Lue keskustelun säännöt.
Miksi minusta on tullut niin itsekäs, kohtalontovereita?
03.04.2023 |
En siis koskaan ole itsekäs sillä tavalla että toiselle koituisi harmia tai muutenkaan mitenkään "pahalla tavalla", en etuile kassajonossa, annan istumapaikkani vanhukselle tai huonokuntoiselle ja muutenkin toivon ihmisille hyvää. En vaan ole valmis tinkimään juurikaan omalta mukavuusalueelta, en halua tehdä mitään joka vaatisi liikaa ponnisteluja itseltäni. En halua säätää esimerkiksi työvuorojani toisen aikatauluun sopivaksi jotta tapaaminen onnistuisi. En haluaisi käyttää omia vähäisiä käytössä olevia vapaapäiviä "toisen juttuihin" esimerkiksi polttarit jne. Suvun kanssa mökkeillessä en haluaisi sopeutua heidän ruokarytmiinsä, joka poikkeaa paljon omastani (tämän olen vielä tehnyt mutten tiedä kauan jaksan, en haluaisi vaikuttaa hankalalta). En halua osallistua mihinkään talkoisiin, muuttoihin jne raskaisiin hommiin jotka vie koko päivän tai jopa kaksi, (perhe on poikkeus tästä). Ylipäätään en ole valmis mihinkään sosiaalisen paineen alla tmv. Tämä jollaintapaa häiritsee minua, koska toisaalta haluaisin olla ihminen joka auttaa muita ja tekee asioita muiden hyväksi, en vain pysty siihen.
Olen pohtinut voiko tämä juontaa juurensa ihan lapsuudesta asti, jolloin on korostettu että itse on pärjättävä eikä apua tai tukea ollut saatavilla oikein mihinkään. Ei siinä, kyllä minusta tuli pärjäävä mutta en myöskään osaa (tai halua) antaa itsestäni muille.
Kommentit (20)
Luulin että ns. normaalit ihmiset ovat tuollaisia, kun taas itse olen se tyyppi joka laittaa oman elämänsä solmuun, jotta toisen ei tarvisi kärsiä tai etten aiheuttaisi häiriötä kenellekään. Pitäisi nimenomaan opetella pitämään kiinni omasta ajasta ja tavoistani.
Lisäksi yleensä sinun kaltaisiasi ap ymmärretään, koska oletushan on se, että jokainen pitää omista rajoistaan ja jutuistaan kiinni. Minä taas päädyn hyväksikäytetyksi, koska "jokainen on vastuussa itsestään, eikä minun tarvitse miettiä aiheutuuko siitä toiselle harmia, se on hänen oma tehtävänsä". Niinhän se kai on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen samanlainen. Uskoisin sen johtuvan omalla kohdallani siitä, että nuorempana olen joustanut ja huomioinut muita liikaakin. Nyt on itseni vuoro. Samasta syystä en halua enää parisuhdettakaan. Olen siis myös vela. Toisaalta työssäni autan muita ja olen luonteeltani muutenkin melko empaattinen.
Voi hyvinkin johtua tuosta, jos kokee että on joustanut liikaa oman hyvinvoinnin kustannuksella! Itse haluaisin parisuhteen ja mukavan tyypin sattuessa kohdalle uskoisin, että voisimme sopeutua toistemme tapoihin tai osittain pitää omamme ja hyväksyä toisemme sellaisina kuin olemme. Minäkin olen empaattinen ja pyrin ymmärtämään muita kunhan se ei vaadi itseltäni muuta kuin sanoja. Ap
Ei normaalit ihmiset ole olleet tuollaisia, koska toisia kohtaan on ollut siteitä, joten joko on autettu siksi, että ei kehtaa olla auttamattakaan, tai on autettu sydämen halusta, tai siksi, että omiinkin talkoisiin tulee iloista porukkaa. Joka tapauksessa, kaikki on siinä voittaneet.
Maailmasta on tullut kovin epänormaali.
Miten niin et aiheuta harmia, koska silloinhan aiheutuu harmia jos sinun vuoksesi pitää tehdä erikoisjärjestelyjä ja pettyä siihen kun et lähde koskaan mukaan mihinkään tai sinulta ei saa apua?
Mielestäni nimenomaan aiheutat harmia, mutta toisaalta sinulla on oikeus tehdä niinkuin haluat ja se on varmasti hyväksi. Älä silti väitä että et harmia aiheuttaisi.
