Lue keskustelun säännöt.
Onko muita yli nelikymppisiä, joiden työurasta ei tule mitään?
01.03.2023 |
Olen edelleen ihan eksyksissä, mitä haluaisin tehdä työkseni. Työura on täynnä kaikenlaisia kokeiluja... kyllästyn nopeasti ja irtisanoudun herkästi...
Kommentit (156)
Vierailija kirjoitti:
Ap:n ja monen vastaajan ongelma vaikuttaa olevan pitkäjänteisyyden puute. Ei jakseta sitä arkea, vaan aina kaipuu parempaan.
Itse varmaan asianajajana olen monen haaveammatissa, niin itsenikin. Mutta vaikka kuinka pidän työstäni, niin ottaahan tämä välillä päähän rajusti. Ei koskaan mitään positiivista, vaan ihmisten ongelmia ja niiden selvittelyä päivästä toiseen. Määräpäiviä, rikoksia, oikeuksia, poliisikuulusteluita, kirjoittamista tietokoneella ja närkästyneitä päämiehiä, kun juuri heidän asiansa on viivästynyt... Yrittäjänä ei edes lomia.
Mutta ei auta. Tätä tämä on hamaan loppuun saakka.
Tarkoitan sitä, että kaikkeen työhön tylsistyy, olisi se, mitä vaan. Pitää vaan jaksaa. Kyllä se urakin etenee, mutta ei sillä tavoin, että heti, kun tylsistyy, niin lähtee litomaan....
asianajaja
Minä en mitenkään tylsistynyt, vaan huomasin että en ole tarpeeksi hyvä siinä ammatissa mihin kouluttauduin 90-luvulla. Muutaman työpaikanvaihdon jälkeen jäin työttömäksi ja jouduin sitten duunarihommiin jotta edes jotain rahaa saisin, ja siinä sitten tuo alkanut ura päättyi. Vanhempana sitten kouluttauduin uudelleen, mutta näköjään ikärasismi on totta ja mihinkään ei pääse edes haastatteluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan. 13 vuotta kahdessa eri osassa peruskoulupohjalla samassa yrityksessä. Yhden stepin olen edennyt (pari perhevapaat tuossa välissä) tänä aikana ja se riittää toistaiseksi. Muutama alaan liittyvä erikoisammattitutkinto suoritettuna työn ohessa. Palkka-ansiot noin 75t/vuosi. Olleet ennen etenemistäkin +50t/vuosi.
En ole enkä halua olla uraputkessa, tämä on minulle enemmän kuin riittävä tähän hetkeen. Viikkotunnit ~40h, liukuva työaika. Välillä stressiä ja tulospaineita, mutta halutessaan voi ottaa lunkistikin. Ei tätä eläkeikään ehkä jaksa, mutta voinkin heittäytyä miehen uran ja sijoitusten varaan :)
Sitten pyyhit munan verhoon ja palasit koodaamaan skeidaa 8e/h.
Vierailija kirjoitti:
Minä en mitenkään tylsistynyt, vaan huomasin että en ole tarpeeksi hyvä siinä ammatissa mihin kouluttauduin 90-luvulla. Muutaman työpaikanvaihdon jälkeen jäin työttömäksi ja jouduin sitten duunarihommiin jotta edes jotain rahaa saisin, ja siinä sitten tuo alkanut ura päättyi. Vanhempana sitten kouluttauduin uudelleen, mutta näköjään ikärasismi on totta ja mihinkään ei pääse edes haastatteluun.
Maassa on niin vähän työtä ja työpaikkoja, että jokaiseen on valtava määrä hakijoita. Koska "menetetty sukupolvi" tai sukupolvet ovat tuossa välissä jääneet pois, niin firmoista puuttuu ainakin yhden ikäluokan edustajat kokonaan ja se vaikuttaa siten, että suositaan tottakai niitä nuoria työnhaussa. Mieluumminhan nuori pomo palkkaa nuoren juuri koulusts valmistuneen kuin vanhemman koulusta valmistuneen.
Olen huomannut, että ensimmäinen työpaikka on vaikea saada ja 35v jälkeen myös on vaikeaa saada enää töitä. Sitä on aina jollakin tapaa vääränlainen. Jos työhakemuksiin ei laita ikäänsä, pääsee haastatteluihin, mutta ne haastattelijat on aina naamat kalpeina ihmettelemässä, mitä tollanen noin 40v pappa tänne hakee.
