Avioero ja lapset!?
Ei kuulu tälle palstalle mutta kysyn silti.
Neuvoja tarvin en moittimista.
Lapset ovat 2v5kk ja 1v1kk.
Miten lapset ottavat eron? Vai onko se että ei näin pienet vielä oikein ymmärrä?
Sen olen huomannut että vanhempi poika on ollut rauhallisempi mutta taas että lyöminen ja töniminen on tullut kuvioihin ja vain äitiä eli minua kohtaan, mistä se johtuu? Siitäkö että otin lapset mukaani ja lähdin pois yhteisestä kodista, pois isän luota? Kun taas nuorempi poika on ollut aivan erilainen pois muuton jälkeen, hyvässä mielessä. Maha vaivat ovat vähentyneet ja yöitkut loppunet kokonaan, sylin tarve on kasvanut mutta sekin on vain hyvä asia.
Lähdimme todella yllättäen, ei mikään pitkän tähtäimen suunnitelma. En löytänyt sopivaa ajankohtaa lähteä kunnes kaverini pyysi kyläilemään. Lähtiessäni tajusin että jos ei nyt niin sitten ei koskaan, sen jälkeen emme palannut enään kotiin, aikaa siitä on nyt vasta 3viikkoa ja vaikeuksia on ollut mutta suurimmaksi osaksi on ollut helpompi " hengittää" .
Nyt pojat joutuvat/pääsevät päiväkotiin koska sain vakituisen työn ja otin sen vastaan että rahamme riittävät.
Miehelle ero tuli " yllätyksenä" , vaikka huonosti on mennyt jo yli vuoden, mitään kontaktia hän ei ole minuun saanut ja mitään ei ole yhdessä tehty. Loppu aika meni töitä tehdessä, hän tuli niin minä lähdin. Emme puhuneet oikein mitään enää toisillemme vain pojille.
Miksi jotkut ihmiset sanovat että tein väärin koska erotin lapset isästään? En ymmärrä, olisiko minun pitänyt olla huonossa suhteessa loppu elämäni lasten takia? Onko se hyväksi lapsille että äiti ja isä on mutta ei vaimoa ja miestä?
Poden syyllisyyttä hetkittäin todella paljon ja joskus jopa olen toivonut että lapsia ei olisi koska en halua satuttaa omia lapsiani vaan antaa heille hyvän elämän. Pojat asuvat luonani mutta käyvät isällään joka toinen viikonloppu ja sopimuksesta useaminkin jos isä haluaa.
Missä menee muka raja että voi sanoa tehneensä vääryyttä lapsille tai miehelle? Onko se sitten oikein että äiti voi henkisesti todella huonosti, mietin monesti töissä ollessani että josko pääsisin helpoimmalla kun painaisin kaasun pohjaan ja ajaisin tieltä ulos!? (Olen ajotyössä) Se ei tietenkään ole ratkaisu kun omiin ongelmiini ja lapset jäisivät ilman äitiä mutta olisivatko he muistaneet äitiään enää jos jotain olisi tapahtunut?!
Tällä hetkellä olen tasapainossa asioiden kanssa mutta huonoja hetkiä tulee sen tiedän, on kaipausta, surua, vihaa, katkeruutta jne.... :( Haluan selvitä niistä kunnialla kun vain pääsen ensi viikonlopun yli, mies ottaa loput tavaransa ja palauttaa avaimensa minulle meidän " yhteisestä" talosta.
Miten siitä tuskasta selviää kun toinen lähtee ovesta sen viimeisen kerran ja sanoo hei?? Ja sitten auto kaartaa viimeisen kerran meidän yhteisen unelmatalomme pihasta tavarat mukanaan. Mitä silloin tapahtuu?? Tää on aivan hirveetä!!! :´(
Nyt jo kun mietin sitä niin itkettää ja näen tapahtuman jo silmissäni kauheana asiana. Nyt se on sitten lopullista, ja vielä joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna, melkein meidän yhdessäolon vuosipäivänä.
Sen tiedän, koskaan ei ole sopivaa hetkeä, ei miloinkaan!
Toivottavasti kukaan ei ota liian raskaasti tekstiäni, rakastan lapsiani ja aion olla heille hyvä äiti. Elämä jatkuu, toivottavasti vielä pitkään.
