Olenko poikkeuksellisen veltto ja voimaton? Narinaa elämäntilanteesta

Ihmisellä on kyllä lupa olla väsynyt.



Jos olet mielestäsi niin hirmuisen väsynyt ettei se ole enää normaalia töissäkäyvälle sairaan lapsen yh:lle joka ei saa hoitoapua ja opiskelee työn ohessa niin käy lääkärissä tarkistuttamassa veri- ja kilpirauhasarvot ja mieti oletko jostain asiasta kenties masentunut.

niin en ihmettele, että olet väsynyt.

Miulla on mies ja kolme lasta. Töissä on stressaavaa ja tuntuu etten jaksa mitään ylimääräistä kotona. Pakolliset hoidan.

Ja mulla siis mies ja en opiskele.



Siis, sehän on fakta, että elät elämäsi kiireisintä aikaa. Ja se, että olet yh lisää kyllä työmäärääsi.

Armahda itseäsi. Onko mahdollista, että opiskelisit vasta, kun lapset on vähän kasvaneet? Tai sitten olisit kokopäiväinen opiskelija?

Psytytkö edes yhtään vähentämään työtunteja? Jo muutama vähempi tunti viikossa auttaa kummasti.



Yritä helpottaa arkeasi tekemällä pakastimeen ruokaa, käyttämällä eineksiä. Lopeta turhat siivoilut, vähemmälläkin tulee toimeen.



En usko, että valitat turhasta.

Olethan kuitenkin pääasiassa yksin vastuussa lapsistasi, vaikka isällään sovitusti käyvätkin. Kurja asenne isällä tuo, ettei voi hoitaa OMIA lapsiaan muuten kuin joka toinen viikonloppu:( Ilmeisesti sinulla ei ole mahdollisuutta saada esim omia vanhempiasi (tai lasten isän vanhempia) silloin tällöin hoitamaan lapsia tai ottamaan heitä hoitoon omaan kotiinsa? Joku luottohoitaja sinun kannattaisi yrittää jostain löytää, että saisit apua arjessa selviämiseen silloinkin, kun olet itse sairaana, opiskelut painaa päälle yms. Hyvä tietenkin, että saat edes joka toinen vkl lepäillä, mutta et kuitenkaan aina silloin kun siihen olisi akuuttia tarvetta.



Eli siis minun mielestäni et todellakaan ole mikään turhasta narisija ja toivon sydämestäni, että löytäisi elämääsi jonkun ihanan ihmisen, joka voisi jakaa kanssasi hoitovastuuta lapsistasi. Enkä nyt tarkoita kumppania sinulle, vaan nimenomaan jonkun joka voisi silloin tällöin hoitaa/ottaa hoitoon lapset.

Veriarvot katsottiin juuri tämän väsymyksen vuoksi eikä niissä ole vikaa.



Olin aiemmassa elämässäni melkomoinen "turhasta valittaja" ja yhä pelottaa, että tää menee sen piikkiin edelleen. En koe arkea erityisen raskaana, helpotan omia töitäni siinä kun on mahdollista (einekset tms), mutta silti väsymyksestä on tullut vallitseva olotila.



Kaikki isovanhemmat asuvat kaukana, joten heistä ei ole apua. Valitettavasti. Mutta jo näiden empaattisten vastausten voimalla jaksaa vähän paremmin :)



-AP

Kuulutko mihinkään yksinhuoltajien yhdistykseen? Pienperheyhdistys ja Yhteis- ja yksinhuoltajien liitto ovat sellaisia. Minusta ainakin Pienperheyhdistyksellä on täällä Helsingissä hyvää toimintaa (järjestettyjä retkiä ja mm 5euroa per ilta maksava hoitopaikka lapsille). Yhteis- ja yksinhuoltajien liitto järjestää "olohuoneita" eli iltoja, jolloin kokoonnutaan esim päiväkodin tai leikkipuiston tai vastaavan tiloihin, siellä on lapsenhoito järjestetty ja äidit (yleensä ovat äitejä) voivat jutella ja juoda kahvia. Itselläni on hyviä kokemuksia erityisesti Pienperheyhdistyksen toiminnasta.

