

Tuntuu, että asioista yritetään väkisin tehdä nykyisin monimutkaisempia kuin ne ovatkaan. Ennen työmarkkinoilla riitti töitä siivoojasta lääkäriin ja työtahti kaikilla oli inhimillisempi. Jos koulu ei napannut, mentiin töihin, saatiin hieman rahaa ja elämänsyrjästä kiinni, oma vastuu ja vapaus. Nykyisin hössötetään, että jokaisella rätin heiluttajalla pitää olla lähdeviittaustekniikka kunnossa ja koulutuksella englanninkielinen nimi, niin komealta kuulostaa. Kaikki yritetään saada pois alentavista ammatillisista opinnoista ja ne harvat, jotka sieltä valmistuvat, joutuvat todella rankkaan työrytmiin, koska tekijöitä ei ole tarpeeksi. Kukaan ei halua hoitaa ihmisiä tai ajaa kuorma-autoa, kun halutaan olla influenssereita ja tehdä sisältöä alustoille ym. tuubaa. Vähän pihalla oleva nuori syrjäytyy automaattisesti, kun ei ole noita matalan kynnyksen töitä, joilla aloitella aikuiselämää.

Koko ajan pitää pähkäillä miltä minusta tuntuu. Olenko tänään tyttö, poika vai vessaharja. Täkäläinen nuorisotyöntekijä sai Yleltä paljon palstatilaa, kun nyyhki miten v. 2007 syntyneet olivat menetetty ikäluokka, koska heillä ei koronan takia ollut kuutosluokan kevätjuhlaa. Ja entä jos meni vanhojen tanssit tai penkkarit, miten voi aikuistua? Vähemmästäkin nuoret ahdistuvat, kun aikuiset, joiden pitäisi olla realistisia ja arkijärkeviä, alkavat vouhottaa kuinka nuoret ovat kriisissä. 

Ja kun aikuinen oikein kuulostelemalla kuulostelee, että tuntuuko parisuhde nyt kymmenen vuoden jälkeen kukoistavalta ja onko olo kuin vastarakastuneella, niin ei, ei ole, etsitään uusi. Ja hehkutetaan, kuinka lapset ovat aivan riemuissaan ottaneet äidin tai iskän uuden kumppanin vastaan, ovat he ihan mahtavia tyyppejä (taisinkin jonkun heistä nähdä tällä viikolla)! 

Koulussakin pitää aina keksiä uutta ja säväyttävää. Unohdetaan lukutaito ja laskeminen, ne on niin so last season!

Ei tätä k*setusta hoideta yhtään millään määrällä rahaa mielenterveyspalveluihin (vaikka hyvä alkuhan sekin olisi).

Minä en ymmärrä tätä yksilöterapiakeskeisyyttä. Monella nuorella on elämänhallintataitojen kanssa ongelmia, itsestä huolehtimisen kanssa ongelmia ja ihmisten kohtaamisen kanssa ongelmia. Yksiössä ajan viettäminen tietokoneen kautta ei ratkaise asioita. Miksi osaa terapia-ajoista ei kulutettaisi ihan vain toiminnallisuuteen sen ainaisen lässyttämisen sijaan. Olisi vaikka erilaisia ryhmiä jossa opeteltaisiin tärkeitä asioita hyvinvoinnille : päivärytmi, unen tukeminen, lääkkeettömät keinot masennuksen kanssa kamppailuun (toki jotkut voi kokea hyötyä lääkityksestä) ynnä muut. Näihin pitäisi satsata jo kouluaikana enemmän. Konkreettisesti opeteltaisiin näitä keinoja.  Voisi olla opettelua raha-asioiden hoitoon jos kyseessä olisi nuoret koska solmussa olevat raha-asiat ei auta mielenterveyttä. Vertaistukiryhmiä olisi enemmän nuorille tutustua toisiin nuoriin niin että yhteisöllisyyttä olisi enemmän.