Vierailija kirjoitti:
Luulin että ns. normaalit ihmiset ovat tuollaisia, kun taas itse olen se tyyppi joka laittaa oman elämänsä solmuun, jotta toisen ei tarvisi kärsiä tai etten aiheuttaisi häiriötä kenellekään. Pitäisi nimenomaan opetella pitämään kiinni omasta ajasta ja tavoistani.
Lisäksi yleensä sinun kaltaisiasi ap ymmärretään, koska oletushan on se, että jokainen pitää omista rajoistaan ja jutuistaan kiinni. Minä taas päädyn hyväksikäytetyksi, koska "jokainen on vastuussa itsestään, eikä minun tarvitse miettiä aiheutuuko siitä toiselle harmia, se on hänen oma tehtävänsä". Niinhän se kai on?
En tiedä ovatko, ainakin tuntuu että muut ihmiset tekevät toisten hyväksi asioita ja innoissaan suunnittelevat menoja ja ruinaavat töistä vapaata jne. Tuntuu ettei oikeasti saisi pitää kiinni rajoistaan ja omasta ajasta, vaan se on korulause, jota toistellaan. Sitten kun ihminen alkaa toteuttaa tätä, hän ei olekaan enää mukava ihminen. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten niin et aiheuta harmia, koska silloinhan aiheutuu harmia jos sinun vuoksesi pitää tehdä erikoisjärjestelyjä ja pettyä siihen kun et lähde koskaan mukaan mihinkään tai sinulta ei saa apua?
Mielestäni nimenomaan aiheutat harmia, mutta toisaalta sinulla on oikeus tehdä niinkuin haluat ja se on varmasti hyväksi. Älä silti väitä että et harmia aiheuttaisi.
Missä kohtaa väitin että muiden pitäisi joustaa vuokseni? Sitä en tajunnut tuohon kirjoittaa, että en odota muilta myöskään yhtään sen enempää mukautumista minun juttuihini kuin mitä minä heidän. Toivon että asiat saadaan järjestyttyä ilman kenekään osapuolen "venymistä". Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen samanlainen. Uskoisin sen johtuvan omalla kohdallani siitä, että nuorempana olen joustanut ja huomioinut muita liikaakin. Nyt on itseni vuoro. Samasta syystä en halua enää parisuhdettakaan. Olen siis myös vela. Toisaalta työssäni autan muita ja olen luonteeltani muutenkin melko empaattinen.
Voi hyvinkin johtua tuosta, jos kokee että on joustanut liikaa oman hyvinvoinnin kustannuksella! Itse haluaisin parisuhteen ja mukavan tyypin sattuessa kohdalle uskoisin, että voisimme sopeutua toistemme tapoihin tai osittain pitää omamme ja hyväksyä toisemme sellaisina kuin olemme. Minäkin olen empaattinen ja pyrin ymmärtämään muita kunhan se ei vaadi itseltäni muuta kuin sanoja. Ap
Tuli aloituksestasi mieleen eräs ystäväni. Hänkin on ollut sinkku koko elämänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten niin et aiheuta harmia, koska silloinhan aiheutuu harmia jos sinun vuoksesi pitää tehdä erikoisjärjestelyjä ja pettyä siihen kun et lähde koskaan mukaan mihinkään tai sinulta ei saa apua?
Mielestäni nimenomaan aiheutat harmia, mutta toisaalta sinulla on oikeus tehdä niinkuin haluat ja se on varmasti hyväksi. Älä silti väitä että et harmia aiheuttaisi.
Missä kohtaa väitin että muiden pitäisi joustaa vuokseni? Sitä en tajunnut tuohon kirjoittaa, että en odota muilta myöskään yhtään sen enempää mukautumista minun juttuihini kuin mitä minä heidän. Toivon että asiat saadaan järjestyttyä ilman kenekään osapuolen "venymistä". Ap
Mutta meneekö se käytännössä sitten niin, ettei kukaan oikeasti veny?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen samanlainen. Uskoisin sen johtuvan omalla kohdallani siitä, että nuorempana olen joustanut ja huomioinut muita liikaakin. Nyt on itseni vuoro. Samasta syystä en halua enää parisuhdettakaan. Olen siis myös vela. Toisaalta työssäni autan muita ja olen luonteeltani muutenkin melko empaattinen.
Voi hyvinkin johtua tuosta, jos kokee että on joustanut liikaa oman hyvinvoinnin kustannuksella! Itse haluaisin parisuhteen ja mukavan tyypin sattuessa kohdalle uskoisin, että voisimme sopeutua toistemme tapoihin tai osittain pitää omamme ja hyväksyä toisemme sellaisina kuin olemme. Minäkin olen empaattinen ja pyrin ymmärtämään muita kunhan se ei vaadi itseltäni muuta kuin sanoja. Ap
Tuli aloituksestasi mieleen eräs ystäväni. Hänkin on ollut sinkku koko elämänsä.
