Lue keskustelun säännöt.
Mikä on totuus "superihmisten" taustalla?
28.02.2023 |
Media hehkuttaa säännöllisesti "superihmisiä", jotka ovat lahjakkaita, tehokkaita, loputtoman energisiä ja aina terveitä ja positiivisia. Mutta mikä mahtaa olla totuus, kun kuitenkin kaikilla meistä on se sama 24 tuntia vuorokaudessa käytettävissä.
Otetaan esimerkiksi naispuolinen henkilö, jolla on lapsia ja mies. Hän käy töissä ja opiskelee samaan aikaan. Lisäksi tietysti harrastaa monipuolisesti liikuntaa, on hoikka ja nuorekas ja aina viimeistellyn näköinen.
En vaan ymmärrä, miten kenelläkään riittää vuorokaudessa tunnit tuohon kaikkeen! Onko mahdollista, että meille ei kerrota ihan kaikkea. Käykö kotona siivooja, hoitaako isovanhempi lapset ja tekee ruuat?
Tunteeko joku läheisesti tällaisen henkilön? Mikä on totuus tuosta elämästä?
Itsellä töissä käyminen (osa-aikainen!), kodin hoito (toki mies tekee osansa), lasten hoitaminen ja kyyditseminen harrastuksiin vie kaiken ajan ja ylikin! Olen väsynyt ja haluaisin keventää jostain, mutta kaikki tekeminen on ns. pakollista. En vaan tajua miten jotkut tekee tämän kaiken päälle vielä niin paljon muutakin.
Kommentit (224)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin hassua lukea näitä kommentteja!
Se mitä olen pitänyt normaalina elämänä yli 60v onkin jotain supersuorittamista??
4 lasta kasvatettu, täyspäiväisesti tehty töitä 19v lähtien, rakennettu työn ohessa 3 taloa ja nyt rempataan 4. lomakäyttöön. Työmatkoja molemmilla ja vaativat työt, nyt olen juuri jäämässä pois työelämästä.
Lapset sentään enimmäkseen kulki harrastuksiin itse mutta kesäviikonloput meni turnauksissa koko perheen voimin.
Huolehdittu appisten kotitalosta 170km päässä kunnes muuttivat lähemmäs. Taloudellisesti elätetty heitä parikymmentä vuotta. Kun isäni teki kuolemaa 350km päässä ajoimme joka lauantai hänen luokseen muutamaksi tunniksi kahden. Illaksi kotiin laittamaan lapsille ruokaa.
Ei ole ollut aikaa eikä varaa miettiä liikaa, on vaan tehty ja eletty.
Me molemmat olemme kurinalaisia ja hyviä organisoimaan, mun mies sanoo että mulla on excel aivojen tilalla😄 Nyt pitäisi opetella hidastamaan tahtia. Kunhan ehdin!
Minullekin kyse on ihan normaalista elämästä. Olen myös kuullut monesti ajatuksen, että lähellä asuva anoppi on auttanut, mutta kun totuus on aivan toisin päin, vaikkei sitä ole voinut ulkopuolisille kertoakaan.
Anopilla on vakavia mt-ongelmia (eläköityi alle viisikymppisenä niiden takia) eikä häntä ole voinut jättää yksin lapsen kanssa ilman valvontaa. Lisäksi olemme elättäneet häntä yli 30 vuotta eli maksaneet hänen asumisensa puhelinlaskuja myöten. Hän on myös ns. himohamstraaja eli olemme siivonneet (raivanneet) hänen asuntonsa säännöllisesti roskista ja ulosteista.
Tsemppiä anopin kanss, hirveä tilanne!
Meillä appi on jo kuollut mutta dementoitunut anoppi asuu nyt yksin - eli meidän huolehdittavana. Onneksi kotihoito käy 10 min joka päivä antamassa lääkkeet mutta muuta apua emme ole saaneet.
Juuri kun on saanut lapset maailmalle ja lastenlapset vaipoista alat pesemään toisen likapyykkejä ja kämppää ihan kuin ei muuta tekemistä olisi. Pitäisi vielä 3x päivässä käydä vahtimassa että syö jotain mutta ei vaan ehdi eikä pysty. Lomilla tyttären perhe ( toinen poikansa ei ikinä) hoitaa isoäidin ostoksia, lisärasite hänelle ruuhkavuosiin.
Koskahan se vapaus koittaa?
ed.
