Vauvojen mielenterveyden ongelmat

Kum vauva, jo vauva, masentuu, hän lienee huonossa ympäristössä itsensä kannalta.

Masentuminen on suojareaktio. Itseäni pelottaa, että vanhemmille vielä kerrottaisiin vauvan masennuksesta, eikä vauva pääsisi enää karkuun henkisellä tasolla.

Kun heikon vanhemmuuden keskelle saa tiedon, että vauva on masentunut, vanhempi sallii ongelman, koska kaikkihan johtuu vauvan geeneistä.

Nykyään kaikki halutaan selittä geeneillä, vaikka vanhemmat usein tekevät ongelman.

Lapsen kannalta tuntuu, että ainoa apu olisi lähiomaiset, jotka voisivat tukea vanhempia.

"Jopa 1015 prosentilla vauvoista on mielenterveysongelmia" - ei voi olla noin vähäinen osuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta jutussa sanottiin, että masennus on vauvoilla hyvin harvinaista. Vähän tuntuu huuhaalta, että muut "mielenterveyden häiriöt" on valtavan yleisiä.

Suomessa näkee oikeasti aika paljon masentuneen oloisia vauvoja. Voihan ne olla sen luonteisiakin sitten, ilmeettömien möllöttäjien ilmeettömiä möllöttäjälapsia.

Sanoisitko rauhallisen lapsen äidille, että lapsesi on ilmeetön möllöttäjä? Kaikkea sitä anonyymisti nettiin oksennetaan...

Jotkut ovat tarkkailijoita ja käsittelevät ajatuksia päänsisällä. Toiset haluavat olla kiinteässä vuorovaikutuksissa muihin ilmeillä ja eleillä.

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta jutussa sanottiin, että masennus on vauvoilla hyvin harvinaista. Vähän tuntuu huuhaalta, että muut "mielenterveyden häiriöt" on valtavan yleisiä.

Kuinka suuri vauvan masennuksen täytyy olla, jotta se häiritsisi aikuista? Vauvan masentunut mieli on mielestäni aina huolestuttava, ilman jotain tiettyjä kriteerejäkin, jonka mukaan masentunut mieli voitaisiin määritellä masennukseksi.

Vierailija kirjoitti:

Äidit (ja isät) tuijottaa liikaa puhelimen näyttöä, sen sijaan että olisivat vuorovaikutuksessa vauvan kanssa?

"Vuorovaikutuksesta" voi olla vain enemmän haittaa, kun sitä ei osaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta jutussa sanottiin, että masennus on vauvoilla hyvin harvinaista. Vähän tuntuu huuhaalta, että muut "mielenterveyden häiriöt" on valtavan yleisiä.

Kuinka suuri vauvan masennuksen täytyy olla, jotta se häiritsisi aikuista? Vauvan masentunut mieli on mielestäni aina huolestuttava, ilman jotain tiettyjä kriteerejäkin, jonka mukaan masentunut mieli voitaisiin määritellä masennukseksi.

Kirjoitinpa epäselvästi, sori. Tarkoitin apaattisuuden, en masennuksen... Yritin sanoa, että vauvan apaattisuus on aina surullista ja huolen aihe, koska kyseessä on psyykkiselle kehitykselle niin tärkeä ikä.

Ihmisen ei kuuluisi itkeä joka päivä, hetkeäkään.

Tietysti masentunut ei viitsi edes itkeä.

Vierailija kirjoitti:

Tietysti masentunut ei viitsi edes itkeä.

Hän "rauhoittuu".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta jutussa sanottiin, että masennus on vauvoilla hyvin harvinaista. Vähän tuntuu huuhaalta, että muut "mielenterveyden häiriöt" on valtavan yleisiä.

Kuinka suuri vauvan masennuksen täytyy olla, jotta se häiritsisi aikuista? Vauvan masentunut mieli on mielestäni aina huolestuttava, ilman jotain tiettyjä kriteerejäkin, jonka mukaan masentunut mieli voitaisiin määritellä masennukseksi.

Kirjoitinpa epäselvästi, sori. Tarkoitin apaattisuuden, en masennuksen... Yritin sanoa, että vauvan apaattisuus on aina surullista ja huolen aihe, koska kyseessä on psyykkiselle kehitykselle niin tärkeä ikä.

Mutta ongelma kai onkin sen todentaminen, että onko kyseessä apaattinen mieliala, temperamentti, allergia tai joku muu vaiva. Ja vielä lisäksi ne hoitokeinot sitten siihen.

Vierailija kirjoitti:

Tietysti masentunut ei viitsi edes itkeä.

Edelleenkin tuon artikkelin mukaan runsas itkeminen on masennuksen oire.

