Kaduitteko lasten hankintaa?

En oikeasti katunut, ajoittain kävi kyllä mielessä, ettei olis pitänyt

Kaduin huomatessani etten välitä muksusta en sitten yhtään eikä musta ole äidiksi. Liian sitovaa hommaa. Synnytin lapsen mutta muksun ollessa vauva erosin miehestä ja jätin vauvan kokonaan miehen hoidettavaksi. Maksan elareita mutta en ole nähnyt enkä haluakaan nähdä koskaan lasta. Pahin päätös oli hankkia lapsi mutta paras päätös oli päästä eroon turhakkeesta. Nyt onnellinen ja vapaa sinkku vailla huolia.

Vierailija kirjoitti:

En oikeasti katunut, ajoittain kävi kyllä mielessä, ettei olis pitänyt

Miksi kävi mielessä?

Tavallaan kadun koska lapsen toinen vanhempi on sekopää, ja sen kanssa on pakko olla tekemisissä. Tavallaan en koska lapsi on ihana.

Silloin kun elämässä on muilta osin raskasta ja isoja päätöksiä tehtävänä olen ajatellut, että kunpa ei olisi lapsia vielä tässä soppaa syventämässä. Ennen kaikkea olen ajatellut tätä heidän kannaltaan. Vanhempana tuntuu joskus niin raskaalta ja liian suurelta vastuulta joutua tekemään suuria päätöksiä lastensa puolesta. En halua aiheuttaa traumoja kenellekään, mutta välillä tuntuu, että se saattaa olla väistämätöntä. 

Nope, en ole tähän mennessä katunut. Kolme ihanaa lasta, nämä kyllä riittää koska en ole tämän parempi äiti :D

4 lasta, ei kaduta.

Kadutti ensimmäisen kerran jo laitoksella kun lapsi aloitti rääkymisen kaukalossa.

Vierailija kirjoitti:

4 lasta, ei kaduta.

Neljä ihanasti rääkyvää ja rahasi vievää räkäistä palleroa. Jo on suurikin ilo ja p'llu piloilla.

Vierailija kirjoitti:

En, enemmän olisin halunnut. t: neljän äiti

Mukava kuulla että näinkin joskus.

En kadu, mutta välillä mietin että miten hiton raskasta voi olla kun ei saa sairastaakaan rauhassa.

Rakastetaan lapsiamme, mutta exän kanssa on keskusteltu asiasta ja kumpikin ollaan sitä mieltä, että näillä tiedoilla mitä nyt on niin jätettäisiin väliin. 

En kadu. Ajattelen niin, että elämä voisi olla aivan yhtä hyvää myös ilman lapsia. Se olisi silloin vain toisenlaista.

Olisin halunnut enemmänkin, exä vaan halusi erota.

Hassua jos joku sellainen katuu, joka on aivan tietoisesti ja suunnitelmallisesti oikein HANKKINUT lapsen/lapsia. Tosin yksi tuttu sanoi eron jälkeen, että eron myötä alkoi katumaan lapsia ja aivan kaikkea siihen rikki menneeseen suhteeseen liittyvää, mutta oletan, että tuo tunne on mennyt pois kun aikaa on kulunut?

Jos olisin tiennyt, mitä tämä on, en olisi lapsia hankkinut. Parikymppisenä luulin haluavani perinteisen perhe-elämän, nyt kolmenkympin paremmalla puolen lasken vuosia siihen, että nuorempikin lapsista on täysi-ikäinen ja pääsen perhe-elämästä eroon.

En, lapset on parasta mun elämässä ja pisti asiat mittasuhteisiin, oma napa ei oo enää tärkein. Jossain vaikeassa kohdassa elämää pystyin tsemppaamaan että jaksan tämänkin, että lapsilla on äiti joka kantaa ja pärjää, vaikka olosuhteet on mitä on.

En kadu, vaikka rankkaa on ollut ja epäkiitollista. Joskus ajattelen, mitä olisi ylipäätään lasten kanssa pitänyt tehdä toisin, mutta ei se ikinä siihen mene, että olisi pitänyt kokonaan jäädä ilman.

Vierailija kirjoitti:

Hassua jos joku sellainen katuu, joka on aivan tietoisesti ja suunnitelmallisesti oikein HANKKINUT lapsen/lapsia. Tosin yksi tuttu sanoi eron jälkeen, että eron myötä alkoi katumaan lapsia ja aivan kaikkea siihen rikki menneeseen suhteeseen liittyvää, mutta oletan, että tuo tunne on mennyt pois kun aikaa on kulunut?

Ohis, mutta ei kai lapset voi ehjää suhdetta hajottaa. Jonkun laitoshoitopaikkaa vaativan erityislapsen voin kuvitella, muuten ei.

Vierailija kirjoitti:

Jos olisin tiennyt, mitä tämä on, en olisi lapsia hankkinut. Parikymppisenä luulin haluavani perinteisen perhe-elämän, nyt kolmenkympin paremmalla puolen lasken vuosia siihen, että nuorempikin lapsista on täysi-ikäinen ja pääsen perhe-elämästä eroon.

Minulle kävi samoin ja lähdinkin. Muutaman vuoden jälkeen palasin hoitamaan kasvatus hommani loppuun ja nyt laskeskelen päiviä, että saan hommat taputeltua.