I feel you. Dementian vuoksi hän varmaan ei kovin kauan enää pysty yksinään asumaan, joten tämä vaihe ei kestä kauan, kun hän pääsee hoitokotiin.
Olen miettinyt, että vapaus ei varmaan koita koskaan, koska mt-ongelmista ei pääse hoitokotiin ja anopin terveys on muuten erinomainen. Toisaalta en enää murehdi asiaa ollenkaan, kun siihen on tottunut. Esimerkiksi matkustamme ihan hyvällä omallatunnolla, mies soittaa hänelle ja jos ei vastaa, täytyy soittaa sitten ambulanssi.
Jokainen tekee voitavansa, ja täytyy muistaa, että itsekin tulee joskus siihen kuntoon, että on ehkä muiden varassa. Jalat toimii, mutta pää ei, se on kyllä pahin tilanne mielestäni. Toivoisin itse saavani eutanasian ennemmin kuin makaan jossain hoitokodissa muiden varassa, jos ei pysty edes lukemaan enää. Se on varmasti helvetti, mistä uskonnot puhuvat.
Hassua, tuntuu kuin lukisin omaa kirjoitustani?? Eutanasiaa toivon minäkin itse päätettäväksi. Olen myös kirjannut kaiken ylös ja painottanut etten halua asua kotona kenenkään riesana kun pää tai terveys pettää. Ja ettei kukaan saa tuntea syyllisyyttä tai velvollisuutta siinä tilanteessa jos päädyn hoitokotihelvettiin En kuitenkaan muista enkä ymmärrä enää mitään siinä vaiheessa. Mutta joo, eutanasia mieluummin.
Ostimme talon ulkomailta ja minä siirryn sinne n 4-6kk vuodesta, mies tulee kun töiltään ja äidiltään pystyy. Huono omatunto mutta nyt on pakko ajatella omaa terveyttä jo
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä vaan koheltaa menemään 25-35 vuotiaana. Tekee liikaa, haluaa liikoja, luulee liikoja kunnes tulee stoppi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin hassua lukea näitä kommentteja!
Se mitä olen pitänyt normaalina elämänä yli 60v onkin jotain supersuorittamista??
4 lasta kasvatettu, täyspäiväisesti tehty töitä 19v lähtien, rakennettu työn ohessa 3 taloa ja nyt rempataan 4. lomakäyttöön. Työmatkoja molemmilla ja vaativat työt, nyt olen juuri jäämässä pois työelämästä.
Lapset sentään enimmäkseen kulki harrastuksiin itse mutta kesäviikonloput meni turnauksissa koko perheen voimin.
Huolehdittu appisten kotitalosta 170km päässä kunnes muuttivat lähemmäs. Taloudellisesti elätetty heitä parikymmentä vuotta. Kun isäni teki kuolemaa 350km päässä ajoimme joka lauantai hänen luokseen muutamaksi tunniksi kahden. Illaksi kotiin laittamaan lapsille ruokaa.
Ei ole ollut aikaa eikä varaa miettiä liikaa, on vaan tehty ja eletty.
Me molemmat olemme kurinalaisia ja hyviä organisoimaan, mun mies sanoo että mulla on excel aivojen tilalla😄 Nyt pitäisi opetella hidastamaan tahtia. Kunhan ehdin!
Minullekin kyse on ihan normaalista elämästä. Olen myös kuullut monesti ajatuksen, että lähellä asuva anoppi on auttanut, mutta kun totuus on aivan toisin päin, vaikkei sitä ole voinut ulkopuolisille kertoakaan.
Anopilla on vakavia mt-ongelmia (eläköityi alle viisikymppisenä niiden takia) eikä häntä ole voinut jättää yksin lapsen kanssa ilman valvontaa. Lisäksi olemme elättäneet häntä yli 30 vuotta eli maksaneet hänen asumisensa puhelinlaskuja myöten. Hän on myös ns. himohamstraaja eli olemme siivonneet (raivanneet) hänen asuntonsa säännöllisesti roskista ja ulosteista.
Tsemppiä anopin kanss, hirveä tilanne!
Meillä appi on jo kuollut mutta dementoitunut anoppi asuu nyt yksin - eli meidän huolehdittavana. Onneksi kotihoito käy 10 min joka päivä antamassa lääkkeet mutta muuta apua emme ole saaneet.
