Ajatuksia vauvojen pahoinpitelyyn johtavista syistä.

vaan selvittämään äitien ehkä turhaankin uupumiseen johtavia syitä. Tuo uupumus voi todellakin, kuten joku aiemmin kirjoitti, viedä järjen, ja johtaa sitä kautta suunnilleen mihin vain.



Se, että äiti uupuu kun lapsi itkee yöt on tietenkin eri asia, se ei ole turhaa uupumista, siihen täytyisi saada ihan konkreettista lapsenhoito apua, että saisi nukkua. Se ei helpotu keskustelemalla. Mutta tässä olikin tarkoitus herättää keskustelua turhan suorittamisen takia uupumisesta.





ap

miten hirveän raivon vauva minussakin herätti, kun olin järjettömän väsynyt. Kun tuntui että se ei nuku koskaan, teki mieli paiskata vauva seinään. Vaikka olen normaalisti rauhallinen ihminen.



MUTTA se, että siirtää ajatukset käytäntöön on ihan eri asia. Se, että uutisessa kuvaillut vammat syntyvät, on vaatinut että vauvaa on ravisteltu hartiavoimin. Ja varmaan roikoteltu jaloista ja käsistä mahdollisesti paiskattu oikeasti seinään.



Hirveintä minusta oli että lasta ei oltu viety ajoissa lääkäriin, vaikka äidin on täytynyt tietää että vauvalla on asiat huonosti. Ties miten kauan nekin murtumat oli olleet.

murtaisi vauvansa luita toistuvasti sen vuoksi, että on suorittanut turhaan. Se voi johtaa kärttyisyyteen, masennukseen, univaikeuksiin, tyytymättömyyteen, hoitoavun tarpeeseen, oman lääkityksen tarpeeseen, mutta tuollaiseen julmuuteen tarvitaan jotain suurempaa taustalle kuin vain se, että arvelee, että yhteiskunta ja media odottaa äidiltä jotain enemmän ja parempaa kuin mitä jaksan nyt just.

Jos vaikka tuhat äitiä tuntee edellisen kuvailemia tunteita, onko se ihme jos yksi niistä tuhannesta astuu sen rajan yli

vahingoittavani vauvaa tai nähnyt ihan mielikuvia, että pudotan lapsen lattialle tms. Välillä olen mennyt viereiseen huoneeseen itkemään ja huutamaan ja takomaan nyrkillä tyynyä.. Tämä on normaalia sietokykynsä rajoilla olevalle ihmiselle.

Pienen vauvan kimppuun käyminen on rajan yli astumista, väitän, että terve ihminen ei sitä tee.

Miehestäkään tuskin on paljon apua, sillä tämän kehittyminen isäksi on vielä vuosien päässä hyvässäkin tapauksessa silloin kun vastasyntynyt huutaa koliikkiaan ja imee tissiä.



Tarvittaisiin eri-ikäisten naisten verkostoja, joissa syntyisi tukea ja keskusteluyhteys.



Äitiyslomalla tuore äiti voi joutua kuukausimääriksi kerrostalokämppään seuranaan vain pieni lapsi. Jo yksinolo on koettelemus, lisäksi vielä tuen puute, puhumattakaan ympärivuorokautisesta vastuusta. Äidit ovat aikuisia, jotka ovat tottuneet vapauteen, työssäkäyntiin, vastuuseen, ihmissuhteisiin, matkusteluun, huvituksiin, arvostukseen oman työnsä ansiosta.

Kotiäitiys on kyllä suurin piirtein näiden kaikkien vastakohtaa vastuuta lukuunottamatta, joka sitten onkin valtava.

Pitäisi siis antaa valtavasti, mutta omat voimavarat eivät täydenny mistään. Päin vastoin vähättely on arkipäivää sieltä sun täältä.



Hyvässä tapauksessa tuoreella äidillä on ystäviä ja vanhempia sukulaisia, tms. jotka osaavat kuunnella ja antaa vertauspohjaa, jolloin tuore äiti näkee, ettei se nyt muillakaan ihan täydellistä ole ollut ja on helpompi sietää omaakin tilannetta. Kaikilla ei tällaista verkkoa ole ja silloin voimat uupuvat.



Miehille pitäisi neuvolassa pitää ihan omia tuntejaan, joilla kokeneet, hyvät isät ja puolisot kertoisivat, mitä kunnon isältä ja perheenpäältä vaaditaan. Ehkä miehet osaisivat sitten paremmin tukea tuoretta äitiä ja kannustaa tätä uudessa tilanteessa. Ja varsinkin hellia ja arvostaa tämän työtä ja ponnisteluja. Hyvin kehittyvä lapsi on kyllä vaivannäön arvoinen.

Nythän miehet naavailevat neuvolassa ja ovat kuin kakkosäitejä. Hitsin pimpulat, kyllä on siinäkin miehuus hukassa.