Terapiaa voisi olla mutta harvemmin ja osa näistä ajoista olisi toiminnallisia. Myös toiminnallisempaan kuin lässytysterapiaan voitaisiin satsata enemmän: keholliseen terapiaan missä opetellaan stressinhallintaa, ihan konkreettiseen terapiaan jossa mennään sinne ahdistuksen alkulähteille (joka voi olla jollakin esim.kaupassa käynti marketissa). 

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että asioista yritetään väkisin tehdä nykyisin monimutkaisempia kuin ne ovatkaan. Ennen työmarkkinoilla riitti töitä siivoojasta lääkäriin ja työtahti kaikilla oli inhimillisempi. Jos koulu ei napannut, mentiin töihin, saatiin hieman rahaa ja elämänsyrjästä kiinni, oma vastuu ja vapaus. Nykyisin hössötetään, että jokaisella rätin heiluttajalla pitää olla lähdeviittaustekniikka kunnossa ja koulutuksella englanninkielinen nimi, niin komealta kuulostaa. Kaikki yritetään saada pois alentavista ammatillisista opinnoista ja ne harvat, jotka sieltä valmistuvat, joutuvat todella rankkaan työrytmiin, koska tekijöitä ei ole tarpeeksi. Kukaan ei halua hoitaa ihmisiä tai ajaa kuorma-autoa, kun halutaan olla influenssereita ja tehdä sisältöä alustoille ym. tuubaa. Vähän pihalla oleva nuori syrjäytyy automaattisesti, kun ei ole noita matalan kynnyksen töitä, joilla aloitella aikuiselämää.

Koko ajan pitää pähkäillä miltä minusta tuntuu. Olenko tänään tyttö, poika vai vessaharja. Täkäläinen nuorisotyöntekijä sai Yleltä paljon palstatilaa, kun nyyhki miten v. 2007 syntyneet olivat menetetty ikäluokka, koska heillä ei koronan takia ollut kuutosluokan kevätjuhlaa. Ja entä jos meni vanhojen tanssit tai penkkarit, miten voi aikuistua? Vähemmästäkin nuoret ahdistuvat, kun aikuiset, joiden pitäisi olla realistisia ja arkijärkeviä, alkavat vouhottaa kuinka nuoret ovat kriisissä. 

Ja kun aikuinen oikein kuulostelemalla kuulostelee, että tuntuuko parisuhde nyt kymmenen vuoden jälkeen kukoistavalta ja onko olo kuin vastarakastuneella, niin ei, ei ole, etsitään uusi. Ja hehkutetaan, kuinka lapset ovat aivan riemuissaan ottaneet äidin tai iskän uuden kumppanin vastaan, ovat he ihan mahtavia tyyppejä (taisinkin jonkun heistä nähdä tällä viikolla)! 

Koulussakin pitää aina keksiä uutta ja säväyttävää. Unohdetaan lukutaito ja laskeminen, ne on niin so last season!

Ei tätä k*setusta hoideta yhtään millään määrällä rahaa mielenterveyspalveluihin (vaikka hyvä alkuhan sekin olisi).

Nykyään pitää olla Linkedin jossa julkisesti jakaa työhistoriaansa (arvatkaapa miltä se tuntuu jos mielenterveys on pettänyt ja työhistoriassa aukkoja), tehdä itsestä videopätkiä, olla somessa, ja kassankäyttöönkin pitää olla kokemusta ennen kuin kassalle pääsee. Välillä lentää yrjö, kun lukee noita työpaikkojen vaatimuksia aurinkoisesta tehosuorittajasta joka saa suunnilleen nollatuntisopimuksen ja siihenkin vaaditaan vaikka mitä. :X Työpaikkakin pitää ansaita vasta kun on ensin suostunut esim toimimaan vuokramiehenä ja sitten ehkä joku armelias työnantaja palkkaa sinut. Toki suhteilla pääsee kiilaamaan ehkä ohi.