Juuri kun on saanut lapset maailmalle ja lastenlapset vaipoista alat pesemään toisen likapyykkejä ja kämppää ihan kuin ei muuta tekemistä olisi. Pitäisi vielä 3x päivässä käydä vahtimassa että syö jotain mutta ei vaan ehdi eikä pysty. Lomilla tyttären perhe ( toinen poikansa ei ikinä) hoitaa isoäidin ostoksia, lisärasite hänelle ruuhkavuosiin.
Koskahan se vapaus koittaa?
ed.
I feel you. Dementian vuoksi hän varmaan ei kovin kauan enää pysty yksinään asumaan, joten tämä vaihe ei kestä kauan, kun hän pääsee hoitokotiin.
Olen miettinyt, että vapaus ei varmaan koita koskaan, koska mt-ongelmista ei pääse hoitokotiin ja anopin terveys on muuten erinomainen. Toisaalta en enää murehdi asiaa ollenkaan, kun siihen on tottunut. Esimerkiksi matkustamme ihan hyvällä omallatunnolla, mies soittaa hänelle ja jos ei vastaa, täytyy soittaa sitten ambulanssi.
Jokainen tekee voitavansa, ja täytyy muistaa, että itsekin tulee joskus siihen kuntoon, että on ehkä muiden varassa. Jalat toimii, mutta pää ei, se on kyllä pahin tilanne mielestäni. Toivoisin itse saavani eutanasian ennemmin kuin makaan jossain hoitokodissa muiden varassa, jos ei pysty edes lukemaan enää. Se on varmasti helvetti, mistä uskonnot puhuvat.
Todellakin aion its matkustella vaikka vanhempani olisivat missä kunnossa. Eivät hekään jättäneet mitään tekemättä minun lapseni hoitamisen vuoksi, eivätkä olleet sekuntiakaan huolissaan vaikka oli vaikeaa meillä.
Tunnistan tuosta kyllä itseni ja muutaman kaverin kumpaakin sukupuolta. Kaikilla meistä meni n.30 ikävuoteen asti puolimaniassa vaan sitten tuli seinä vastaan, ei yksinkertaisesti riittänyt enää energiaa eikä aikaa entiseen malliin. Toisen burniksen jälkeen piti laittaa elämä tärkeysjärjestykseen ja alkaa valitsemaan mihin ja miten aikansa käyttää, karsia kaverilistalta ne stressaavat yksilöt pois sekä antaa yöunille kunnolla aikaa.
Nuorempana tein 3 tyota yhta-aikaa ja opiskeilin. Nukuin 2h-4h ja maksimissaan 6h. Ei ollut mitaan hataa. Liikuin julkisilla ja siihen uppos aika. Puhelinta en raplannyt.
Sitten sain vauvan, joka ei kans halunut nukkua. 2v nukuin 15-30min patkissa. Hoidin yksinani kodin ja vauvan ja osa aikaisen tyon.
En tosiaan jumpannut enka koristautunut.
Katsoin peiliin ja nain harmaan, ryppyisen mummon.
Tuli terveyshuolia ja energiat meni. En jaksa.
Jaksan vain katsella tiktokkeja.
Eli on ihmisia joilla on vuorokaudessa 18h ja joilla 22h. 4h ehtii paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä terveys. Ilman sitä ei kykene mihinkään.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä terveys. Ilman sitä ei kykene mihinkään.
Tämäkin on yksi osatekijä. Olen energisempi nykyisin, koska olen terve ja paljon paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan aikuisiällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Salaisuus on opiskelu ja organisointi. Nämä ihmiset osaavat järjestää elämänsä niin, että monet arjen asiat rullaavat omalla painollaan. Lisäksi he ovat hankkineet niin paljon henkistä kapasiteettia, että monesti esim työssään he eivät "tee töitä" vaan ainoastaan antavat sen oman tietotaitonsa ulos.
Lisäksi he eivät jahkaile. Jos jotain pitää tehdä niin he tekevät sen eivätkä ahdistu sen tekemisestä päiviä ennen kuin aloittavat.
Tämä on asiaa, monet pitävät mua tekevänä immeisenä ja aika usein kuulee sitä miten sä jaksat/ehdit, mun taktiikka on se etten ajattele koko päivän hommia vaan teen mielessäni listan; tänään haluan/pitää tehdä ja sit teen asian kerrallaan, ahdistaa jos ajattelee kaikkea mitä pitää. Ajattelee vaan että voin tehdä vain yhden asian kerrallaan ja sit siirryn seuraavaan. Yleensä hommat menee näppärästi ja sit vielä miettii et voisi tehdä jotain extraakin.
