Mikä sinua auttoi estämään itsemurhan?

Vanhempiani olen ajatellut. He ovat kärsineet jo liiaksi.

Pitkällä tähtäimellä auttoi terapia ja yksittäisissä vaikeissa hetkissä se, että keksimällä keksin jotain mistä olla utelias. Esim. kerran mietin että jos nyt tapan itseni niin en koskaan saa tietää toipuuko Britney Spears vaikeuksistaan 😅 Sinä päivänä tuo oli se paras syy minkä keksin miksi en vielä luovuta.

Jos läheisesi satuttaa itseään, sinä et sille ikävä kyllä mitään voi. Älä ota siitä itsellesi taakkaa. Minulla kesti parikymmentä vuotta oppia että minä en voi äitiäni pelastaa. Voin vain päästää irti ja alkaa elää omaa elämääni. Voin vain sanoa että rakastan ja välitän, mutta jos hän jotain päättää itselleen tehdä, niin se ei liity mitenkään siihen mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Pelko, ettei onnistukaan. Että herääkin sitten sairaalasta vakavasti loukkaantuneena känättävä ja syyllistävä hoitaja vierellä marisemassa, kun heillä olisi paljon töitä muutenkin tehtävänä.

Sairaala. Pitkä hoito siellä.

Aika sairas aloitus, "Onko taikasanoja"? Mitä jos olisit vain ystävä ja välittäisit, keskustele? Aloitus haisee huomion hakemiselta.

Vierailija kirjoitti:

Jeesuksen eheyttävä rakkaus,armohoito. Kun muut ei välitä ni Jeesus välittää,kun uskos ottaa hänet vastaan. Hän alkaa eheyttävän hyvän työn särkyneessä sydämessä ja murtuneessa mielessä.

Tuo on totta. Kun äitini kuolee, minulla ei ole enää yhtään ihmistä, jonka takia tarvitsisi elää täällä. Ehkä jos Jumala on, minullekin jää joku, jonka vuoksi jatkaa elämistä.

Vierailija kirjoitti:

Lapset, ajattelen, että mulla on velvollisuus olla läsnä heidän elämässään, koska olen heidät tähän maailmaan tuonut. Ja myöskin velvollisuus olla mahdollisimman hyvä vanhempi. Hyvä vanhempi ei luonnollisestikaan aiheuta tahallisesti lapsilleen traumoja tekemällä itsemurhan.

Lisäksi on hyvä muistaa, että kuolema tulee ennemmin tai myöhemmin pyytämättäkin ja kiirehtimättä. Näin keski-ikäisen sen jo tajuaa, että ihmisen elämä on lopulta todella lyhyt, vain silmäräpäys maailmankaikkeudessa. Kuolleena ehtii sitten joka tapauksessa olla todella pitkään.

Minä taas näin keski-ikäisenä en enää jaksa uskoa, että mikään muuttuu enää paremmaksi. Nuorempana uskoi, toivoi ja yritti. Ajatteli, että joskus elämä on vielä helpompaa. Nyt on vain puolikas elämä lisää odotettavissa samanlaista kärsimystä. Mielellään täältä lähtisi pois.

Vierailija kirjoitti:

Jouduin sairaalaan ja sieltä osastolle... Olen katunut, kun en onnistunut ta*paa itseäni. Uusi yritys sitten.

Älä yritä uudestaan! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, ajattelen, että mulla on velvollisuus olla läsnä heidän elämässään, koska olen heidät tähän maailmaan tuonut. Ja myöskin velvollisuus olla mahdollisimman hyvä vanhempi. Hyvä vanhempi ei luonnollisestikaan aiheuta tahallisesti lapsilleen traumoja tekemällä itsemurhan.

Lisäksi on hyvä muistaa, että kuolema tulee ennemmin tai myöhemmin pyytämättäkin ja kiirehtimättä. Näin keski-ikäisen sen jo tajuaa, että ihmisen elämä on lopulta todella lyhyt, vain silmäräpäys maailmankaikkeudessa. Kuolleena ehtii sitten joka tapauksessa olla todella pitkään.

Minä taas näin keski-ikäisenä en enää jaksa uskoa, että mikään muuttuu enää paremmaksi. Nuorempana uskoi, toivoi ja yritti. Ajatteli, että joskus elämä on vielä helpompaa. Nyt on vain puolikas elämä lisää odotettavissa samanlaista kärsimystä. Mielellään täältä lähtisi pois.