Minä taas en ole, vaan seurustellut suurimman osan aikuiselämästäni. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekkäissä on varmaan kaksi ääripäätä, ne jotka defenssinomaisesti kiristävät rajansa tiukalle, ja ne ns. kermaperseet. Exäni nimittäin oli tällainen, toimi niinkuin mainitsit, ei halunnut vaivautua kenenkään toisen vuoksi. Elämä pyöri siis hänen mielihalujensa, jaksamisensa ja fiilistensä ympärillä. Kaikki yhteiset menot, reissut ja tapaamiset olivat järjettömän vaikeita järjestää, ja pelkästään niiden ajatteleminen etukäteen oli raskasta, kun piti yrittää saada asia onnistumaan (esim. tuttavapariskunta oli pyytänyt useaan otteeseen heille syömään, mutta exän piti aina fiilistellä, haluaisiko sittenkin vain vetää perseet tai käydä pitkällä pyörälenkillä sillä viikolla, mutta ei tiennyt minä päivänä. Siinä sitten koitin vastailla diplomaattisesti kysymyksillä pommittavalle tuttavapariskunnalle). Mitään ei voinut sopia etukäteen kunnolla, mikä oli varmaan exälle kivaa, mutta itselle todella kuluttavaa, kun vaikutti omiinkin suunnitelmiin. Ja exäni on perheestä, jossa vanhemmat paapoivat häntä vielä aikuisenakin. Isä maksoi kaikki laskut, osti huonekalut ja kodinkoneet, ja äiti soitteli lähes päivittäin kultapojalleen, ja poika vuodatti kaikki rankat kokemuksensa, jos oli joutunut panemaan tikun ristiin. Exä oli kovasti siinä luulossa, että on jotenkin muita parempi ihminen, ja että kyllähän hän voi käyttäytyä miten huvittaa. Muille hän oli pöyristynyt, jos asiat eivät sujuneet, kuten halusi.
Rajojen vetäminen itselle on tärkeää, mutta siinäkin kannattaa olla rajat. Jos olet liian hankala henkilö, saatat vuosien päästä olla hankala ja yksin.
Mä osallistun mielelläni talkoisiin ja teen aineetonta hyvää.
Mutta mitään, mistä voi koitua mulle maksuja, en enää halua tehdä, koskaliian monta kertaa ne on jäänyt mun maksettavaksi. En lainaa rahaa, tai anna soittaa mun puhelimesta palvelunumeroihin jne.
Kaveruuden ei oidä pohjautua rahan lainaamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulin että ns. normaalit ihmiset ovat tuollaisia, kun taas itse olen se tyyppi joka laittaa oman elämänsä solmuun, jotta toisen ei tarvisi kärsiä tai etten aiheuttaisi häiriötä kenellekään. Pitäisi nimenomaan opetella pitämään kiinni omasta ajasta ja tavoistani.
Lisäksi yleensä sinun kaltaisiasi ap ymmärretään, koska oletushan on se, että jokainen pitää omista rajoistaan ja jutuistaan kiinni. Minä taas päädyn hyväksikäytetyksi, koska "jokainen on vastuussa itsestään, eikä minun tarvitse miettiä aiheutuuko siitä toiselle harmia, se on hänen oma tehtävänsä". Niinhän se kai on?
En tiedä ovatko, ainakin tuntuu että muut ihmiset tekevät toisten hyväksi asioita ja innoissaan suunnittelevat menoja ja ruinaavat töistä vapaata jne. Tuntuu ettei oikeasti saisi pitää kiinni rajoistaan ja omasta ajasta, vaan se on korulause, jota toistellaan. Sitten kun ihminen alkaa toteuttaa tätä, hän ei olekaan enää mukava ihminen. Ap
Olen sitä mieltä, että ihmisillä noin yleensäkin on liikaa menoja. Pitäisi ottaa rauhallisemmin.
Sen vertan "itsekäs" kuuluu ollakin että pitää huolen omasta hyvin voinnistaan, eikä ole kaikkien saatavilla tms itsensä kustannuksella.
Ehkä sulla on tullut mitta täyteen tai olet kasvanut sen verran aikuiseksi että oma tahto alkaa olla taipumisen tiellä.
Oikeasti itsekkäät ihmiset haukkuvat sinua siitä ettet anna heille viimeisiä rahojasi tai jos et anna heille viimeisiä energioitasi.