Mulle suurin muutos oli kun hyppäsin irti palkkatyöstä päiväkodin hoitajana ja tein harrastuksesta itselleni työn yrittäjänä.
Yrittäjyydessä on toki huonotkin puolensa, mutta työn kuormittavuus väheni huomattavasti, aikataulujen laatiminen on joustavampaa, kotona töitä tehdessä ei mene aikaa työmatkoihin. Lisäksi työssä itseäni kuormitti huomattavasti omien lasten sairastelukierteet ja poissaolot niiden vuoksi. Nyt sitä ei enää ole.
Tulotasokaan ei tippunut, koska yksityisen sosiaalialan tes mukainen palkka on todella onneton. Saan sen saman 1600€/kk nettona yrittäjänä ihan varmasti joka kk.
Meillä paletilla on tällä hetkellä puolison vuorotyö ja täysiaikaiset opinnot, oma yritykseni ja 2v taapero joka on vielä kotihoidossa. Isommat lapset ovat alakoulussa. Pari koiraa pyörii jaloissa, omakotitalon remontti ja sen sellaista.
Tulotasomme on sen verran matala, että apua ei ole varaa palkata eikä tukiverkostoja ole, eli lapset eivät ole koskaan hoidossa.
Meidän arkea helpottaa mm:
- voin tehdä kotitöitä työn teon lomassa. Voin heittää aamulla pyykit pyörimään, ruoka-ainekset haudutuspataan muhimaan, robotti-imurin siivoamaan.
- lasten harrastusten aikana nakkaan taaperon juoksurattaisiin ja vedän 45min lenkin
- jumppaan kotona lapsen kanssa, meillä on myös kotona kuntosali, tosin sinne ei taaperon kanssa voi mennä
- tilaan 2 viikon ruuat valmiiksi keräiltynä ja noudan vaan itse
- teen melko helppoja ruokia, voi vaatia haudutusta yms mutta ns aktiivinen aika lyhyt
- puolisoni on erittäin osallistuva, mitä nyt tietenkin töiden ja opintojen ohella ehtii. On paljon lasten kanssa ja hoitaa osansa kodista
- menen nukkumaan kun lapsetkin, eli siinä 21 maissa. Otan omaa aikaa ja luen sängyssä e-kirjaa. Unessa 22 ja nukun 7 asti.
- en katso telkkaria, enkä löhöile. En vain osaa, jos katson telkkua niin väkisin teen jotain samalla. Joskus pelailen lasten kanssa pleikkaria. Työ on mulle ns omaa aikaa ja harrastus, joten en kaipaa vastapainoksi erityisesti muuta
- teen paljon listoja ja suunnittelen aikataulut. Joka sunnuntai katsotaan puolison kanssa kalenteri kuntoon
- en vietä juurikaan aikaa somessa (nyt ollaan koronassa ja siksi eksyin pitkästä aikaa vauvalle)
Minä myös kuormitun jos koti on sotkuinen tai listoilla roikkuu liikaa tekemättömiä töitä. Siksi kodin siivoaminen tapahtuu aika automaatiolla muun lomassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon aikaan saavat ihmiset osaavat priorisoida ja punnita miten saadaan aikaan maksimitulos minimipanoksella. He ovat tulosorientoituneita eivätkä perfektionisteja. He jättävät kylmästi tekemättä sellaiset asiat jotka kokevat turhiksi.
Minä en ole sellainen. Käytän paljon aikaani sellaiseen mikä ei edistä mitään. Tykkään nysvätä yksityiskohtien kanssa. Saan suurta iloa siitä kun teen jonkun asian täydellisen hyvin, oli se sitten iso tai pieni asia.
En nyt missään tapauksessa ole (ainakaan omasta mielestäni) superihminen, mutta varmaan joillain mittareilla saan paljon asioita tehtyä päivisin erityisesti urheilupuolella sekä omissa treeneissä että lasten harrastuksiin roudauksessa. Minulla on pari harrastavan ikäista lasta, joista vähintään toisella on sunnuntaita lukuunottamatta treenit joka päivä ja lisäksi itselläni on kahdeksat treenit viikossa (1 vapaapäivä ja kahtena päivänä kahdet treenit (jotka vedän kyllä usein putkeen)). Lisäksi kotona on taapero ja teen duunia parissa start-upissa.