No, mun mielestä näin jälkikäteen ajateltuna elämän ensimmäinen puolikas on mennyt tosi nopeasti ja sillä vauhdilla kuin aika tuntuu nykyään kiitävän, ei todella mene kauaakaan, että se on game over. Ja kuka sanoo, että sitä edes pysyy terveenä 90- vuotiaaksi? Loppu voi olla lähempänä kuin arvaakaan, erilaisten sairauksien riski kasvaa koko ajan mitä vanhemmaksi tulee. Turha hätiköidä. Täytyy vaan yrittää tehdä jokaisesta päivästä niin hyvä kuin omissa olosuhteissaan kunkin on mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, ajattelen, että mulla on velvollisuus olla läsnä heidän elämässään, koska olen heidät tähän maailmaan tuonut. Ja myöskin velvollisuus olla mahdollisimman hyvä vanhempi. Hyvä vanhempi ei luonnollisestikaan aiheuta tahallisesti lapsilleen traumoja tekemällä itsemurhan.

Lisäksi on hyvä muistaa, että kuolema tulee ennemmin tai myöhemmin pyytämättäkin ja kiirehtimättä. Näin keski-ikäisen sen jo tajuaa, että ihmisen elämä on lopulta todella lyhyt, vain silmäräpäys maailmankaikkeudessa. Kuolleena ehtii sitten joka tapauksessa olla todella pitkään.

Minä taas näin keski-ikäisenä en enää jaksa uskoa, että mikään muuttuu enää paremmaksi. Nuorempana uskoi, toivoi ja yritti. Ajatteli, että joskus elämä on vielä helpompaa. Nyt on vain puolikas elämä lisää odotettavissa samanlaista kärsimystä. Mielellään täältä lähtisi pois.

No, mun mielestä näin jälkikäteen ajateltuna elämän ensimmäinen puolikas on mennyt tosi nopeasti ja sillä vauhdilla kuin aika tuntuu nykyään kiitävän, ei todella mene kauaakaan, että se on game over. Ja kuka sanoo, että sitä edes pysyy terveenä 90- vuotiaaksi? Loppu voi olla lähempänä kuin arvaakaan, erilaisten sairauksien riski kasvaa koko ajan mitä vanhemmaksi tulee. Turha hätiköidä. Täytyy vaan yrittää tehdä jokaisesta päivästä niin hyvä kuin omissa olosuhteissaan kunkin on mahdollista.

Kuulostaa siltä, että sun elämä on aika ok. Mä en kyllä jaksa toista samanlaista pätkää enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jeesuksen eheyttävä rakkaus,armohoito. Kun muut ei välitä ni Jeesus välittää,kun uskos ottaa hänet vastaan. Hän alkaa eheyttävän hyvän työn särkyneessä sydämessä ja murtuneessa mielessä.

Tuo on totta. Kun äitini kuolee, minulla ei ole enää yhtään ihmistä, jonka takia tarvitsisi elää täällä. Ehkä jos Jumala on, minullekin jää joku, jonka vuoksi jatkaa elämistä.

Jännä, että joku alapeukuttaa toisen ihmisen viimeistä syytä elää. Ilmeisesti toivoo toisen kuolemaa?

Ajaja siitä että minua varten on pakko olla vielä jotain muutakin. Läheiset ei olisi piitannut mitään vaikka olisinkin kuollut. Edelleen masentunut ja välillä ajatuksiin tulee edelleen että miksi kaikki on tälläistä p a s k aa? Mutta on elämässäni ollut paljon hyvääkin.

Yhtäkkiä mieleen tullut väkevä ajatus, että on minulle on annettu tärkeä tehtävä maailmassa. Sillä tiellä ollaan 20 v. myöhemmin,

Venlafaxin-lääke auttoi pahimman yli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, ajattelen, että mulla on velvollisuus olla läsnä heidän elämässään, koska olen heidät tähän maailmaan tuonut. Ja myöskin velvollisuus olla mahdollisimman hyvä vanhempi. Hyvä vanhempi ei luonnollisestikaan aiheuta tahallisesti lapsilleen traumoja tekemällä itsemurhan.

Lisäksi on hyvä muistaa, että kuolema tulee ennemmin tai myöhemmin pyytämättäkin ja kiirehtimättä. Näin keski-ikäisen sen jo tajuaa, että ihmisen elämä on lopulta todella lyhyt, vain silmäräpäys maailmankaikkeudessa. Kuolleena ehtii sitten joka tapauksessa olla todella pitkään.

