Lue keskustelun säännöt.
Mä oon ihan loppu...ja katkeroidun miehelleni :(
07.08.2010 |
Mä en jaksa tätä enää. Vauva vasta 1kk ja mä olen ihan loppu. Tuntuu, että pää hajoaa ja tekisi mieli vaan kiljua miehelle.
Mies päivät töissä. Iltaisin hoitaa vähän vauvaa, ei kuitenkaan oikein osaa pitää vauvaa sylissä. Läppäri on enemmän sylissä, kuin mitä vauva :(
Normaalisti viikonloppuisin herätän toisena aamuna miehen hoitamaan vauvaa noin klo 9.00, jotta saisin itse nukkua pidempään. Muuten siis hoidan kaikki yösyötöt (syö vain korviketta pullosta). Nyt en ole saanut viikkoon nukuttua kunnolla. Mies ei tajua tätä tai osaa ottaa huomioon. Kutsuu vieraita ja eikä tee yhtään enempää kuin aiemmin. Ei järjestele asioita niin, että saisin levätä tai jopa nukkua. Viikon kohokohta on viikonlopun reissu Prismaan. Muuten olen vankina kotona. Mulla ei ole ystäviä, ei sisaruksia, ei isovanhempia jne., eli kukaan ei edes soita mulle ja kysy kuulumisia. Ainoa juttuseura on oma mies.
Nyt olen niin loppu. Vauva on ihana ja rakastan häntä suunnattomasti, mutta kun...oon vaan niin onneton, että vaan itkettää.
Tänään hajosin lopullisesti, kun mies oli viime viikonloppuna luvannut, että vie mut tänä vkl kaupoille, jotta saan sopivat housut (synnytyksen jälkeen ei yhtiäkään sopivia housuja, koska lantio leveni niin paljon + on raskauskiloja). Olisi kiva, että saisi edes housut, jotta edes teoriassa voisi ulkoilla joskus... Noh, mies sitten unohti koko asian...tai ei välitä, en tiedä. Kutsui kaverinsa kylään, kun "eihän meillä mitään ihmeellistä ole".
Hajosin ihan täysin. Naurettavaa ehkä, mutta mä olen ihan loppu. Mä en jaksa enää. Mä oon niin katkera miehelle, että hän pääsee töihin, käymään kaupassa, tapaa kavereitaan, on sukulaisia kenelle hehkuttaa ihanaa vauva-arkea....ja mä olen vankina kotona. Tuntuu, että mulla ei oo enää mitään väliä. Mulla ei oo enää tarpeita. Mä oon näkymätön. "Enhän mä oo ees nyt töissä, joten pitäshän mun jaksaa hoitaa vauvaa myös iltaisin ja viikonloppuisin"...
Mutta kun mä en jaksa. Ja naurettavinta tässä on se, että mä oikeesti murruin hysteerisesti itkemään tänään niiden hiton housujen takia - niin hullua kuin se onkin.
Mä varmaan...tai en mä tiedä enää. Mä oon vaan niin surullinen ja katkera miehelleni. Ei tän pitänyt mennä näin.
Kommentit (48)
Asua ja elää jossain ilman ainoatakaan ystävää tai kaveria. Jossain, missä ei pääse edes kauppaan ilman miehen apua.
En ihmettele, jos ap on väsynyt. Itsekin olin aikoinani, vaikka mieheni ymmärsi käyttäytyä eri tavalla.
Tsemppiä, ap! Juttele tosiaan miehellesi ja yritä hankkia muutakin elämää kuin vauva siellä, missä nyt asutte.
Ja sille vittuuntuneelle 4-vuotiaan isälle: oma mieheni oli tuossa vaiheessa jo kovin innokas hankkimaan seuraavan lapsen. Onneksi kaikki eivät ole kuin sinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP, mistäpäin olet? Jos Turun seudulta, lähden kanssasi ostoksille, haen sinut vauvasi kanssa meille kahville tms!
Itselläni alussa samanlaisia tunteita. Taistelin ja lähdin seurakunnan kerhoon yms. Sain ystäviä ja seuraa ja opin nautimaan vauva-ajasta ja olen onnellinen!
jos korvessa asut. Mä voisin kans ruveta ystäväks, mut ite olen hgin keskustassa ja myös autoton. Älä ainakaan imetyksestä stressaa! Helpompaa tosiaan kun mieskin voi ruokkia. Ja ymmärrän ton housuhajoamisesi ihan täysin! Ne housut kun symboloi niin paljoa. Meidän lapsi jo kohta 2v, ja mies vasta viimeisen vuoden osannut olla lapsen kanssa. Kaikki miehet ei jotenki lämpene vauva-vaiheelle, ja tosiaan luulee, että äidillä on lepposat oltavat kotona. Et ole ainoa etkä epänormaali! Pääsisitkö yksin ulos vaikka vaan 15min? Siitä mä alotin, mies rohkastu pikku hiljaa.