Priorisointi on tärkeää. Pitää päättää, mitkä asiat ovat itselle tärkeitä. Meillä ei tehdä joka päivä uutta ruokaa, vaan tehdään isompia eriä ja kylppärin kaappien päälliset eivät todellakaan kiillä puhtauttaan. Näissä asioissa mennään "good enough" -tasolla. Minulla ei riitä vuorokaudessa tunteja kiillottaa niitä patterinvälejä tai organisoida jatkuvasti tupperwarekippoja uuteen järjestykseen. Jos nuo on prioriteettejä jollekin, niin ymmärrän, että heillä ei riitä aikaa kuntoiluun. Kyse on valinnoista.
Priorisointiahan se on. Mieluummin itse vähennän omaa tekemistä jotta aikaa jää lapsille. Toisille tärkeämpää on jatkuvasti hypätä omissa menoissaan, ja kiillotella omaa tekemistään lastensa kustannuksella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon aikaan saavat ihmiset osaavat priorisoida ja punnita miten saadaan aikaan maksimitulos minimipanoksella. He ovat tulosorientoituneita eivätkä perfektionisteja. He jättävät kylmästi tekemättä sellaiset asiat jotka kokevat turhiksi.
Minä en ole sellainen. Käytän paljon aikaani sellaiseen mikä ei edistä mitään. Tykkään nysvätä yksityiskohtien kanssa. Saan suurta iloa siitä kun teen jonkun asian täydellisen hyvin, oli se sitten iso tai pieni asia.
En nyt missään tapauksessa ole (ainakaan omasta mielestäni) superihminen, mutta varmaan joillain mittareilla saan paljon asioita tehtyä päivisin erityisesti urheilupuolella sekä omissa treeneissä että lasten harrastuksiin roudauksessa. Minulla on pari harrastavan ikäista lasta, joista vähintään toisella on sunnuntaita lukuunottamatta treenit joka päivä ja lisäksi itselläni on kahdeksat treenit viikossa (1 vapaapäivä ja kahtena päivänä kahdet treenit (jotka vedän kyllä usein putkeen)). Lisäksi kotona on taapero ja teen duunia parissa start-upissa.
Priorisointi on tärkeää. Pitää päättää, mitkä asiat ovat itselle tärkeitä. Meillä ei tehdä joka päivä uutta ruokaa, vaan tehdään isompia eriä ja kylppärin kaappien päälliset eivät todellakaan kiillä puhtauttaan. Näissä asioissa mennään "good enough" -tasolla. Minulla ei riitä vuorokaudessa tunteja kiillottaa niitä patterinvälejä tai organisoida jatkuvasti tupperwarekippoja uuteen järjestykseen. Jos nuo on prioriteettejä jollekin, niin ymmärrän, että heillä ei riitä aikaa kuntoiluun. Kyse on valinnoista.
Priorisointiahan se on. Mieluummin itse vähennän omaa tekemistä jotta aikaa jää lapsille. Toisille tärkeämpää on jatkuvasti hypätä omissa menoissaan, ja kiillotella omaa tekemistään lastensa kustannuksella.
En minä mielestäni tee mitään lasteni kustannuksella. Toki en ole luonut sellaista tilannetta, jossa rakkauteni mittari lapsiin on se, että olen katsomassa heidän joka ikisen treeninsä katsomossa, vaan vien heidät treeneihin ja treenaan sitten itse sen saman ajan jne. En myöskään "kiillottele" mitään tekemisiäni, mikä on outo syytös ihmisestä, jota et tunne laisinkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monen supersuorittajan arjen apuna on paljon palveluita:
siivooja käy välillä
lastenhoitaja saatavilla usein
joku palvelu vie auton/polkypyörät huoltoon ja tuo takaisin kotipihaan
jne ...
Vierailija kirjoitti:
Monen supersuorittajan arjen apuna on paljon palveluita:
siivooja käy välillä
lastenhoitaja saatavilla usein
joku palvelu vie auton/polkypyörät huoltoon ja tuo takaisin kotipihaanjne ...