Jos aattelee niin, että 49 vuotiaallakin on vielä parikymmentä työvuotta jäljellä... 2000-luvun alussa vanhatkin tekijät olivat vielä kysyttyjä. Mutta silloin tässä maassa oli vielä työtä. Silloin Nokian puhelimetkin tehtiin Suomessa. Taidettiin televisiotkin vielä tehdä jne. Nyt ne työt on Kiinassa ja niiden perään ei saisi enää haikailla, koska meidän kaikkien pitäisi olla korkeakoulutettuja osaajia,mutta ei tällekään ole enää kysyntää. Meiltä loppuu hommat. Me tarvitaan myös niitä perusduuneja, joihin pääsee helposti kiinni.
Vierailija kirjoitti:
lähihoitajaksi vaan
Mitä hemmetin järkeä on hakeutua huonosti palkattuun, raskaaseen työhön jota kukaan ei arvosta? AP:lla ei ollut kyse että töitä ei löydy, vaan se että työ ei tunnu mieluiselta. Pidän erittäin todennäköisenä, että lähihoitajana vatuttaisi vielä enemmän kuin nyt.
Ei se ura kenellekään tupsahda tuosta vaan, kyllä se vaatii vuosikausien työn, että etenee pienin askelin eteen ja ylöspäin. Ei olisi mullakaan uraa jos aina olisin lyönyt hanskat tiskiin kun ei ole ollut kivaa. Ja mulle on ihan tarjottukin uusia hommia ja etenemismahdollisuuksia kun olen hyvin hoitanut sen hetkistä pestiä useamman vuoden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei se ura kenellekään tupsahda tuosta vaan, kyllä se vaatii vuosikausien työn, että etenee pienin askelin eteen ja ylöspäin. Ei olisi mullakaan uraa jos aina olisin lyönyt hanskat tiskiin kun ei ole ollut kivaa. Ja mulle on ihan tarjottukin uusia hommia ja etenemismahdollisuuksia kun olen hyvin hoitanut sen hetkistä pestiä useamman vuoden.
Siis muuttuko se sun ura sitten joissain vaiheessa kivaksi vai onko sulla ura, josta et edes pidä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se ura kenellekään tupsahda tuosta vaan, kyllä se vaatii vuosikausien työn, että etenee pienin askelin eteen ja ylöspäin. Ei olisi mullakaan uraa jos aina olisin lyönyt hanskat tiskiin kun ei ole ollut kivaa. Ja mulle on ihan tarjottukin uusia hommia ja etenemismahdollisuuksia kun olen hyvin hoitanut sen hetkistä pestiä useamman vuoden.
Siis muuttuko se sun ura sitten joissain vaiheessa kivaksi vai onko sulla ura, josta et edes pidä?
No eihän mikään työ ole joka hetki kivaa. En minäkään ole kutsumusammatissani ja odota, että tämä on joka hetki jotenkin upeaa ja mahtavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se ura kenellekään tupsahda tuosta vaan, kyllä se vaatii vuosikausien työn, että etenee pienin askelin eteen ja ylöspäin. Ei olisi mullakaan uraa jos aina olisin lyönyt hanskat tiskiin kun ei ole ollut kivaa. Ja mulle on ihan tarjottukin uusia hommia ja etenemismahdollisuuksia kun olen hyvin hoitanut sen hetkistä pestiä useamman vuoden.
Siis muuttuko se sun ura sitten joissain vaiheessa kivaksi vai onko sulla ura, josta et edes pidä?
No eihän mikään työ ole joka hetki kivaa. En minäkään ole kutsumusammatissani ja odota, että tämä on joka hetki jotenkin upeaa ja mahtavaa.
No ei joka hetki varmaan, mutta kyllä suurimman osan siitä työstä täytyy olla mielenkiintoista ja mukavaa.
Voin antaa vähän perspektiiviä täältä "oman jutun" löytäneiden leiristä. Ei se ole usein helppoa täälläkään.