Vierailija kirjoitti:

Kum vauva, jo vauva, masentuu, hän lienee huonossa ympäristössä itsensä kannalta.

Masentuminen on suojareaktio. Itseäni pelottaa, että vanhemmille vielä kerrottaisiin vauvan masennuksesta, eikä vauva pääsisi enää karkuun henkisellä tasolla.

Kun heikon vanhemmuuden keskelle saa tiedon, että vauva on masentunut, vanhempi sallii ongelman, koska kaikkihan johtuu vauvan geeneistä.

Nykyään kaikki halutaan selittä geeneillä, vaikka vanhemmat usein tekevät ongelman.

Lapsen kannalta tuntuu, että ainoa apu olisi lähiomaiset, jotka voisivat tukea vanhempia.

Ja jos niitä lähiomaisia ei ole saatavilla avuksi, niin aika vähissä on keinot vauvaperheen tueksi.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisen ei kuuluisi itkeä joka päivä, hetkeäkään.

Sano se mun koliikkivauvalle.

Kiitettävä prosentti. 

Palstalaisista 2015 prosenttia on melkein lukutaitoisia. 

Oisko jo aikuisten geenitestien aika, esm kutsuntaikä koko vuosikasvulle. Geenivirheitä, mt häiriöitä, heikkolahjaisuutta tai rumuutta edustavat armotta sterilointiin, etteivät pääse lisääntymään...

Ai jaa, mitenkö poikkeaa 1930-luvun jalostusopeista ..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan koliikki oikeasti mielenterveyshäiriö.

Ei yksi pääsky kesää tee, mutta miehen tädillä oli koliikki ja nuorena aikuisena tuli mt-syistä eläke.

Mikä on mielenterveyshäiriö.

Oletetaan, että aikuinen ihminen kidnapataan ja suljetaan kellariin, jossa hän joutuu olemaan täysin kappaajansa armoilla; mikäli uhri huutaa päivittäin, onko hänellä mielenterveyshäiriö?

Tämäpä juuri. Jos vauva peilaa epäterveitä olosuhteita käytöksessään, onko se mielenterveyshäiriö vauvalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta jutussa sanottiin, että masennus on vauvoilla hyvin harvinaista. Vähän tuntuu huuhaalta, että muut "mielenterveyden häiriöt" on valtavan yleisiä.

Kuinka suuri vauvan masennuksen täytyy olla, jotta se häiritsisi aikuista? Vauvan masentunut mieli on mielestäni aina huolestuttava, ilman jotain tiettyjä kriteerejäkin, jonka mukaan masentunut mieli voitaisiin määritellä masennukseksi.

Kirjoitinpa epäselvästi, sori. Tarkoitin apaattisuuden, en masennuksen... Yritin sanoa, että vauvan apaattisuus on aina surullista ja huolen aihe, koska kyseessä on psyykkiselle kehitykselle niin tärkeä ikä.

Mutta ongelma kai onkin sen todentaminen, että onko kyseessä apaattinen mieliala, temperamentti, allergia tai joku muu vaiva. Ja vielä lisäksi ne hoitokeinot sitten siihen.

Temperamentti ei aiheuta huonoa suhdetta, vaan viime kädessä, aikuisen kykenemättömyys vastata toisen yksilöllisiin tarpeisiin - ja ongelmien kasautuminen, jolloin haaste käy yhä suuremmaksi.

Tosiasia on, että vaikka vauvaa rakastaisi enemmän kuin omaa elämäänsä, ellei ole kykyä eläytyä toiseen ihmiseen (ja näitä ihmisiä on paljon), ei toista voi koskaan kunnolla ymmärtää. Ei sille omalle luonteen vammalle mitään voi.

Allergia ei mielestäni sekään ole syy. Mutta voi olla rankka lisärasite, valmiiksi vaikealle suhteelle.

Väitän, että ei ole vaikeaa nopeasti nähdä, onko vauvalla vakava ongelma hoitajansa kanssa. Se on havaittavissa joka ikisestä liikkeestä ja eleestä, siitä, miten ne sopii yhteen - ja silloin robottikin voisi sen todeta, teoriassa. Kysymys kuuluukin, kuinka todentaa tieteellisesti se, minkä pystymme helposti näkemään. (Joku voisi olla erikoistunut pelkästään tähän profilointiin, lopulta kone.) Mutta toisaalta: mitä tehdä sillä tiedolla? Vahvaa hyvinvointia ei näytä olevan kiinnostusta organisoida. Jos olisi, se olisi tehty ajat sitten. Ulkomaapolitiikka ja riisto taitavat olla kannattavampia juttuja. Sillä tavalla asioita priorisoidaan... MEILTÄ PUUTTUU JOKIN YHTEISKUNTATASO, INTOHIMO SIVISTYKSEEN JA ONNELLISUUTEEN. Verovaroja kertyy minimiperiaatteella, ei-niin-vahvat ovat hyviä kuluttajia, jne. Keskinkertaisuus on varmasti optimaalista. Kerro minulle siis YKSIKIN syy, miksi yhteiskunnallisella tasolla tahtoisimme, että suomalaiset vauvat olisivat taatummin onnellisempia?

