Lue keskustelun säännöt.
40+ nyt vs. 90-luvulla
12.04.2023 |
Olen hippusen yli 40-vuotias ja aloin verrata itseäni äitiini silloin, kun hän oli saman ikäinen. Kaikilla murrosikäisillä on varmasti sisäänrakennettu "vanhempani on noloja" -asenne. Mutta nyt voin tässä iässä verrata jo hieman objektiivisemmin itseäni ja äitiäni. Tässä eroja:
- Pukeudun edelleen samoin kuin n. 30-vuotiaana enkä mielestäni (ja tämä on nyt subjektiivinen analyysi) näytä mitenkään nololta tai että yrittäisin näyttää nuoremmalta kuin olen. Äidilläni oli sellainen "nuorisovaatekokeilu" juuri 40+ ikäisenä ja se näytti tosi oudolta. Tässä itse ajattelen vaikuttavan senkin, että nykyaikana sallitaan jokaisen pukeutua vapaammin omalla tyylillään.
- Kuuntelen samaa musiikkia kuin moni 20-30 -vuotias ja tunnen samat pop-kulttuuriasiat kuin nuoremmatkin. Sanastoni on myös ajassa elävä, vaikka en ihan teinin tavoin yleensä puhu. Äitini oli aina ihan pihalla nuorisokielestä.
- Äitini koki itsensä vanhaksi jo 40+ ikäisenä, ja odotteli innoissaan eläkettä. Itse olen vasta nyt urapolulla, jossa on hyvät näkymät edetä, ja olenkin nopeasti edennyt viimeiset viisi vuotta.
- Voin ihan hyvin mennä ulos keikalle tai tanssimaan, ja tanssin usein illanvietoissa koko illan. Tässä ehkä tosin tanssiharrastukseni näkyy. Mutta äitini ulkonakäynnit olivat iässäni sellaista tuopin ääressä nuokkumista ja ketjupolttelua (ajan mukaisesti?) Itse en juo tai polta.
Tuossa nyt jotakin eroja. Enkä sano, että äitini olisi nyt silmissäni mitenkään nolo enkä arvostele hänen tapaansa olla 40-vuotias. Mutta onko tämä oikeasti sitä että "40 on uusi 30" vai onko minulla vain harha itsestäni ja olen oikeasti nolo? (Kestän kyllä kuulla kaikki mielipiteet!)
Kommentit (33)
Oli siinä ennen suurempi sukupolvien välinen kuilu. Minä katson samoja leffoja kuin teinini ja voimme lainata toistemme farkkuja ja paitoja. Ainoastaan musiikisaa on se ero ettei k-pop oikein ole mun juttu, enkä lue mangoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ihan mummo. Kiva kun sulla on energiaa. Minulla sitä ei ole ollut ikinä. Kunhan kotityöt jaksaa ja saisi nukuttua yönsä.
Lähestyn neljääkymppiä kovaa vauhtia ja kyllä minulla on tunne, että vanhempani olivat 90-luvulla huomattavasti "iäkkäämpiä" kuin minä nyt. Pukeutumistyyli, harrastukset ja kiinnostuksen kohteet, puhetapa, kavereiden näkeminen (oikeastaan heidän kohdallaan sen vähyys)... pitkä lista tulee.
Kysehän voi ihan hyvin olla siitäkin, että me vain olemme lapsellisempi sukupolvi. :)
Itse olen 40+ ikäinen pitkäaikaistyötön ilman koulutusta ja asustelen melko uudessa asunnossa lähellä ison kaupungin keskustaa. En usko, että tällainen olisi ollut mahdollista tai sallittua 20 vuotta sitten.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen 40+ ikäinen pitkäaikaistyötön ilman koulutusta ja asustelen melko uudessa asunnossa lähellä ison kaupungin keskustaa. En usko, että tällainen olisi ollut mahdollista tai sallittua 20 vuotta sitten.