Olen soittanut kitaraa ja pianoa 6-vuotiaasta lähtien, kirjoitellut omia biisejä heti kun kynä pysyi kädessä, laulanut ennen kuin opin puhumaan ja suoraan sanottuna elänyt musiikille koko elämäni. Se on kutsumukseni. Vanhempien ja muun yhteiskunnan painostuksesta opiskelin kuitenkin insinööriksi, koska "taidealalla ei täällä Suomessa elätä itseään".
En vuotta kauempaa koulutustani vastaavia hommia pystynyt tekemään. Kokopäivätyössä noissa insinöörin hommissa tuntui joka päivä kirjaimellisesti siltä, että kuolen, ja its*em*rhaan olisin päätynytkin, jos olisin kyseistä urapolkua jatkunut. Elämänilo valui minusta kuiviin, koska energiaa ja aikaa ei riittänyt sille omalle kutsumukselle, sille ainoalle asialla, jota elämässäni haluan tehdä. Lopulta makasin kaiken vapaa-aikani uupuneena sängyssä itkemässä. Olin tulossa hulluksi, joten oli pakko irtisanoutua ja kehitellä itselleni uusi urapolku, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua.
Niinpä siis hylkäsin tuon muiden minulle kannustaman polun järkevässä, vakaassa ja hyväpalkkaisessa ammatissa. Olen siitä eteenpäin tehnyt osa-aikaduunia ravintola-alalla, vain yövuoroja. Aamut ja aamupäivät nukun, illat teen musiikkia, yöllä sitten töihin. Joskus harvoin soitetaan bändin kanssa häissä tai muissa bileissä, eli pieniä hiluja taskun pohjalle ropisee kutsumuksellanikin, mutta tarvitsen myös tuota osa-aikatyötä ravintola-alalla. En osaa kutsua tätä edes uraksi, enemmänkin elämäntavaksi. Tämä on ainut tapa, miten energiaa riittää kutsumukselleni ja samalla pärjään edes jotenkin taloudellisesti. Täysipäiväinen asiantuntiajatyö ei minulta onnistu, jos haluan säilyttää elämänilon. Lopputuloksena urani jäänee aika säälittäväksi, ellen nyt yhtäkkiä yllättäen maailmankuuluisuuteen ponnahda (se onkin erittäin todennäköistä neljäkymppiselle suomalaiselle muusikolle, heh). Tärkeintä onneksi onkin se, että tein itselleni merkityksellisiä asioita täällä ollessani, ja siinä sivussa onnistuin ilahduttamaan ja liikuttamaan muitakin.
Kutsumus on samalla siunaus ja kirous. On siunaus, että tietää, mikä on se oma juttu, mutta on helvetillistä, kun ei oikein osaa tehdä mitään muutakaan. Ja kun sillä kutsumuksellaan ei sitten kuitenkaan välttämättä elä, varsinkaan luovilla aloilla; nälkätaiteilija tai kärsivä taiteilija on klisee ihan syystäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se ura kenellekään tupsahda tuosta vaan, kyllä se vaatii vuosikausien työn, että etenee pienin askelin eteen ja ylöspäin. Ei olisi mullakaan uraa jos aina olisin lyönyt hanskat tiskiin kun ei ole ollut kivaa. Ja mulle on ihan tarjottukin uusia hommia ja etenemismahdollisuuksia kun olen hyvin hoitanut sen hetkistä pestiä useamman vuoden.
Siis muuttuko se sun ura sitten joissain vaiheessa kivaksi vai onko sulla ura, josta et edes pidä?
No eihän mikään työ ole joka hetki kivaa. En minäkään ole kutsumusammatissani ja odota, että tämä on joka hetki jotenkin upeaa ja mahtavaa.
No ei joka hetki varmaan, mutta kyllä suurimman osan siitä työstä täytyy olla mielenkiintoista ja mukavaa.
No silloinhan sitä pitää tehdä sitä mistä itse pitää. AP:n ongelma oli se, että kun mikään ei ole kivaa. Kyllä mä ennemmin teen vähemmänkin mukavaa hommaa kun on mahdollisuus päästä eteenpäin kuin että lyön täysin hanskat tiskiin, koska ei ole koko ajan "kivaa."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etsi se oma juttu sitten harrastuksen tai muun kautta.Ei kaikki voi unelmaduunissa olla.