Jos olet jatkuvasti taipunut tai ollut jatkuvasti taivuttelun kohteena, niin onhan se ymmärrettävää että "nyt saa riittää".
Joskus tuo olotila vetää äärimmäisyyksiin eli mieli heittää vastaan ihan "huvikseen". Kun itse ei voi hyvin, niin kyllä ne aivot tekee kaikkensa kertoakseen sen sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsekkäissä on varmaan kaksi ääripäätä, ne jotka defenssinomaisesti kiristävät rajansa tiukalle, ja ne ns. kermaperseet. Exäni nimittäin oli tällainen, toimi niinkuin mainitsit, ei halunnut vaivautua kenenkään toisen vuoksi. Elämä pyöri siis hänen mielihalujensa, jaksamisensa ja fiilistensä ympärillä. Kaikki yhteiset menot, reissut ja tapaamiset olivat järjettömän vaikeita järjestää, ja pelkästään niiden ajatteleminen etukäteen oli raskasta, kun piti yrittää saada asia onnistumaan (esim. tuttavapariskunta oli pyytänyt useaan otteeseen heille syömään, mutta exän piti aina fiilistellä, haluaisiko sittenkin vain vetää perseet tai käydä pitkällä pyörälenkillä sillä viikolla, mutta ei tiennyt minä päivänä. Siinä sitten koitin vastailla diplomaattisesti kysymyksillä pommittavalle tuttavapariskunnalle). Mitään ei voinut sopia etukäteen kunnolla, mikä oli varmaan exälle kivaa, mutta itselle todella kuluttavaa, kun vaikutti omiinkin suunnitelmiin. Ja exäni on perheestä, jossa vanhemmat paapoivat häntä vielä aikuisenakin. Isä maksoi kaikki laskut, osti huonekalut ja kodinkoneet, ja äiti soitteli lähes päivittäin kultapojalleen, ja poika vuodatti kaikki rankat kokemuksensa, jos oli joutunut panemaan tikun ristiin. Exä oli kovasti siinä luulossa, että on jotenkin muita parempi ihminen, ja että kyllähän hän voi käyttäytyä miten huvittaa. Muille hän oli pöyristynyt, jos asiat eivät sujuneet, kuten halusi.
Rajojen vetäminen itselle on tärkeää, mutta siinäkin kannattaa olla rajat. Jos olet liian hankala henkilö, saatat vuosien päästä olla hankala ja yksin.
Uskon että oli varmasti tosi inhottavaa yrittää toimia tuossa välikädessä. Osittain itsessäni on myös samoja piirteitä kuin exässäsi, mielelläni päättäisin itsekin aina kyseisenä päivänä jaksanko tai huvittaako lähteä johonkin, tiedän kuitenkin ettei tämä ole millääntapaa sopivaa käytöstä. Pyrin olemaan selkeä ja kertomaan ajoissa pääsenkö vai en mutta onhan se ihan kamala tunne, jos illaksi lupautunut lähtemään esimerkiksi johonkin keikalle ja terassille kun olisi oikeasti tehnytkin mieli loikoilla koko päivä aurinkotuolissa ja lukea lehtiä tai kuopsuttaa kukkapenkkiä. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekkäissä on varmaan kaksi ääripäätä, ne jotka defenssinomaisesti kiristävät rajansa tiukalle, ja ne ns. kermaperseet. Exäni nimittäin oli tällainen, toimi niinkuin mainitsit, ei halunnut vaivautua kenenkään toisen vuoksi. Elämä pyöri siis hänen mielihalujensa, jaksamisensa ja fiilistensä ympärillä. Kaikki yhteiset menot, reissut ja tapaamiset olivat järjettömän vaikeita järjestää, ja pelkästään niiden ajatteleminen etukäteen oli raskasta, kun piti yrittää saada asia onnistumaan (esim. tuttavapariskunta oli pyytänyt useaan otteeseen heille syömään, mutta exän piti aina fiilistellä, haluaisiko sittenkin vain vetää perseet tai käydä pitkällä pyörälenkillä sillä viikolla, mutta ei tiennyt minä päivänä. Siinä sitten koitin vastailla diplomaattisesti kysymyksillä pommittavalle tuttavapariskunnalle). Mitään ei voinut sopia etukäteen kunnolla, mikä oli varmaan exälle kivaa, mutta itselle todella kuluttavaa, kun vaikutti omiinkin suunnitelmiin. Ja exäni on perheestä, jossa vanhemmat paapoivat häntä vielä aikuisenakin. Isä maksoi kaikki laskut, osti huonekalut ja kodinkoneet, ja äiti soitteli lähes päivittäin kultapojalleen, ja poika vuodatti kaikki rankat kokemuksensa, jos oli joutunut panemaan tikun ristiin. Exä oli kovasti siinä luulossa, että on jotenkin muita parempi ihminen, ja että kyllähän hän voi käyttäytyä miten huvittaa. Muille hän oli pöyristynyt, jos asiat eivät sujuneet, kuten halusi.
