Mistä elämäniloa 43-vuotiaana,sinkkuna ja yksin

Anna hyvä ja rakastava koti parille kissalle, niin kyllä siinä murheet unohtuu. Koiran kanssa joutuisit kipeänäkin kompuroimaan kovilla pakkasilla liukkailla kaduilla.

Kissojen kanssa voi pötkötellä lämpimien ja pehmeiden vilttien alla, nauttien niiden ihailuista. 🐈😻

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hanki lemmikki, niin me muutkin ollaan tehty

Ei se silti ratkaise yksinäisyyttä,miehisyyttä,lapsettomuutta ja sairauksia.

Jos nyt onnistuisit saamaan miehen, lapsia ja lapsenlapsia, oletko varma että he olemassa olollaan ratkaisisivat ongelmasi. Ehkä mies paljastuisi ei niin ihanaksi mieheksi ja lapsissakin olisi toivomisen varaa. Käännä vain katseesi kohti tulevaisuutta ja hanki itsellesi oma elämä. Mikä kiinnostaa, ja sitten sinnepäin.

Vierailija kirjoitti:

Eutanasia pitäisi olla mahdollista kaikille aikuisille.

Kyllä mutta ei siksi että elämä on tylsää. Lääkärin lähetteellä kun kyseessä on kuolemaan johtava parantumaton sairaus kuten Als tai syöpä. Näin toimitaan maissa kuten Sveitsissä ja Belgiassa missä potilaan itsemääräämisoikeutta kunnioitetaan.

Käyttäjä7437 kirjoitti:

Anna hyvä ja rakastava koti parille kissalle, niin kyllä siinä murheet unohtuu. Koiran kanssa joutuisit kipeänäkin kompuroimaan kovilla pakkasilla liukkailla kaduilla.

Kissojen kanssa voi pötkötellä lämpimien ja pehmeiden vilttien alla, nauttien niiden ihailuista. 🐈😻

Minä myös olen nelikymppinen yksinäinen yksineläjä. Nyt jo mietin miten kestän yksinäisen neljän viikon kesäloman. Baariin kyllä saisi seuraa, mutta se taas ei itseä kiinnosta. Ehkä haahuilen kaupungilla, käyn jossain näyttelyissä, ulkoilen... Ja surullisena palaan taas omaan kotiin miettien, kuinka ihanaa olisi jakaa elämykset toisen ihmisen kanssa.

Lapsia en ole koskaan halunnut, joten niitä en elämääni kaipaa. Kumppani löytyy, jos löytyy. Enemmän kaipaan ystävää/ystäviä elämääni joiden kanssa nauttia esimerkiksi kulttuurista. Olen arka menemään yksin konsertteihin tai muunlaisiin kulttuuri-illanviettoihin. Tuntuu, kuin viimeiset nuorekkaat vuodet valuisivat hukkaan. Jotenkin olen alistunut siihen, että tämä on minun osani tässä maailmassa. Yritän ajatella niitä asioita, joista voin olla kiitollinen. Todennut sen, että asiat voisivat olla huonomminkin. Täytyy vaan yrittää psyykata itseään niillä positiivisilla asioilla, vaikka se välillä hyvin vaikeaa onkin, sillä ei yksinäisyys herkkua ole.

Vapaaehtoistyö. Jos menee löytöeläintalolle, niin eniten toivotaan apua kissojen leikittämisessä ja sylissä pitämisessä.

Siihen heillä itsellä ei ole aikaa.

Mutta se on hyvin tärkeää, että kissat ovat sosiaalisia, kun niille etsitään kotia.

Eivät kovin ujoja.

Olisiko se sulle kivaa ?

Aina sieltä pois pääsee. Siellä on sulle kilttiä ihmisseuraakin, jos haluat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hanki joku harrastus tai rupea käymään jossain ryhmässä. Sieltä niitä kavereita todennäköisimmin löytää.

Mitäpä veikkaat löytyykö oikasti muuta kuin korkeintaan hyvän päivän tuttuja? Jos ei 30vuodessa ole ystävää löytänyt niin tuskin sitä jostain marttakerhostakaan löytyy näillä kilometreillä.

Onko parempia ideoita? Jos ei yritä niin ei varmasti löydy. Ja kyllä harrastuksista ja ryhmistä on ennenkin löytynyt kavereita. Täytyy tietysti osua oikeanlainen ihminen kohdalle, mutta kuten sanoin jos ei edes yritä ei voi löytyä.

Toinen vaihtoehto on hankkia lemmikki. Niiltä saa hellyyttä ja seuraa.

https://www.sportpartner.com/fi

https://www.sportpartner.com/ee

Lenkkeily kavereita haetaan yhtälailla.

Jod sinulla on työpaikka elämässäsi on paljon jo hyvin. Ellei huino ilmapiiri tms. Miksi valittaa? Ei kenenkään elämä täydellistä ole.