Tämä, voi panostaa harrastukseen ja käydä vaan töissä.Ei se työ tarvitse olla mikään intohimo vaan palkan ansaitsemasta varten.Tylsääk8n voi olla välillä, voipahan ajatella työn lomassa omia ajatuksia.Harrastus voi olla intohimo.
Se on vaan niin, että työ vie kolmas osan päivästä. Siihen harrastukseen jää parhaimmillaan muutama tunti päivässä. Aika huono suhde omasta mielestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yksi 45 v., joka tajusi hiljattain että se työura tai edes ajatus siitä taisi mennä jo :D Opiskelin kaupallisen AMK-tutkinnon ja nuorena työtä kyllä riitti kunnes yksi firma meni nurin ja uusia töitä ei oikein löytynytkään enää. Sen jälkeen on ollut jotain silppua, määräaikaisia, projekteja ja kesätuurauksia. Nyt alan olla jo liian vanha edes tällaisiin eikä vuoden työttömyys alla auta asiaa yhtään. Toisaalta en ole koskaan ollut erityisen kunnianhimoinen, mutta tykkäisin kyllä puurtaa jotain rutiinityötä. Hanttihommiin olen liian fiksu ja oikeisiin hommiin en riittävän dynaaminen ryhmäpelaaja. Tätä kai tämä tulee olemaan loppuelämäni.Olen kyllä harrastuspuolella aktiivinen ja touhuan paljon, mutta mielelläni antaisin työpanoksenikin jonnekin.
Työpaikkakiusaaminen on myös tosi iso ongelma. Itse lähdin edellisestä työpaikasta sen vuoksi. En viitsinyt pomolle sanoa oikeaa syytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma juttu on yliarvostettua shaibaa. Oikeasti menestys tulee niin, että teet mitä vastaan tulee, aina tarpeeksi hyvin.
Varmasti näin, jos "ura" on tärkeä asia. Minulla taas "oma juttu" on syy, miksi yhtään kannattaa elää.
Vierailija kirjoitti:
Joka hemmetin HR-jakkukalkkuna pitäs laittaa hakemaan töitä omalla CV:llään ja kattoa kun hymy hyytyy päivässä. 3kk päästä oletkin sitten pitkäaikaistyötön, eli et kelpaa tasan yhtään mihinkään ja terveyskeskuksessakin kohdellaan kuin alkoholistia, kun sanot, että et ole töissä.
Hyvä maa, stana.
😄😃. Tuota aion käyttää!
Vierailija kirjoitti:
Voin antaa vähän perspektiiviä täältä "oman jutun" löytäneiden leiristä. Ei se ole usein helppoa täälläkään.
Olen soittanut kitaraa ja pianoa 6-vuotiaasta lähtien, kirjoitellut omia biisejä heti kun kynä pysyi kädessä, laulanut ennen kuin opin puhumaan ja suoraan sanottuna elänyt musiikille koko elämäni. Se on kutsumukseni. Vanhempien ja muun yhteiskunnan painostuksesta opiskelin kuitenkin insinööriksi, koska "taidealalla ei täällä Suomessa elätä itseään".
En vuotta kauempaa koulutustani vastaavia hommia pystynyt tekemään. Kokopäivätyössä noissa insinöörin hommissa tuntui joka päivä kirjaimellisesti siltä, että kuolen, ja its*em*rhaan olisin päätynytkin, jos olisin kyseistä urapolkua jatkunut. Elämänilo valui minusta kuiviin, koska energiaa ja aikaa ei riittänyt sille omalle kutsumukselle, sille ainoalle asialla, jota elämässäni haluan tehdä. Lopulta makasin kaiken vapaa-aikani uupuneena sängyssä itkemässä. Olin tulossa hulluksi, joten oli pakko irtisanoutua ja kehitellä itselleni uusi urapolku, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua.