Terveisin Minsi, Lassi ja Miko.
Kommentit (10)
Olen eronnut neljä vuotta sitten, lapsi oli tuolloin pahimman prosessin aikaan molemmin puolin kahta vuotta. Minä halusin erota, sillä rakastuin harrastuspiireissä ystävääni. Mieheeni en ollut niin voimakkaasti rakastunut, liittomme oli tasainen ja minulle ei riittävän virikkeellinen :) Moni olisi elänyt siinä liitossa onnellisena iän kaiken: mies oli kova tekemään kotitöitä, hellä, ihana isä, vähän kaikkea. Mä vain nuuduin, enkä voinut rakastaa aina vain, vaimouden kanssa oli niin ja näin, kun läheisyys ei kiinnostanut. Liian särmätön mies, liian hiljainen, myönteleväinen.
Huomasin ensimmäisessä kirjoituksessasi muutamia toivon kipinöitä - kaikki ei vaikuttanut täysin mahdottomalta miehesi ja sinun suhteen. Kirjoitit _yhteisestä_ unelmatalostanne ja yhdessäolon vuosipäivästä. Minusta ne ovat sinulle tärkeitä, varmaankin myös miehellesi. Olet varmaankin miettinyt, mitkä asiat olivat teille yhdessä mieluisia aiemmin ja mistä innostuitte yhdessä? Miksei niitä enää ole? Onko joku/jokin todellakin muuttunut? Varmasti miehessäsi on edelleen jotain sinua innostavaa? Vai onko se vain sitä, että sinä olet kylmennyt koko mieskunnalle =) Vaiko vain omalle miehellesi? Miten ennen ihastuit/rakastuit? Salamana usein vai tuskin ollenkaan tai harvoin? Minä usein ja vahvasti, joten en ihmettele eroani ja sen syitä.
Meilläkin oli valtavasti hyviä asioita ja yritimme vielä uudelleen muutaman kerran, muttei se toiminut. Mieleni lensi rakkauteni mukana toista miestä ajatellen. Hänen kanssaan olen nyt neljä vuotta elänyt ja parhaimmillaan suhteemme on ilahduttava, mielikuvitus saa lentää, rakastan hänen ajatuksiaan, nauran. Meillä on yhteinen lapsi ja toinen tulossa. Uusperhe-elämä sujuu hyvin. Entisellä miehellänikin on uusi perhe.
Tuskaa tulee, eikös se avioerosta toipuminen kestä kahdesta neljään vuotta. Sitä, kun mies kaartaa pihasta viimeisen kerran sinun ei tarvitse ajatella - hän tulee kaartamaan siitä hyvin usein tulevina vuosina aina vain. Joskus itket hulluna, kun hän lähtee lasten kanssa, joskus syöksyt puuhaamaan omiasi, kun on aikaa kerrankin tehdä jotain erilaista. Jos nyt eroatte :)
Tuosta lasten käytöksestä. Äiti on turvallinen kohde niskoitteluun - riittävän läheinen, että myös kiukku kohdistuu helposti äitiin :) Lapsilla on vaikka mitä vaihteita, ei kannata alkaa peilata kaikkea eron kautta. On muitakin syitä :) Meillä isovanhemmat olivat eron aikaan kauhuissaa n ja maalasivat seinille tulevia taantumisia ja yökasteluita sun muita - koskaan ei mitään ongelmia tullut. Olen mielestäni niin vahva ja hyvä käsittelemään asioita lapsen kanssa, että kaikki tuli aina selväksi. Miksi isän luota piti lähteä pois? Miksi isä ei tule kotiin? Miksi, miksi, miksi? Parasta oli aina selvittää kaikki niin kuin asiat olivat, ei tarinointia, peittelemistä.
Hienoa, että sait vakituisen työn, onnea! Ei ole mitenkään sanottua, että töitä on ja etenkään mahdollisella tulevalla yhteishuoltajalla.