Tyttö täyttää tänään kuukauden ja on muuttanut elämäni täysin. Joka toki on normaalia. Se on muuttanut myös miestäni... Kun tyttö pullahti maailmaan minua ei enää ole ollut olemassa. En saanut sairaalassa halausta,suukkoa. Sain seuraavana päivänä daim suklaalevyn:) voi miten ihanaa.Tosin olen taivaallisen onnellinen että sain terveen tytön,olisin kuitenkin halunnut myös vähän huomiota mieheltäni tai ihan keltä tahansa,niin ei ole vaan vielä käynyt. Synnytys oli todella vaikea ja mies oli kokoajan mukana mutta silloinkaan ei koskenut minuun sormellakaan,ei kai uskaltanut tai tajunnut,tuijotti vaan vieressä. Kun kotiuduttiin vieraita on ravannut päivittäin aina tänne asti, anoppi etupäässä kehumassa ihanaa lapsenlastaan ja sitä miten se isänsä näkoöinen..isä sitä isä tätä isäisäisä, raahaa jopa omia ystäviään meille ihailemaan lasta. Se puhuu myös ristiäisistä ja niiden tarjoilusta, minun mielipiteilläni ei juuri ole väliä. Kukaan vieraista ei koskaan tuo tullessaan mitään, istuvat valmiiseen kahvipöytään. Kaikki haluavat olla lapsen kanssa,se revitään minun sylistäni pois! Mies huomauttelee jatkuvasti siitä miten pidän lasta sylissä, milloin sillä on nälkä jnejne.. en siis tajua/osaa tehdä mitään. Jos pitää kaupassa käydä niin se olen minä, mies haluaa olla tytön kanssa. Tulee väistämättä tunne että minua ajetaan pois tytön luota, nyt on käynyt niin että tyttö ei olisi millään minun sylissäni, alkaa itkemään heti ja silloin tulee itku minullekin.
asumme 300km päässä lapsen isovanhemmista. Nyt läksin viikoksi lapseni kanssa vanhempieni luo (mies töissä) ja pakotettuna kävin yhtenä iltana anoppilassakin lapsen kanssa. Kas kummaa, siellä sain kuulla, miten MIEHELLÄNI ON ANKEAA olla kaikki illat yksin (ei edes ole, vaan harrastaa lähes joka ilta). Jos aiemmin olen anoppiani vielä jotenkin kestänyt, niin nyt loppui ymmärrys. Olen ollut aivan mökkihöperö lapsen kanssa päivät (ja usein myös illat) kaksin kotona.
Ymmärrän ap:n harmin myös täysin.
T. Ohis
soita neuvolaan ja kerro tunteistasi, ehkä saat apua? Noin se valitettavasti monella menee, nainen on yksin vastuussa vauvasta.
Noin omasta kokemuksesta voin kertoa, että kyllä se helpottaa, muutaman kuukauden päästä pääset jo ihan eri tavalla liikkumaan vauvan kanssa ilman miestäsi. Pääset kyllä nytkin, jos vain itse jaksat, eli suosittelen lähtemään kaksin vauvan kanssa kauppoihin jne, jos ei tunnu ihan mahdottomalta. Rohkeasti vain. Tuo aika menee nopeasti, vaikkei aina tunnu siltä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
alkuperäinen viesti kummiskin kirjoitettu 2 vuotta sitten! :D
Tuttuja tuntemuksia oman esikoisen vauva-ajalta :( Nyt meillä on jo toinen vauva jolla ikää 1kk, ja jotenkin tällä kertaa tuntuu paljon helpommalta. Ekan kanssa stressasi kaikesta ja koko ajan, ja meilläkin mies kypsyi isäksi vasta ajan kanssa. Nyt on kyllä onneksi ihan esimerkillinen.
Nukkuminen tuossa tilanteessa olisi ihan kaikkein tärkeintä. Itselläkin on ollut aina aika vaikea nukkua muutenkin, mutta siihen on auttanut ulkoilu ja liikkuminen, ja jokailtainen piikkimatolla löhöily (varmaan mikä tahansa muukin rentoutus tyyliin joku rentoutus-cd tai vaikka meditaatio toimii). Meillä esikoisen aikaan nukuttiin miehen kanssa vuoroöinä sohvalla (minäkään en siis pystynyt imettämään, joten mies pystyi yhtä lailla syöttämään). Jouduin käyttämään korvatulppia ja kuulosuojaimia päällekkäin, muuten heräsin jokaiseen makkarista kuuluvaan inahdukseen, mutta pääasia että edes välillä sai nukuttua :D Neuvolasta saattaa kanssa saada apua, meidän kunnassa esim kotiapua niin, että kodinhoitaja tulee huolehtimaan vauvasta ja äiti voi sillä aikaa vaikka nukkua päikkärit.
Tässä vaiheessa se ei varmaan auta, mutta tuo alkuvaihe ja uuteen elämänrytmiin totuttelu menee onneksi aika nopeasti ohi. Ai niin, ja vielä tuosta imetysasiasta: meidän täysin pulloruokittu esikoinen on tuttavapiirini terveimpiä lapsia, nyt 3-vuotiaana on ollut kuumeessakin vain muutaman kerran. Lääkärissä ei ole käyty kuin kerran paikkailemassa otsaa lapsen kaaduttua naamalleen... Vaikka äidinmaito olisi sitä parasta ravintoa, niin onneksi on kuitenkin olemassa ihan hyviä korvikkeitakin, joilla vauva kasvaa ja kehittyy :)