Niinpä siis hylkäsin tuon muiden minulle kannustaman polun järkevässä, vakaassa ja hyväpalkkaisessa ammatissa. Olen siitä eteenpäin tehnyt osa-aikaduunia ravintola-alalla, vain yövuoroja. Aamut ja aamupäivät nukun, illat teen musiikkia, yöllä sitten töihin. Joskus harvoin soitetaan bändin kanssa häissä tai muissa bileissä, eli pieniä hiluja taskun pohjalle ropisee kutsumuksellanikin, mutta tarvitsen myös tuota osa-aikatyötä ravintola-alalla. En osaa kutsua tätä edes uraksi, enemmänkin elämäntavaksi. Tämä on ainut tapa, miten energiaa riittää kutsumukselleni ja samalla pärjään edes jotenkin taloudellisesti. Täysipäiväinen asiantuntiajatyö ei minulta onnistu, jos haluan säilyttää elämänilon. Lopputuloksena urani jäänee aika säälittäväksi, ellen nyt yhtäkkiä yllättäen maailmankuuluisuuteen ponnahda (se onkin erittäin todennäköistä neljäkymppiselle suomalaiselle muusikolle, heh). Tärkeintä onneksi onkin se, että tein itselleni merkityksellisiä asioita täällä ollessani, ja siinä sivussa onnistuin ilahduttamaan ja liikuttamaan muitakin.
Kutsumus on samalla siunaus ja kirous. On siunaus, että tietää, mikä on se oma juttu, mutta on helvetillistä, kun ei oikein osaa tehdä mitään muutakaan. Ja kun sillä kutsumuksellaan ei sitten kuitenkaan välttämättä elä, varsinkaan luovilla aloilla; nälkätaiteilija tai kärsivä taiteilija on klisee ihan syystäkin.
Toi sun tilanteesi kuulostaa ihan hyvältä mun mielestä. Sä tiedät, mitä haluat tehdä ja teet sitä, vaikka uraa siitä ei tule. Mulla on unelma akateemisesta urasta, jota tavoittelen nyt kolmansien yliopisto-opintojen kautta. Mulla ei vaan ole päätä tai perslihaksia siihen ja tunnen itseni huonoksi ja arvottomaksi. Olen turhassa ja tylsässä työssä, mutta en silti menesty opinnoissani, vaikka luulisi, että mulla olisi motivaatiota opiskella. Mä en vaan tiedä mitä tekisin.
Vierailija kirjoitti:
Se on vaan niin, että työ vie kolmas osan päivästä. Siihen harrastukseen jää parhaimmillaan muutama tunti päivässä. Aika huono suhde omasta mielestäni.
Jos työ vie 1/3 osaa päivästä, niin siitähän jää jäljelle 2/3 osaa vielä.
Jos työpäivä kestää vaikka 8,5h ja matkat yhteensä vaikka 1,5h = yhteensä 10h
Jäljellä on vielä 14h. otetaan siitä pois 2h rentoutumiseen, 1h ruoanlaittoon ja syömiseen sekä 7h nukkumiseen, niin vieläkin on 4h tehdä omaa juttua.
Jos tuon 4h käyttää jokaisena viikonpäivänä, se tekee 28h viikossa. Jos on valmis viikonloppuna tekemään "omaa juttuaan" vaikka peräti 10h päivässä, niin silloin siihen on viikossa käytettävissä yhteensä jo 40h.
Toki helpompaa on tarttua puhelimeen, selata vähän uutissivustoja ja kirjoitella vauva.fi sivustolle.
Elämä on valintoja
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi 45 v., joka tajusi hiljattain että se työura tai edes ajatus siitä taisi mennä jo :D Opiskelin kaupallisen AMK-tutkinnon ja nuorena työtä kyllä riitti kunnes yksi firma meni nurin ja uusia töitä ei oikein löytynytkään enää. Sen jälkeen on ollut jotain silppua, määräaikaisia, projekteja ja kesätuurauksia. Nyt alan olla jo liian vanha edes tällaisiin eikä vuoden työttömyys alla auta asiaa yhtään. Toisaalta en ole koskaan ollut erityisen kunnianhimoinen, mutta tykkäisin kyllä puurtaa jotain rutiinityötä. Hanttihommiin olen liian fiksu ja oikeisiin hommiin en riittävän dynaaminen ryhmäpelaaja. Tätä kai tämä tulee olemaan loppuelämäni.Olen kyllä harrastuspuolella aktiivinen ja touhuan paljon, mutta mielelläni antaisin työpanoksenikin jonnekin.