Toisten ihmisten ikäville sanomisille se ja sama - niitä aina riittää :) Todella monet ovat huonossa suhteessa ikänsä, ja näin on ollut maailman sivu. Jotkut tekevät asialle jotain, jotkut eivät, oman maun mukaan :)
>>>joskus jopa olen toivonut että lapsia ei olisi
Tuo on paha ajatus, mutta varmasti monelle mieleen tuleva. Minusta tuntui kamalalta, kun entinen mieheni sanoin noin ääneen. Se jäi mieleen. Tuntuu aina, että tytär ei ole hänelle tärkeä ja että hän ei pysty rakastamaan tytärtämme, koska minä murskasin hänen rakkautensa minuun. Kuitenkin näin vuosien kuluessa hän on huolehtinut tyttärestä erinomaisesti, ja hänen tunteensa minua kohtaan ovat ehkä pehmenneet ja parantuneet :) Juttelemme sujuvasti tyttäremme asioista. Lapset voivat kärsiä monista muistakin asioista tässä elämässä, joten ei avioerokaan ole maailmanloppu.
Huolehdi, että sinulla on vaikka joku tukihenkilö siinä miehesi kanssa tapaamisessa, että pysyisitte rauhallisina ja lapsilla olisi hyvä olla myös, jos ovat mukana.
Hyvää jatkoa valitsemallasi tiellä!
niin ovathan pojat iltaisin isänsä luona? Ihan kaamean pitkiä päiviä ja kuutena päivänä viikossa. Tarkoitukseni ei ole moralisoida.
Olen kokenut samanlaista syyllisyyden tunnetta kuin sinä. Siis joskus ajatellut, että olisi parempi jos lasta ei olisi koskaan syntynytkään. Niin kovasti sitä haluaisi antaa lapselleen hyvän elämän ja perinteisen ydinperheen ja silloin kun itse on se, joka suhteesta on lähtenyt, omantunnontuskat ovat kovat. Mutta jokaisen tarina on erilainen ja kukaan ulkopuolinen ei voi sinua arvostella niin ankarasti kuin sinä itse itseäsi. Olen huomannut, että tuska helpottaa ajan myötä vaikkei se kai koskaan katoa. Ei kannata kauheasti ajatella menneitä ja jossitella vaan elää niillä eväillä, joita tällä hetkellä on ja mahdollisimman hyvin. Haluat lastesi parasta niinkuin moni äiti.
Voimia sinulle!
Ketään ei voi sanoa mitä sinun tulisi tehdä tilanteessasi! Kukaan ei voi tietää mitä tunnet sisälläsi, edes ne jotka saman ovat kokeneet! Kukaan ei voi sanoa mitä sinun olisi pitänyt tehdä tai jättää tekemättä!
Itse olen avioerolapsi, vanhempani erosivat kun olin puolentoista vuoden, enkä kyllä itse muista siitä mitään. En muista edes aikaa jolloin ehkä olisin muistanut asiasta jotain! Itselleni on aina ollut selvää, että minulla on kaksi kotia, molemmat yhtä tärkeitä. Ja ehdottomasti tärkeintä on se, että vaikka vanhempani asuivat eri kaupungeissa sain silti nähdä isääni niin paljon kuin halusin.
Suosittelisin nyt ammattiapua. Pelkkä puhuminen asiasta saattaa auttaa pääsemään pahimman yli ja aloittamaan uuden elämän alkuun! Tärkeintä on kuitenkin nyt oma ja lastesi onnellisuus! Äläkä kuuntele moitteita! Nyt tärkeintä on keskittyä omaan " paranemiseen" . Yksi onnellinen vanhempi on parempi lapsille kuin kaksi onnetonta, kiukkuista vanhempaa! Älä anna kenenkään tuntea itseäsi huonoksi äidiksi valintasi takia, he eivät eläneet kengissäsi. Äläkä missään nimessä syyllistä itseäsi tapahtuneesta. Syy on ehkä teissä molemmissa, ehkei kummassakaan, missään nimessä se ei ole lapsissa! Tapahtunutta ei enää voi muuttaa, enää on turha miettiä mitä olisi voinut tehdä toisin tai mistä kaikki alkoi! Nyt tärkeintä on alkaa kehittää tulevasta elämästä mahdollisimman hyvää ja tasapainoista!
Voimia sinulle ja lapsillesi!