kuulostaa kliseeltä, mutta ihmisten laiskuus on heidän rappionsa. Halutaan, että vauvat olisivat onnellisia - mutta ei ymmärretä, että ei paraskaan psykiatri/psykologi tms. voi asioita muuttaa, ellei se suomalaisten "edustajia" riittävästi kiinnosta; elleivät he tiedä tai välitä sittä, mikä tieteen rooli asiassa on. Mihin suuntaan tieteen sallitaan kehittyvän, tai missä sitä pantataan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta jutussa sanottiin, että masennus on vauvoilla hyvin harvinaista. Vähän tuntuu huuhaalta, että muut "mielenterveyden häiriöt" on valtavan yleisiä.

Kuinka suuri vauvan masennuksen täytyy olla, jotta se häiritsisi aikuista? Vauvan masentunut mieli on mielestäni aina huolestuttava, ilman jotain tiettyjä kriteerejäkin, jonka mukaan masentunut mieli voitaisiin määritellä masennukseksi.

Kirjoitinpa epäselvästi, sori. Tarkoitin apaattisuuden, en masennuksen... Yritin sanoa, että vauvan apaattisuus on aina surullista ja huolen aihe, koska kyseessä on psyykkiselle kehitykselle niin tärkeä ikä.

Mutta ongelma kai onkin sen todentaminen, että onko kyseessä apaattinen mieliala, temperamentti, allergia tai joku muu vaiva. Ja vielä lisäksi ne hoitokeinot sitten siihen.

Temperamentti ei aiheuta huonoa suhdetta, vaan viime kädessä, aikuisen kykenemättömyys vastata toisen yksilöllisiin tarpeisiin - ja ongelmien kasautuminen, jolloin haaste käy yhä suuremmaksi.

Tosiasia on, että vaikka vauvaa rakastaisi enemmän kuin omaa elämäänsä, ellei ole kykyä eläytyä toiseen ihmiseen (ja näitä ihmisiä on paljon), ei toista voi koskaan kunnolla ymmärtää. Ei sille omalle luonteen vammalle mitään voi.

Allergia ei mielestäni sekään ole syy. Mutta voi olla rankka lisärasite, valmiiksi vaikealle suhteelle.

Väitän, että ei ole vaikeaa nopeasti nähdä, onko vauvalla vakava ongelma hoitajansa kanssa. Se on havaittavissa joka ikisestä liikkeestä ja eleestä, siitä, miten ne sopii yhteen - ja silloin robottikin voisi sen todeta, teoriassa. Kysymys kuuluukin, kuinka todentaa tieteellisesti se, minkä pystymme helposti näkemään. (Joku voisi olla erikoistunut pelkästään tähän profilointiin, lopulta kone.) Mutta toisaalta: mitä tehdä sillä tiedolla? Vahvaa hyvinvointia ei näytä olevan kiinnostusta organisoida. Jos olisi, se olisi tehty ajat sitten. Ulkomaapolitiikka ja riisto taitavat olla kannattavampia juttuja. Sillä tavalla asioita priorisoidaan... MEILTÄ PUUTTUU JOKIN YHTEISKUNTATASO, INTOHIMO SIVISTYKSEEN JA ONNELLISUUTEEN. Verovaroja kertyy minimiperiaatteella, ei-niin-vahvat ovat hyviä kuluttajia, jne. Keskinkertaisuus on varmasti optimaalista. Kerro minulle siis YKSIKIN syy, miksi yhteiskunnallisella tasolla tahtoisimme, että suomalaiset vauvat olisivat taatummin onnellisempia?

Ei allergia vanhemman ja lapsen välisessä suhteessa, vaan itsenäisenä tekijänä lapsen oireilussa. Näin sanotaan artikkelissa:

MISTÄ vanhempi sitten tietää, kärsiikö vauva mielenterveyteen liittyvistä oireista vai onko hänellä esimerkiksi fyysistä vaivaa, kuten allergioita, kireä kielijänne tai refluksia?

Tämän Riihonen kuvaakin olevan vaikeaa, minkä vuoksi hän kehottaa vanhempia hakemaan apua, jos he huomaavat, että vauva ei voi hyvin.

Kannattaa hakea apua, jos vauva itkee paljon ja itkuisuus huolestuttaa ja rasittaa vanhempia.

Muistakaa, että "woke" on ollut muodissa jo 30 vuotta, ja... #lapsiviha, #miesviha.