Niihin hanttihommiinkin oikeasti tarvittaisiin fiksumpiakin ihmisiä, jotka oppii nopeasti ja tekee laadukasta työtä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin antaa vähän perspektiiviä täältä "oman jutun" löytäneiden leiristä. Ei se ole usein helppoa täälläkään.
Olen soittanut kitaraa ja pianoa 6-vuotiaasta lähtien, kirjoitellut omia biisejä heti kun kynä pysyi kädessä, laulanut ennen kuin opin puhumaan ja suoraan sanottuna elänyt musiikille koko elämäni. Se on kutsumukseni. Vanhempien ja muun yhteiskunnan painostuksesta opiskelin kuitenkin insinööriksi, koska "taidealalla ei täällä Suomessa elätä itseään".
En vuotta kauempaa koulutustani vastaavia hommia pystynyt tekemään. Kokopäivätyössä noissa insinöörin hommissa tuntui joka päivä kirjaimellisesti siltä, että kuolen, ja its*em*rhaan olisin päätynytkin, jos olisin kyseistä urapolkua jatkunut. Elämänilo valui minusta kuiviin, koska energiaa ja aikaa ei riittänyt sille omalle kutsumukselle, sille ainoalle asialla, jota elämässäni haluan tehdä. Lopulta makasin kaiken vapaa-aikani uupuneena sängyssä itkemässä. Olin tulossa hulluksi, joten oli pakko irtisanoutua ja kehitellä itselleni uusi urapolku, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua.
Niinpä siis hylkäsin tuon muiden minulle kannustaman polun järkevässä, vakaassa ja hyväpalkkaisessa ammatissa. Olen siitä eteenpäin tehnyt osa-aikaduunia ravintola-alalla, vain yövuoroja. Aamut ja aamupäivät nukun, illat teen musiikkia, yöllä sitten töihin. Joskus harvoin soitetaan bändin kanssa häissä tai muissa bileissä, eli pieniä hiluja taskun pohjalle ropisee kutsumuksellanikin, mutta tarvitsen myös tuota osa-aikatyötä ravintola-alalla. En osaa kutsua tätä edes uraksi, enemmänkin elämäntavaksi. Tämä on ainut tapa, miten energiaa riittää kutsumukselleni ja samalla pärjään edes jotenkin taloudellisesti. Täysipäiväinen asiantuntiajatyö ei minulta onnistu, jos haluan säilyttää elämänilon. Lopputuloksena urani jäänee aika säälittäväksi, ellen nyt yhtäkkiä yllättäen maailmankuuluisuuteen ponnahda (se onkin erittäin todennäköistä neljäkymppiselle suomalaiselle muusikolle, heh). Tärkeintä onneksi onkin se, että tein itselleni merkityksellisiä asioita täällä ollessani, ja siinä sivussa onnistuin ilahduttamaan ja liikuttamaan muitakin.
Kutsumus on samalla siunaus ja kirous. On siunaus, että tietää, mikä on se oma juttu, mutta on helvetillistä, kun ei oikein osaa tehdä mitään muutakaan. Ja kun sillä kutsumuksellaan ei sitten kuitenkaan välttämättä elä, varsinkaan luovilla aloilla; nälkätaiteilija tai kärsivä taiteilija on klisee ihan syystäkin.
Toi sun tilanteesi kuulostaa ihan hyvältä mun mielestä. Sä tiedät, mitä haluat tehdä ja teet sitä, vaikka uraa siitä ei tule. Mulla on unelma akateemisesta urasta, jota tavoittelen nyt kolmansien yliopisto-opintojen kautta. Mulla ei vaan ole päätä tai perslihaksia siihen ja tunnen itseni huonoksi ja arvottomaksi. Olen turhassa ja tylsässä työssä, mutta en silti menesty opinnoissani, vaikka luulisi, että mulla olisi motivaatiota opiskella. Mä en vaan tiedä mitä tekisin.
Mitä työtä teet nyt ja millaista akateemista uraa tavoittelet, tutkijan työtäkö?
Ei työ ainakaan ole mun ns. oma juttu. Sillä vaan maksetaan laskut ja tienataan harrastuksiin ja elämästä nauttimiseen. Ja olen korkeakoulutettu ja koulutusta vastaavassa työssä.