Tosi surullista kuulla teidän tilanteesta, mutta hienoa, että lasten hyvinvointi on sinulle selvästi kaikista tärkeintä. Lapset tarvitsevatkin kaiken tukenne.
Et kertonut tarkkaan teidän eroon johtuneita syitä (muita kuin puhumattomuus ja etäisyys). Jos mitään selviä isoja syitä (perheväkivalta, uskottomuus,...) ei ole, mielestäni kannattaisi hakea vielä yhdessä ammattiapua. Tiedän, että olet rikki ja elämä yhdessä miehen kanssa tuntuu mahdottomalta, mutta silti. Näkisit tilanteen ihan loppuun asti eikä tarvitsisi sitten jälkikäteen lähteä miettimään, josko teki liian hätiköityjä päätöksiä. On kuitenkin kyse todella isosta asiasta elämässäsi, jonka vaikutukset tulevat näkymään elämässäsi loppuun asti. Ammattilainen näkisi teidän tilanteen puolueettomasti ja voisi löytää yllättäviäkin ratkaisuehdotuksia, joiden avulla saisitte ehkä yhteiselonne taas toimimaan. Jos " mitään ei ole tehtävissä" , sekin kuva selventyisi varmasti ammattilaisen pakeilla.
Teillä on kaksi ihan pientä lasta ja arki heidän kanssaan on todella rankkaa ja erityisesti parisuhteelle stressaavaa (kokemusta on, meillä lapset 1v ja 3v). Monet ovat sanoneet, että toisen lapsen syntymä on yksi suurimmista haasteista lapsiperheissä ja sen allekirjoitan itsekin monen muun ystäväni kanssa. Joku onkin sanonut, että lasten ollessa pieniä pitäisi tehdä vaan tiukka periaatepäätös miehen kanssa, että eletään se hektinen aika saman katon alla ja pysytään toisillemme uskollisena, vaikka parisuhde olisikin vain suorittamista ja arki yhtä hampaiden kiristelyä. Kun lapset kasvavat, arki helpottuu ja vanhemmille jää enemmän aikaa yhteiseen olemiseen.
Olen seurannut lähipiirissäni parisuhdekriisejä juuri pientä lasten vanhemmilla. Osa on eronnut ja osa pystynyt selvittämään ongelmansa. Parisuhdeterapiassa on käyty ja sitä pidetty hyvänä asia, myös heidän mielestä, jotka ovat lopulta eroon päätyneet. Terapian avulla ovat pystyneet analysoimaan suhdettaan tarkkaan ja jos suhde on kaatunut, ovat pystyneet hyödyntämään ajatuksia tulevissa suhteissaan. Ja ennen kaikkea niissä sessioissa tulisi ihan oikeasti puhuttua miehen kanssa näistä asioista.
Toivon sinulle sydämestäni voimia! En missään nimessä halua tuomita tekemääsi ratkaisua, mutta mielestäni asiaa kannattaisi vielä pohtia, jos näet edes mitään mahdollisuutta yhteiselollenne. Yksinhuoltajuus ja uusperhekuviot eivät nekään ole helppoja ja tuovat arkeen monta uutta haastetta, joita ei ydinperheessä ole. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että " tuhoon tuomitussa" suhteessa pitäisi lasten takia jaksaa roikkua. Toivottavasti joku saman kokenut ottaa vielä kantaa viestiisi. Itse en ole omassa suhteessani joutunut tuohon pisteeseen, mutta täytyy sanoa, että ei se mitään helppoa ole missään tapauksessa ollut viime vuosina.
Syy on niinkin yksinkertainen kuin tunteiden kuoleminen, minun osaltani ainakin. Kävin pitkään psykologilla mutta siitä ei ollut mitään apua tai oli mutta ei tunteideni takaisin saamisessa. En tiedä minne tunteeni rupesivat hiipumaan mutta niin vain kävi ja mitä kauemmin yritin tunteitani löytää niin sitä vähemmän mitään enään tunsin miestäni kohtaan.
Toista miestä ei ole ollut eikä ole nyttenkään. Haluan olla " yksin" , en tarvi miestä tilalle jos sellainen osuu joskus kohdalle niin sitten katsotaan tilannetta uudelta kantilta mutta muuten ei ole tarvetta.
