Kyllä Helsingissä on v-mäistä kulkea rattaiden kanssa, kun ihmiset ei auta

Melkein kaikki bussit on matalia, ja jo osa spåristakin. Ja mulla ainakin on auttanut reipas asenne ja iloinen kiitos niille, jotka auttaa.



Vähän positiivisuutta, hei! Mieti, millaista maalla on liikkua, kun dösät menee kerran päivässä ja on jotain vanhoja pikavuoroja tms. joihin ei välttämättä edes mahdu kärryjä.



Meillä on upea kaupunki, iloitaan siitä.

Me liikutaan lähinnä junalla espoosta helsinkiin ja melkein aina joku tarjoaa apua ihan pyytämättä. Jopa silloin kun en sitä tarttis :)



Ja edellinen oli oikeassa siinä, että maalla ei tarttis murehtia tällisiä kun siellä kulkee bussit kerran päivässä ja mistään metroista ja ratikoista ei edes unta nähdä.

Täällä metroasemilla on harvoin mitään luiskia, useimmilla asemilla joutuu kulkemaan tavallisia rappusia pitkin. Lisäksi bussit ovat kuuluisia kaksikerroksisia rähjiä, joihin ei meinaa rattailla mahtua. Ja apua ei täälläkään kovin helposti saa, joten yleensä rattaat jäävät kotiin. On helpompi kantaa pelkkää lasta (ja tavaroita) kuin rattaita ja lasta. Kaiken tämän lisäksi jalkakäytävät ovat ruuhkaisia ja kapeita.



Kyllä Helsingissä kävely rattaiden kanssa on kaikesta huolimatta aika leppoisaa, usko pois!

Rattailla ulos lähtiessä pitää kyllä ottaa extra-annos asennetta ja positiivista ajattelua matkaan. Siksi mä suosin kantoliinaa.

kaksostenrattaiden kanssa olen kulkenut ja yleensä hymyillen ja kovaäänisesti apua pyytänyt ja päälle kiitokset ja aina on mielellään autettu. Viimeiset viisi reissua paikallisjunalla keskustaan huvikseni testasin, mitä tapahtuu jos en pyydäkään apua. Ja kas kummaa, joka kerta on joku vapaaehtoisesti tarjoutunut, osa vieläpä iloisesti.

Ei ole muiden velvollisuus koko ajan autella sinua. Opettele kulkemaan itseksesi, niin ne pyörätuolipotilaatkin pääsääntöisesti liikkuvat.

Silloinkin kun en sitä tarvitsisi. Kuljen pääosin matalalattialinja-autolla, joten harvoin on tilanteita joissa tarvitsen apua bussissa. Sitä kuitenkin yleensä aina tarjotaan etukäteen. Muutenkin ihmiset availevat ovia jne. Viimeksi verotoimistossa ystävällinen virkailija tuli leikkimään lapseni kanssa, että sain asiani toisen virkailijan kanssa hoidettua. Olen ollut positiivisen yllättynyt saamaani apuun muutamaaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta. Voiko olla kyse omasta asenteesta? Ystäväni kertoo nimittäin ihan päinvastaisia kokemuksia suunnilleen samalta alueelta enkä ymmärrä mistä tuo kokemusero johtuu.

Aina olen saanut apua, yleensä tarjotaan vaikken edes tarvitse. Tuplarattailla vielä liikun.

kanssa mihinkään apua tarvitsee, junaan noustessa aina, mutta matalalattiabusseja on suurin osa nykyään, toisin kuin silloin, kun oma lapsi oli vaunuikäinen.

Välillä äidit saattavat vain toljottaa, kun kysäsen tarviiko apua, esim. Ovissa, eikä sitten pukahda mitään. Niillä kerroilla tuntuu siltä ,ettei tarvitsisi olla näin avulias- Aatu.



T: Viimeksi tänään Stockan ovissa auttanut.

sun kans joka kirjotit Lontoosta.. siellä jopa lapset ja vanehmmat ihmiset auttaa metroasemilla kantaan rattaat ylös, olin shokissa kun tulin Suomeen kun kukaan ei auta!

Oulussa helpompaa ja ystävällisempää.

Kerran tipahti mulla rattaat jalkakäytävän ja bussin väliin ja jäivät siihen jumiin. Ihan paniikissa ja raivoissaan ne sai kiskoa siitä. Kivasti ne rattaat rusahtikin. Mä mieluummin vaikka kävelen kuin vaarannan lapseni hengen toistuvasti.