Mulla ei ole ollut mitään noista, vain 1. taloraksan aikaan anoppi joskus piti lapsille seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Monen supersuorittajan arjen apuna on paljon palveluita:
siivooja käy välillä
lastenhoitaja saatavilla usein
joku palvelu vie auton/polkypyörät huoltoon ja tuo takaisin kotipihaanjne ...
Omalla kohdalla ei ainakaan noin ole, en tosin pidä itseäni millään muotoa ihmeellisenä. Hyvin itsenäinen luonne ja minun on itseasiassa vaikea pyytää apua. Mutta olen aikaansaava, koska en valvo, juhli tai käytä koskaan paljoa alkoholia, herään aikaisin niin arkena kuin pyhänä ja elämässä on paljon rutiineja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon aikaan saavat ihmiset osaavat priorisoida ja punnita miten saadaan aikaan maksimitulos minimipanoksella. He ovat tulosorientoituneita eivätkä perfektionisteja. He jättävät kylmästi tekemättä sellaiset asiat jotka kokevat turhiksi.
Minä en ole sellainen. Käytän paljon aikaani sellaiseen mikä ei edistä mitään. Tykkään nysvätä yksityiskohtien kanssa. Saan suurta iloa siitä kun teen jonkun asian täydellisen hyvin, oli se sitten iso tai pieni asia.
En nyt missään tapauksessa ole (ainakaan omasta mielestäni) superihminen, mutta varmaan joillain mittareilla saan paljon asioita tehtyä päivisin erityisesti urheilupuolella sekä omissa treeneissä että lasten harrastuksiin roudauksessa. Minulla on pari harrastavan ikäista lasta, joista vähintään toisella on sunnuntaita lukuunottamatta treenit joka päivä ja lisäksi itselläni on kahdeksat treenit viikossa (1 vapaapäivä ja kahtena päivänä kahdet treenit (jotka vedän kyllä usein putkeen)). Lisäksi kotona on taapero ja teen duunia parissa start-upissa.
Priorisointi on tärkeää. Pitää päättää, mitkä asiat ovat itselle tärkeitä. Meillä ei tehdä joka päivä uutta ruokaa, vaan tehdään isompia eriä ja kylppärin kaappien päälliset eivät todellakaan kiillä puhtauttaan. Näissä asioissa mennään "good enough" -tasolla. Minulla ei riitä vuorokaudessa tunteja kiillottaa niitä patterinvälejä tai organisoida jatkuvasti tupperwarekippoja uuteen järjestykseen. Jos nuo on prioriteettejä jollekin, niin ymmärrän, että heillä ei riitä aikaa kuntoiluun. Kyse on valinnoista.
Priorisointiahan se on. Mieluummin itse vähennän omaa tekemistä jotta aikaa jää lapsille. Toisille tärkeämpää on jatkuvasti hypätä omissa menoissaan, ja kiillotella omaa tekemistään lastensa kustannuksella.
En minä mielestäni tee mitään lasteni kustannuksella. Toki en ole luonut sellaista tilannetta, jossa rakkauteni mittari lapsiin on se, että olen katsomassa heidän joka ikisen treeninsä katsomossa, vaan vien heidät treeneihin ja treenaan sitten itse sen saman ajan jne. En myöskään "kiillottele" mitään tekemisiäni, mikä on outo syytös ihmisestä, jota et tunne laisinkaan.
Puhuit jotenkin halveksivaan/ylimieliseen sävyyn patterinvälien kiillottelijoista ja tupperikippojen järjestelemisestä. Ikään kuin ne, jotka eivät suorita ja prorisoi kuin sinä, olisivat naurettavia patterinvälien kiillottelijoita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monen supersuorittajan arjen apuna on paljon palveluita:
siivooja käy välillä
lastenhoitaja saatavilla usein
joku palvelu vie auton/polkypyörät huoltoon ja tuo takaisin kotipihaanjne ...
Mulla ei ole ollut mitään noista, vain 1. taloraksan aikaan anoppi joskus piti lapsille seuraa.
Oletko siis supersuorittaja?
Youtubaaja Jalmari Jalmafin salaisuus on intohimo itsensäkehittämiseen jo pienestä poikaoletusta lähtien.
Taustalla usein se ihminen, joka mahdollistaa, joustaa ja säätää uudelleen. Sitten se yksi voi toteuttaa niitä unelmiaan ja tavoitteitaan, kun mikään ei horjuta suunnitelmia.