Tunteistani vielä että mitä kauemmin aikaa nyt menee edemmäs niin sitä vähemmän tunnen miestäni kohtaan mitään, sääliä hieman kun hän joutuu lähtemään ja yksin olemisen pelkoa itselläni mutta rakkaudesta ei voi puhua, kaveri hän mulle lähinnä on enää ja lastemme isä. Välillä vaan tulee kamalia " kauhutiloja" että miten selviän ja entä jos kaduttaa ja olen kuullut että se kaipuun tunne jossain vaiheessa tulee mutta että sille ei kannata antaa tilaa koska yhteinen elämä ei yleensä toimi tauon jälkeenkään kun kaikki taas arkipäiväistyy niin taas kaikki on samanlaista kuin ennenkin.
En halua enään elämässäni kysellä mitä saan tehdä ja mitä en ja mihin saan mennä ja mihin en tai että saanko ostaa sitä tai tota. Eli toisin sanoen tarvin omaakin aikaa ja tilaa, rahaa sain pyytämällä mutta mitään en voinut esimerkiks ostaa ilman lupaa jne. En jaksa sellaista enään, en halua olla " kahlittu" ja kysyä aina että Saanko. :(
Tervesin Minsi
Mulla ei ole mitään halua mennä enään minnekään juttelemaan miehen kanssa, että sillälailla en kadu päätöstäni mutta välillä tulee ns pimee hetki ja mitään ei silloin pysty ajatteleen järkevästi kun tuntuu että alkaa pyörryttää ja itku meinaa tulla aivan väkisin, ensin voi olla että nauran kaverin kanssa jostain ja sitten se vaan vaihtuu itkuksi ihan " lennosta" .
Mutta hän aina sanoo että ne häviää kyllä mutta se vie aikaa, käynyt eron läpi, palasi miehensä luokse monta kertaa kunnes ei enään kumpikaan pystynyt olemaan toisen kanssa missään tekemisissä ja sitten he vasta saivat eronsa lopulliseen päätökseen. Sellaista en halua, että mennään edes takas monesti ja sitten vasta tajutaan että ei tämä tule onnistumaan.
En millään kerkeä tässä työssä käymään juttelemassa, teen n12h päivää 6pvä/vko ja saan kyllä tarvittaessa vapaata kun työnantajani on todella mukava ja joustava mutta vapaani haluan viettää ihan kokonaan poikieni kanssa. En pysty viemään heitä tarhaan jos tiedän itselläni olevan vapaa. :/
Ja vielä siitä halusta kokeilla vielä kerran yhteiseloa, aikaa taisi mennä liikaa saadakseen asioita enään kuntoon millään tapaa kun jo silloin kun aloin odottamaan tätä nuorempaa poikaa eli n2v sitten alkoi mennä huonosti ja kesällä 2005 mietin taas että uskallanko lopettaa nyt tähän mutta en uskaltanut, odotinhan silloin toista lasta n6-7kk. Ja nyt sitten loppu aika on ollut kauheeta kun mitään ei oikein puhuttu saatikka tehty ja jos puhuttiin se meni huutamiseksi ja sitten oltiin taas hiljaa kun lasten aikana en siedä sitä että tapellaan.
Mutta se taitaa olla ihan oikeata tietoa että suunta tästä ei voi olla kuin ylöspäin! Ja vaikeetakin tulee vielä olemaan ja eniten pelkään kohdata ens viikonlopun ilman neuvoja muta ehkä selviän siitäkin.
Minsi ja Pojat...
ehdottaisin, että alkaisit purkaa tätä oloa ja tilannetta vaikka neuvolan kautta hakeutumalla juttelemaan jonkun ammatti-ihmisen kanssa. Myös mielenterveystoimiston tai seurakunnan kautta pääsee juttelemaan tälläisestä tilanteesta. Kyllä sinä kaipaat nyt aikuista jolle purkaa tilanne ja mielusti ulkopuolista joka osaa olla objektiivinen sinulle.