Että, minusta yksinäisyys on tuoreilla äideillä pahinta. Heidät hylätään selviämään miten taitavat kerrostalokolmioissaan. Eikä se ole helpompaa yksin omakotitalossakaan.

on se, että keskuudessamme on varmaan aika paljon ihmisiä, joilla on iso riski astua rajojen yli. Itse tiedän nyt 35-vuotiaana että sellaista tilannetta ei tulisi ikinä että hakkaisin vauvaa, mutta 15 vuotta sitten en olisi voinut niin sanoa. Nuori ihminen ei välttämättä ymmärrä kaikkia olennaisiakaan asioita empatiasta ja ystävällisyydestä vaikka ne tiedon tasolla sanookin tajuavansa. Joskus ei tarvita muuta kuin fyysistä stressiä ja äkkipikainen luonne niin tragedia on valmis. Enkä usko että tähän auttaa muu kuin ikä ja kypsyys, ainakaan omalla kohdallani. Siksi vanhempien sukupolvien antama apu ja tuki on niin tärkeää varsinkin nuorille perheille.

Äidit ovat aikuisia, jotka ovat tottuneet vapauteen, työssäkäyntiin, vastuuseen, ihmissuhteisiin, matkusteluun, huvituksiin, arvostukseen oman työnsä ansiosta.

.

Huonoja ja väsyneitä äitejä on nuorissa ja vanhoissa.



Nuoret ovat ehkä kokemattomia, kun taas vanhemmat äidit (esikoisen saadessaan) ovat täynnä ehkä hieman epärealistisia kuvitelmia ja unelmia, kuvittelevat, että onni tulee siitä omakotitalosta ja hyvästä taloudellisesti tilanteesta.



Nuoret osaavat sopeutua helpommin uuteen rooliin.

lapsivuodeaikana, ei voi tietää mitä on oikeasti tapahtunut.



Ja minulla on myös kokemuksia kamalista ajatuksista vauvaa kohtaan, kai jonkinlaista synnytyksen jälkeistä masennusta. On käsittääkseni kohtuullisen yleistä.

Härkösen Heikosti positiivisen. Itse en tuolloin ollut vielä äiti, mutta jotenkin ymmärsin, miten joku äiti voi epätoivossaan jopa tappaa lapsensa.



Omat evääni elämään ovat olleet melkoisen heikot ja koen olevani lapsilleni huono äiti. Ahdistun päivittäin siitä, miten näen ja koen oman itseni lasteni elämässä. Lapseni ovat kuitenkin tyytyväisiä ja ulkoapäin tarkasteltua, olen varmasti ihan hyvä äiti. En kuitenkaan kestä niitä vikoja, joita havaitsen äitiydessäni. Minun pitäisi olla täydellinen eikä sekään riittäisi itselleni.

murtaisi vauvansa luita toistuvasti sen vuoksi, että on suorittanut turhaan. Se voi johtaa kärttyisyyteen, masennukseen, univaikeuksiin, tyytymättömyyteen, hoitoavun tarpeeseen, oman lääkityksen tarpeeseen, mutta tuollaiseen julmuuteen tarvitaan jotain suurempaa taustalle kuin vain se, että arvelee, että yhteiskunta ja media odottaa äidiltä jotain enemmän ja parempaa kuin mitä jaksan nyt just.

Näinpä. Juuri ja juuri voin kuvitella että lapsen reisiluut murtaa jossain hetkellisessä puolipsykoottisessa hulluuden puuskassa, mutta että siitä toettuaan ei mene lääkäriin? Tekee sen vauvalle vielä uudestaan? Koko tämän ajan katselee vauvan kärsimystä? Yhteiskunnan asettamat suorituspaineet ei voi viedä mieleltään perustervettä ihmistä tähän pisteeseen. Nimimerkillä itsekin hullu.

Kuten sanoin, tarkoitus oli puhua asiasta yleisellä tasolla.

On tietenkin hyvin epätodennäköistä, että väsymys johtaa niin pahoihin ongelmiin, että tuloksena on tämän päivän uutisten kaltainen pahoinpitely.



Mutta jos tarkkaan ajatellaan, niin yksikin vauvan ravistelu on liikaa, vaikka sen jälkeen hakisikin apua. Olisi siis tärkeä purkaa kaikki rakenteet jotka ruokkivat ongelmien syntymistä. Ja siihen ainut keino tässä tapauksessa on yleinen keskustelu ja neuvonta. Kaikille uusille äideille kun ei mitenkään saada sitä kokenutta äitiä tueksi.