Oi silloin oli sallitumpaa. Asuttiin silloisen miehen kanssa uudessa kämpässä. Ei häiritty työllä mitenkään. Sossullakin oli luukku alakerran aulassa mistä sai hakea tukensa käteisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun vanhemmat oli varmaan jo kolmekymppisinä aikuisempia kuin minä nyt 50-vuotiaana! :D
Mutta tämä aika on sallivampaa, ei ennen vanhaan voinut olla niin vapaasti "oma itsensä" tai sai helposti hullun leiman. Ainakin pohjoisessa, mistä olen kotoisin. Ehkä jossain Helsingissä oli eri meininki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmat oli varmaan jo kolmekymppisinä aikuisempia kuin minä nyt 50-vuotiaana! :D
Mutta tämä aika on sallivampaa, ei ennen vanhaan voinut olla niin vapaasti "oma itsensä" tai sai helposti hullun leiman. Ainakin pohjoisessa, mistä olen kotoisin. Ehkä jossain Helsingissä oli eri meininki.
Meillä päin oli persoonia ja jokainen sai olla mitä oli. Nykyään on kaikilla oltava joku leima
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmat oli varmaan jo kolmekymppisinä aikuisempia kuin minä nyt 50-vuotiaana! :D
Mutta tämä aika on sallivampaa, ei ennen vanhaan voinut olla niin vapaasti "oma itsensä" tai sai helposti hullun leiman. Ainakin pohjoisessa, mistä olen kotoisin. Ehkä jossain Helsingissä oli eri meininki.
Meillä päin oli persoonia ja jokainen sai olla mitä oli. Nykyään on kaikilla oltava joku leima
Tässäkin on tietty perä. Ennen vanhaan sallittiin eksentrisyyttä kun taas nykyään jokaisen pitää olla jonkun olemassa oleva sosiaalis-yhteiskunnallisen ryhmän jäsen ja edustaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä teinien ja nuorten elämään kuuluu se, että vanhempia ihmisiä (mallia 25+) pidetään vähän noloina, yksinkertaisina ja ihan vaan vanhoina. Mä en ollut nuorena edes mikään bilettäjä vaan tylsä kotihiiri, ja silti vanhuus oli noloa.
Turhaan yrität olla nuorekas.Kukaan mies ei enää himoitse kiviaikaasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En taivu enää katsomaan uusia elokuvia, paitsi pieniä indiefilmejä. En kuuntele nykymusiikkia. Vaatteet on samaa mitä 90, 80, 70, 60 ja 50 luvulla. Keski-ikä on saapunut ja se on todella syvältä.
Vierailija kirjoitti:
Lähestyn neljääkymppiä kovaa vauhtia ja kyllä minulla on tunne, että vanhempani olivat 90-luvulla huomattavasti "iäkkäämpiä" kuin minä nyt. Pukeutumistyyli, harrastukset ja kiinnostuksen kohteet, puhetapa, kavereiden näkeminen (oikeastaan heidän kohdallaan sen vähyys)... pitkä lista tulee.
Kysehän voi ihan hyvin olla siitäkin, että me vain olemme lapsellisempi sukupolvi. :)
Juuri näitä asioita itsekin mietin. 50-luvun alkupuolella syntyneet vanhempani kävivät harvoin ulkona. He näkivät kavereitaan silloin tällöin kun käytiin koko perheenä kylässä. Kummallakaan ei ollut mitään kodin ulkopuolisia harrastuksia - äitini mm. lopetti rakkaan musiikkiharrastuksensa kun sai ensimmäisen lapsensa (tätä en ymmärrä lainkaan). He eivät harrastaneet populaarikulttuuria esim. käymällä elokuvissa tai keikoilla tai soittamalla musiikkia kotona, vaikka kumpikin tykkäsi musiikista ja katsoi elokuvia televisiosta. Äidilläni oli lyhyt permanentattu tukka, jollaista ei ollut kellään nuoremmalla. Kellään hänen ikäisellään nähnyt pitkää tukkaa (yhdellä kaverin äidillä oli, ja häntä pidettiin aikuisten toimesta vähän pinnallisena hempukkana). Myös vaatteet olivat sellaisia, että niitä nuoremmat sukupolvet eivät olisi käyttäneet, kuten jakkuja, helminappeja ja ruusukuosia. Kukaan ei käyttänyt esim. tuohon aikaan muodikkaita 501-farkkuja.