Kenenkään on turha ottaa kantaa tilanteeseesi, sillä koko totuuden ja omat tuneesi tiedät vain sinä itse. Joskus tulee tilanne, että on vain pakko lähteä siitä pahaa oloa aiheuttavasta tilanteesta pois, käsittelemättä sitä sillä hetkellä. Mutta jonakin päivänä asia pitää ottaa pöydälle ja ruotia, jotta pääset asiassa eteenpäin.Turha minunkaan sanoa mielipiteitäni, koska en tunne tilannettasi joten ehdotan vain, että soita neuvolaan - kerro tilanne ja pyydä auttamaan ja ohjaamaan heti jonnekin tuki-ihmisen juttusille.
Voimia päivään ja päätös on aina hyvä päätös juuri sillä hetkellä kun sen on tehnyt. Jälkeenpäin on turha jossitella - asiaan voi tulla muutoksia kyllä, mutta sillä hetkellä kun lähdit - se oli ainoa ratkaisu sinun mielestä. Sitä ei kannata koskaan katua. Kaikki mitä siitä sitten kumpuaakin on reitillä ylöspäin. Mutta keskustella sinun pitää jonkun kanssa ja sitten kun aika on oikea, sinun ja miehesi pitää kommunikoida. Kommunikaation puute tappaa rakkauden, mutta puhumisella on myös se rakkauden henkiin herättämisen voima jos niin tahtoo. Vanhemmuuden vastuu on myös kantaa vastuu parisuhteesta ja sen toimivuudesta - mutta siihen tarvitaan molempien motivaatiota. Mutta yrittää kannattaa! Jos parisuhteessa huomaa kuitenkin olevansa " yksin" , sitten tilanne on toinen ja ehkä on aika jatkaa matkaa ja luoda tasapainoinen ja turvallinen koti ilman toista vanhempaa.
Iso hali ja soita heti neuvolaan, mielenterveystoimistoon tai seurakuntaasi. Mikä tuntuu parhaimmalta! Ei kannata olla tämän ison asian kanssa yksin.
Pyysit kokemuksia ja itselläni on ollut aikalailla samanlainen tilanne kuin sinulla nyt. Esikoisemme synnyttyä menetin täysin mielenkiintoni miestäni kohtaa. En halunnut olla hänen lähellään tai ylipäätään missään tekemisissä hänen kanssaan ja piti vain koittaa jaksaa " perhe-elämää" . Käytökseni tietysti hämmensi ja suututti miestäni ja vaikka ei ollut varsinaisia ongelmia ei ollut pahemmin ilojakaan. Tätä jatkui lähes vuoden ajan ja tilanteemme oli aikalailla kuvailemasi kaltainen. Ei ollut uskottomuutta, ei alkoholia eikä väkivaltaisuutta, mutta silti mikää ei toiminut. Tein ratkaisuni ja hain eroa. Olo helpotti, mutta mies otti asian raskaasti. Aikaa kului ja keskityin vain lapsiini ja tein kaikkeni unohtaakseni mieheni vaikka tunteet aina välillä heittelivätkin laidasta laitaan. Käyttäydyin todella ilkeästi häntä kohtaan. Aloitin uuden suhteen, joka kariutui nopeasti. Tuli toinenkin suhde melko pian, mutta sekään ei kestänyt. Kun mieheni sitten lähes puoli vuotta eron jälkeen tapaili toista naista menin täysin hämilleni koska tunsin valtavaa mustasukkaisuutta ja kaipausta. Pyysin häntä luokseni käymään hänen tullessa noutamaan lasta luokseen. Puhuimme tuntikausia ja jatkoimme seuraavana päivänä ja tämän päivän jälkeen emme ole juuri erossa toisistamme olleet. Avio ero peruttiin ja olemme olleet onnellisesti naimisissa noin viisi vuotta tämän tapahtuman jälkeen ja saimme toisen lapsemme kolmisen vuotta sitten eikä ongelmia ole enää ollut. Tietenkin tapahtuma jätti arvet, mutta pikkuhiljaa aika on korjannut vauriot. Voin siis sanoa että meidän tapauksessa " hetken" ero teki hyvää. Mutta kuten moni jo sanoikin vain sinä voit itse tehdä päätöksesi ja vain sinä tiedät mikä on parasta itsellesi.
Kaikkea hyvää sinulle ja lapsillesi! Jos haluat tukea tai haluat keskustella tarkemmin, voit kirjoittaa minulle mailiin: emmuska72@hotmail.com