Olen sitä mieltä että omalle lapselleen (uupumistilanteessa) vaarallisin äiti on sellainen, joka kieltää sen mahdolliisuuden, että päässä voi 'niksahtaa' niin, että tekee jotain todella kamalaa. Äiti joka tiedostaa tämän hakee todennäköisesti ennemmin apua ja käsittelee asiaa mielessään, jolloin hänellä on hulluuden hetkelläkin paremmat mahdollisuudet keksiä joku vaihtoehto vauvan seinään heittämiselle.



Niissä tapauksissa missä äidin uupuminen johtuu 'oikeista' syistä, pitäisi yhteiskunnan pystyä tarjoamaan vauvanhoitoapua, ilman leimaamista lastensuojeluperheeksi. Mutta se on toinen keskustelun aihe, tärkeä toki sekin.



Ehkä tämä aihe vapaa ei ole oikea foorumi, kun haluaa saada aikaan rakentavan keskustelun.



ap

Irl sen voi ehkä peittää, mutta täällä jokainen on sitä mitä on.

äitejä ja isiä, jotka pahoinpitelevät vauvoja (tai isompiakaan lapsia)??

Ehkä tämä aihe vapaa ei ole oikea foorumi, kun haluaa saada aikaan rakentavan keskustelun.

Esim. eikös aika iso osa perheväkivallasta ala kun nainen on raskaana, ja ne jotka ovat eläneet väkivaltaisen miehen kanssa parisuhteessa tietävät miten se voi raastaa naisen henkisesti riekaleiksi, voimattomaksi, nurkkaan ajetuksi, epätoivoiseksi... Voisi aika helposti kuvitella kuinka sellainen nainen voisi purkaa vihaansa lapseen. Siihen vielä rahahuolet, alkoholismi, mielenterveydelliset ongelmat, kuten synnytyksenjälkeinen masennus... Minusta kyse on varmasti tällaisesta vakavien ongelmien vyyhdistä. En millään jaksa uskoa, että väsymys ja täydellisen äitiyden paineet voisivat johtaa ihmisen vauvaan kohdistuvaan väkivaltaan?



Itse en ole ottanut liikaa paineita äitiydestä. Oma äitini on sellainen lämmin, nauravainen ja rakastava äiti, ja otan kai hänestä mallia. Riittää kun rakastaa, hellii ja juttelee. Ei tarvitse olla täydellinen, eihän kukaan ole täydellinen. Kiinnostaisi kuulla niiltä, joiden on pakko tehdä kaikki oikein, ja olla täydellinen äiti, jos sellaisia on todella olemassa, siis muuallakin kuin av:lla provoilumielessä?

että enemmän kuin muutama vastaaja pohtii asiaa muutenkin kuin siltä kannalta, että 'Ei väsymys voi olla niin paha, että katkoo moneen eri kertaan lapsen luita, eikä vie edes lääkäriin.'



Tarkoitus oli saada aikaan keskustelua siitä, miten epärealistiset odotukset ja turhat tavoitteet vaikeuttavat äitiyttä sen ensi metreillä. Jopa niin että äiti uupuu sekoamisen rajoille saakka. (tai sen yli)



ap

yksinomaan uupumus saa naisen hakkaamaan lapsensa! Tuo on liian yksinkertainen selitys sille.

Kannattaa kirjoittaa blogia ja disabloida kommentit niin kukaan ei esitä mitään vastaväitteitä. Keskustelupalstalla on aina se riski, että joku vastaa epämieluisasti.

sitä sairastaa jopa 20 % äideistä. Sitten on vielä lapsivuodepsykoosi, johon sairastuu noin prosentti äideistä.



Itse olen sairastanut synnytyksen jälkeisen masennuksen ja olen kokenut valtavan fyysisen ja psyykkisen uupumuksen, kamalat pakkoajatukset ja pelot, riittämättömyyden tunteen. Ja, kyllä tuo sairaus muuttaa ihmistä. Itselläni oli itsetuhoisia ajatuksia, joita en koskaan pitänyt itselleni mahdollisina!



Ja se, mitä moni ei tunnu esim. täällä ymmärtävän/tietävän, on se, ettei ihmiset nykypäivänä kovin helposti saa apua mielenterveysongelmiinsa. Jos olet sen verran hyvässä kunnossa, että jaksat itse puhua asioistasi järkevästi, sua ei uskota. Jos taas olet liian heikossa kunnossa, et jaksa hakea apua. Eli se, että soittaa terveyskeskukseen tai menee lääkärille,ei tarkoita, että saisi apua. Tiedän äitejä, jotka ovat yrittäneet itsemurhaa parikin kertaa, mutta ovat silti saaneet taistella saadakseen apua. Jaksaako sairas ja uupunut ihminen hakea apua kerta toisensa jälkeen? Ei. Toivottomuus iskee.



Neuvoloiden pitäisi olla tarkkaavaisia tässä asiassa, mutta siellä on liian usein tuo mentaliteetti, että "vauvat nyt itkee ja äidit ovat väsyneitä".