Vantaalla asun (melkein Espoota) mutta en yhtään tiedä onko täällä mitään "sivupisteitä" noille yhdistyksille. Helsinkiin asti ei jaksa lapsia raahata iltahoitoon :)



Kiitos!



-AP

Sitä kautta voisi löytyä jotain kontakteja, joiden kanssa voisi vaihdella lasten hoitoapua ja jotka tietäis diabeteksen hoidosta.

Ajattelin vastata viestiisi, koska koen jollakin tavalla olevani kohtalotoverisi. Olen kahden alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltaja. Lasten isä ei ole kuviossa mainittavalla tavalla osallisena. Eli olen yh 24h/vrk...päivästä päivään..

Olen paljon myös miettinyt omaa väsymystäni. Jota on jatkunut jo vuosia. Olen tullut siihen ajatukseen, että elämäni on selviytymistä päivästä toiseen. Ammennan itsestäni voiman antaa lapsilleni sen mitä he tarvitsevat, mutta mitä jää itselleni. Ei mitään, muuta kuin ilo lasten hyvinvoinnista. Se on paljon, mutta ihminen on moniulotteinen eikä toinen asia voi välttämättä kompensoida toista... Olen tullut tietoiseksi siitä, että elämästäni/elämästämme puuttuu se ihminen, minun elämänkumppani ja lasteni isäpuoli, joka on valmis jakamaan osan vastuusta ja jos ei muuta niin olemaan ainakin tuki ja turva, lämmin kainalo jonne käpertyä kun tuntuu että ei jaksa..Kuin myös ihminen joka rakentaisi kanssani tulevaisuutta..

Itse olen ollut jo vuosia yksin, koska odotan yhä sitä kunnollista ja kaikin puolin oikeaa miestä..Läheisten tukiverkko toimii toistaiseksi, mutta ehkei tulevaisuudessa... Olen alkanut vakavasti pohtimaan mahdollisen tukiperheen etsimistä tai sijaisisovanhempia..En tiedä, mutta vahva tunne on se, että apua tarvitaan ja sitä myöten aikaa itselle ja mielenrauhaa sekä virkistystä...

Toivon että sinäkin löydät oikean ratkaisun elämässäsi...Mutta älä ihmeessä tunne syyllisyyttä siitä, että et jaksa olla pää kolmantena jalkana joka paikassa.. Lapsille rakkaus, köyhä ja vaatimatonkin, on tärkeintä!! Aika jonka heidän kanssaan vietät. Olet varmasti hyvä äiti! Älä jää asioiden kanssa yksin, uskalla pyytää neuvoa ja apua jos sitä tarvitset!!!! Lämpimin halauksin toivotan enkeleitä elämääsi!! <3

Lapsia tosin ei ole kuin yksi, mutta sitten taas vastapainoksi isä taikka kukaan muukaan ei ota lasta hoitoon, joten yh vuoden ympäri.



Opiskelin myös töiden ohella, varmaan tuttu tyyli: kun lapsi menee nukkumaan, kaivaa itse kirjat esiin ja käy lukemaan. Näin meni kolme vuotta, kunnes tajusin, että nyt on jostain päästettävä irti. Opiskelut junnasivat (koska en juuri koskaan päässyt osallistumaan kokeisiin lapsenvahtipulan vuoksi, joten vaikka tehtävät oli suoritettu, numeroa ei kursseista koskaan tippunut), päätin siis lopettaa koko opiskelun. Väsymystä se helpotti sillä tapaa, ettei tarvinnut enää töiden jälkeen stressata sitä, että jotain tarvitsisi saada aikaiseksi, lapsen nukkumaan menon jälkeen sai vain olla ja vaikka lukea av:ta ;)



Harmittaa, että opiskelut jäivät kesken, mutta niinkään ei olisi voinut enää jatkua, olin kokoajan tosi väsynyt (jo senkin takia, että lapsikin nukkui katkonaisia öitä), aina piti miettiä mitä seuraavaksi pitäisi saada valmiiksi. Nyt edes illat ovat rauhallisia... :)