Rajojen vetäminen itselle on tärkeää, mutta siinäkin kannattaa olla rajat. Jos olet liian hankala henkilö, saatat vuosien päästä olla hankala ja yksin.
Uskon että oli varmasti tosi inhottavaa yrittää toimia tuossa välikädessä. Osittain itsessäni on myös samoja piirteitä kuin exässäsi, mielelläni päättäisin itsekin aina kyseisenä päivänä jaksanko tai huvittaako lähteä johonkin, tiedän kuitenkin ettei tämä ole millääntapaa sopivaa käytöstä. Pyrin olemaan selkeä ja kertomaan ajoissa pääsenkö vai en mutta onhan se ihan kamala tunne, jos illaksi lupautunut lähtemään esimerkiksi johonkin keikalle ja terassille kun olisi oikeasti tehnytkin mieli loikoilla koko päivä aurinkotuolissa ja lukea lehtiä tai kuopsuttaa kukkapenkkiä. Ap
Kuulostaa ihan normaalilta. Myös siis tuo tunne, että ei jaksaisi lähteä johonkin, mutta on luvannut. Joskus toki voi perua, mutta pitäähän sitä pitää myös ihmissuhteista huolta. Exäni kanssa ollessa kuvio vaan vaikutti siltä, että minä olen se joka olen jatkuvasti perumassa ja nihkeilen oudoilla selityksillä, koska jostain syystä kaikki kommunikaatio muiden kanssa kävi kauttani. Lopulta kyllästyin ja annoin hänelle luurin käteen, että soitapa itse ja peru. Hän pöyristyi, ja ihmetteli miksi halusin tehdä hänestä k*sipään. Toistin silti tätä tapaa siitä lähtien, eli laitoin itsellenikin rajat siihen mihin en suostu (vähän eri asiassa vain), ja hyväähän se teki.
Minä olen samanlainen kuin ap ja koen siitä syyllisyyttä. Ihailen ihmisiä jotka jaksavat auttaa toisia ja tekevät palveluksia. Itselleni aika mahdotonta. Sanoilla voin minäkin auttaa mutta en mitenkään konkreettisesti tekemällä jotain.
Ei pidä olla liian kiltti - oman rajat on vedettävä. Ja omaa elämääkin elettävä. Se ei tietenkään tarkoita, että kusipää pitää olla, vaan auttaa muita silloin kun pystyy ja haluaa.
Omalla kohdalla ainakin johtuu tasan tarkkaan siitä, että minu oletetaan aina joustavan ja olevan ei haittaa asenteella. Tähän vielä yhditetään se, että oletetaan minun erityisesta nauttivan palvelemisesta ja toiveiden täyttämisestä. on seikkoja, jotka eivät haittaa tai joilla ei ole minulle juurikaan merkitystä. Toisaalta teen valintani enkä tyydy johdatukseen tai suostu imartelun kautta manipuloitavaksi. En ole huomion ja validaation antaja ja pelkästään antaja. Eli joustin aiemmin yli rajojeni ja nyt syytetään itsekkääksi, jos en enää suostu näkemään ja kokemaan auttamista elämäntehtäväkseni. En kuitenkaan pyri toiminnallani vahingoittamaan tai etuile jonossa yms. minä minä asenteella. Turha siis syytellä itsekkääksi, jos en suostu kynnysmatoksi vaan vaadin itsellenikin sen sijaan, että enää tyytyisin murusiin.
Ymmärrän ap. sinua siin ämielessä, että vuosia minulle on vakuutettu, että yksin täytyy pärjätä ja tyytyä siihen mitä sattuu saamaan, mutta toisaalta vaadittu, että huomioin, annan ja autan. Kuitenkin mikään auttamisessa ei riitä. Jossakin vaiheessa tulee mitta täyteen.
Työelämässä ajan vain ja ainoastaan omaa etua. Muuten tällanen 50 vuotias jyrätään ja pelataan ulos heti.
Olen samanlainen. Uskoisin sen johtuvan omalla kohdallani siitä, että nuorempana olen joustanut ja huomioinut muita liikaakin. Nyt on itseni vuoro. Samasta syystä en halua enää parisuhdettakaan. Olen siis myös vela. Toisaalta työssäni autan muita ja olen luonteeltani muutenkin melko empaattinen.