Yksi merkillepantava seikka oli alkoholin käyttö ja tupakointi. Todella moni vanhempieni ystävistä tupakoi, ja sitä harrastettiin jopa sisätiloissa ja lasten läsnäollessa. Ja silloin kun istuttiin iltaa jonkun perheen luona, vanhemmat - etenkin isät - saattoivat juoda todella paljon vaikka lapset leikkivät jaloissa. Nykyään ystävistäni todella harva tupakoi. Lasten seurassa juotaisiin korkeintaan yksi tuoppi, jos sitäkään.
Nyt kun mietin nelikymppisiä kavereitani, niin naisilla on pitkiä hiuksia, pukeudutaan huppareihin ja lenkkareihin, käydään keikoilla, puhutaan suurimpien Netflix-tai HBO-hittien uusista käänteistä, otetaan tatuointeja, nähdään kavereita muutoinkin kun juhlissa jne. Ihmisten ulkomuodossa ja tavassa ilmaista kiinnostuksenkohteitaan on minusta myös tapahtunut valtava muutos. Ennen oltiin paljon enemmän samasta puusta veistettyjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aiemmin piti olla järkevä ja asiallinen ikänumeron perusteella, sanoisin, että jo noin kolmekymppisestä alkaen.
"En oo enää sinisilmäinen, mä olen kolmikymppinen."
Ei siis saanut enää olla kovin kiinnostunut esim. nuorten asioista ja kulttuurista.
Nyky-yhteiskunta tarjoaa paljon enemmän vapauksia toteuttaa itseään, joten suuri kertomus ikänumeron ja elämisen/olemisen vastaavuudesta ei enää monestikaan toteudu.
Toki tämä ei ole mikään uusi asia. Sanotaanko 1500-luvun Suomessa oli samanlaista filosofisesti. Modernisaatio järkeisti elämää ja muutti arkea. Nyt eletään jälkimodernia aikaa tältä osin. Tosin nykyään asenteita myös sekoitellaan hyvinkin kaukaa.
Kukaan parikymppinen vaan ei pidä sinua ikäisenään. Vain sinä itse.
Mä en nuorenakaan ikinä ajatellut, että 40-50 v. vanhempani olisi olleet vanhoja tai noloja. Molemmat teki uraa liike-elämässä ja olivat hyvin dynaamisia ja tyylikkäitä. Ihailin vähän heitä, ja halusin samanlaiseksi isona.
Mutta minä nyt 45 v:nä... Ei ole löytynyt puolisoa, työssä jota inhoan, lihonut lihavaksi kun ei muuta iloa ole elämässä kuin syöminen, ei edes omistusasuntoa tai mitään omaisuutta. Eläkeikää odottelen, että jospa silloin olisi jotain iloa elämässä, kun ei ole pakko yrittää enää tehdä työtä jossa on huono ja jota vihaa.
En voi verrata, koska äitini oli kuolemassa tässä iässä jossa nyt olen, 40+v. Mutta toki hän silloin, kun teini olin, niin tuntui "vanhalta", koska oli äitini, mutta samalla tiedostin, että hän oli todella nuori minun teinivuosinani (30-36v).
Vierailija kirjoitti:
Turhaan yrität olla nuorekas.Kukaan mies ei enää himoitse kiviaikaasi.
Tämä kommentti oli nyt ihan ohi aiheen. Millään miesten himoitsemisilla ei ole mitään merkitystä. Nykyajan nuoret on tässä(kin) fiksumpia. Eivät putoa enää siihen miinaan että arvo olisi millään tavalla miesten mielipiteistä kiinni.
Ysärin nelikymppisillä oli semmoisia persoonallisia kotiasuja ja muutenkin säästäväistä sukupolvea. Ja silloin pidettiin vielä normaalina myös sanallisesti nolata murrosikäisiä kertomalla kaikenlaisia kiusallisia lapsuuden sattumuksia kavereille ja tyttö/poikaystäville. Nämä alkavat olla menneisyyttä, mutta ilmeisesti vielä paikoin pienemmillå kylillä on voimissaan yhä tämä ajattelu, että vanhemmat ovat noloja.
nosto