Minä taas näin keski-ikäisenä en enää jaksa uskoa, että mikään muuttuu enää paremmaksi. Nuorempana uskoi, toivoi ja yritti. Ajatteli, että joskus elämä on vielä helpompaa. Nyt on vain puolikas elämä lisää odotettavissa samanlaista kärsimystä. Mielellään täältä lähtisi pois.

No, mun mielestä näin jälkikäteen ajateltuna elämän ensimmäinen puolikas on mennyt tosi nopeasti ja sillä vauhdilla kuin aika tuntuu nykyään kiitävän, ei todella mene kauaakaan, että se on game over. Ja kuka sanoo, että sitä edes pysyy terveenä 90- vuotiaaksi? Loppu voi olla lähempänä kuin arvaakaan, erilaisten sairauksien riski kasvaa koko ajan mitä vanhemmaksi tulee. Turha hätiköidä. Täytyy vaan yrittää tehdä jokaisesta päivästä niin hyvä kuin omissa olosuhteissaan kunkin on mahdollista.

Kuulostaa siltä, että sun elämä on aika ok. Mä en kyllä jaksa toista samanlaista pätkää enää.

Olen jumissa paskassa työssä ja paskassa suhteessa, olen epäonnistunut elämäni tärkeissä tavoitteissa ja ihmissuhteissani. Haavet, jotka ei ikinä toteudu, olen jo heittänyt romukoppaan, elämä tuntuu jokseenkin tylsältä ja tarkoituksettomalta, mutta siihen nähden, että olen ollut joitakin vuosia sitten suorastaan psykoottisen masentunut niin joo, tilanne on ihan ok. Väistämätöntä odotellessa yritän tehdä asioita, jotka saisi tuntemaan edes pientä iloa tai mielihyvää.

Olen kyllä noin yleisesti vahvasti sitä mieltä, että kukaan toinen ei oikeasti ole vastuussa toisen elämästä ja siitä selviytymisestä. Ja vaikeassa masennuksessa ja itsetuhossa mikään ei välttämättä auta. Mutta, siis jos et ole koskaan sanonut sille toiselle ihmiselle, että se on sulle rakas ja tykkäät, kun se on sun elämässä mukana ja toivot, että olisi jatkossakin, niin sen voi kertoa kyllä. Mutta ei siitä mitään teatraalista vetoa tietenkään näin suomalaisena tarvitse tehdä.

Ja näin kuoleman kanssa kädestä pitäneenä ihan liikaakin itse ajattelen juuri sitä, että se pahin epätoivo ja tuska yleensä jonain päivänä, jollain hoidolla tai avulla tai sitten itsestäänkin helpottaa. Että kun sen muistaisi ja siihen yrittää keskittyä niinä hetkinä, että tietää, ettei ihan juuri tällä minuutilla ole pakko kuolla, että jos odottaa sen vartin tai vaikka aamuun. Mutta tiedän kyllä ihan hyvin, ettei aina enää pysty.

Omille edeltämenneille toivon, että olisin sanonut, kuinka tärkeitä ja merkityksellisiä ihmisiä ne oli. Minulle ja muille. Ei se ehkä mitään olisi muuttanut, mutta mukavahan se olisi, että olisivat sen tienneet.

Ja jos sinulla on lapsi, niin jos nyt et ole mikään J. Siltavuori, niin lapset yleensä ottaen tykkää, että niiden vanhemmat on elossa, vaikkei asuttaisi yhdessä tai vaikka lapset olisi aikuisiakin. Niiden takia voi yritää jaksaa hengittää, niin minäkin teen. Kuolema onneksi tulee, siitä ajattelen samoin kuin eräs ylläoleva ja toivon, että jotenkin pystym katselemaan ns. luonnolliseen loppuun saakka.

Pahimmassa kuopassa olin uneton, rauhaton ja ruokahaluton, niihin auttoi mirtatsapiini. Pohdin tapoja lopettaa kaikki mutta ajatus "Ei tänään" auttoi jaksamaan aina yhden päivän kerrallaan eteenpäin.

Tämä biisi pelasti mut:

Itse oon niin utelias etten millään halua vielä kuolla. 

Laukaisin 2-piippuisen haulikon tyhjän piipun.

Oli aika tajunnan räjäyttävä kokemus, kun odotti päänsä räjähtävän ja kuuluikin vain "klik".

Uusintayritystä ei tullut.

Kävin syvällä toisenkin kerran, mutta hain lääkkeet ja keskusteluapua.