Sisäinen lapsi/ traumat, miten olette saaneet käsiteltyä aikuisena/kun mikään ihmissuhde ei täydennä tarvetta?

Minulla se on onnistunut toistamispakon tiedostamisen kautta. Olen päätynyt pitkissä suhteissani yhteen ihmisen kanssa, joka muistuttaa osin itsekeskeisiä vanhempiani, mutta ei liikaa. 

Olen joutunut kehittämään niitä puoliani, jotka osaavat laittaa kampoihin tarvittaessa ja rentoutua pienen paineenkin alla. Ottanut suhteessa enemmän valtaa ja vastuuta, ja antanut kumppanille ymmärrystä ja kertonut, mitä tarvitsen, ja osittain saanutkin sitä. Opetellut ymmärtämään erillisyytemme. Vanhempien heikkeneminen ja kuolema vapautti vielä lisää, heidät oli lopultakin varaa nähdä omanlaisinaan ihmisinä ongelmineen ja hyveineen, kun he eivät olleet enää aiheuttamassa uusia vaikeuksia. 

Se on auttanut valtavasti, että olen opetellut katsomaan tilanteita laajemmin, vähemmän henkilökohtaisesti. Ymmärtäen aina paremmin, milloin omat reaktiot ovat ali- tai ylimitoitettuja, ja mikä on aivan oikeutettua kenen tahansa järkevän ihmisen mielestä. 

Itsellä on ollut traumaattinen lapsuus ja keski-ikäisenä olen alkanut työstämään asiaa.

Olen todella vaativa itseäni kohtaan ja pienetkin epäonnistumiset vaikuttavat syvästi.

Olen lukenut paljon ja minulle on vihdoin ja viimein avautunut se että minun täytyy rakastaa ja hyväksyä itsesi täysin! Ja ole itsesi puolella. Ja kohdella itseäsi kuin kohtelisit muita läheisiä ihmisiä.

Yleensä sätin itseäni ja etsin virheitä.

Tämä harjoitus on auttanut eli laita kädet sydämen tai rinnan päälle. Lausu itsellesi lempeydellä

- olen riittävä

- olen rakas

- olen turvassa

Youtubesta voi tutustua myös eft - naputteluun.

Itse olen vasta alkanut oppinut tunnistamaan tunteita eli turvattomuus ja pelko. Ennen tunteet olivat kadoksissa.

Ja kun tunteet ryöpsähtivät pintaan enkä tunnistanut niitä niin oli kyllä melkoinen olotila.

Nyt huomaan että sisäinen lapseni tarvitsee sitä turvaa ja tulla nähdyksi ja hyväksytyksi. Onneksi olen tämän tunnetilan ja syyn ymmärtänyt.

Myös sisäisen lapsen hoivameditaatio on auttanut. Ennen en osannut yhtään visualisoida sisäistä lastani.

Rosen - terapiasta on myös moni saanut avun. Itsekin saanut hoivaa. Mutta terapeutin pitää olla oikeanlainen eli empaattinen ja läsnäoleva hoitaja.

Olet riittävä, olet rakas ja olet turvassa!

Tuosta pimeyden kautta kulkemisesta: en osaa sanoa, mitä edellinen asiasta maininnut sillä tarkoittaa. Itse pidän sitä tavallaan yhtenä parantumisen keskeisimpänä ehtona. Itse tarkoitan sillä sellaista täydellistä antautumista kaikelle, mitä sisällä on. Sieltähän tulee myös kaikkea synkkää, kuten vihaa, ahdistusta ja pelkoa. Ne pitää kaikki kohdata ja ottaa vastaan hyväksyvästi. Se voi vaatia sellaisen pidemmänkin ajanjakson vain näiden "pimeämpien" teemojen kimpussa. Samoin spiritualiteetin yhteydessä puhutaan "sielun pimeästä yöstä"... 

Itse olen löytänyt syvimmän rakkauden ja turvan hengellisyyden kautta. Joudun muistuttamaan itseäni päivittäin siitä että pysyn siinä rakkaudessa, turvassa ja luottamuksessa enkä asetu uudelleen traumaidentiteettini varaan.

Sillä tavalla että ymmärsin olevani aikuinen ja itse vastuussa itsestäni.

Mutta lähdette kuitenkin sääliä tuntematta täyttämään turvallisuusvajettanne toisten kustannuksella, heidän elämästään piittaamatta. Koska se oma elämä.

Mun mielestä kun ympäröi itsensä hyvillä ihmisillä niin heistä saatu lämpö ja energia eheyttää. Tässä ei vaadita keneltäkään mitään. Jonkun ihmisen lyhyt tapaaminen vaikka kirjastossa yms. Ei se vaadi edes mitään kontaktia vaan empatian ja hyvyyden voi herkkä ihminen aistia.

Miettikää kun tapaatte jonkun vihaisen, valittavan ihmisen niin sellainen vie energiaa.

Eilen just tapasin tällaisen ihmisen ja olin ihan loppu kun hän kaatoi pahanolonsa minuun.

Tunne lukkosi -kirja käsittelee aihetta aika hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä kun ympäröi itsensä hyvillä ihmisillä niin heistä saatu lämpö ja energia eheyttää. Tässä ei vaadita keneltäkään mitään. Jonkun ihmisen lyhyt tapaaminen vaikka kirjastossa yms. Ei se vaadi edes mitään kontaktia vaan empatian ja hyvyyden voi herkkä ihminen aistia.

Miettikää kun tapaatte jonkun vihaisen, valittavan ihmisen niin sellainen vie energiaa.

Eilen just tapasin tällaisen ihmisen ja olin ihan loppu kun hän kaatoi pahanolonsa minuun.

Tuo voi toimia ensiapuna, mutta voiko tämä olla yleisohje kaikille? Eikö siinä käy niin, että lopulta hyvin harva viitsii olla kenenkään kanssa tekemisissä? Ja ympärilläsi ne, joilta haluaisit saada positiivista energiaa, luokittelevat sinut imuriksi ja ottavat etäisyyttä. 

Vai voisiko tavoitella sitä, että jonain päivänä pystyy kohtaamaan vihaisen, valittavan ihmisen ja huomata, että hänelle voi antaa jotain ilman että itse menettää siinä mitään, vaan itse asiassa saa? Eli on aikuistunut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä kun ympäröi itsensä hyvillä ihmisillä niin heistä saatu lämpö ja energia eheyttää. Tässä ei vaadita keneltäkään mitään. Jonkun ihmisen lyhyt tapaaminen vaikka kirjastossa yms. Ei se vaadi edes mitään kontaktia vaan empatian ja hyvyyden voi herkkä ihminen aistia.

Miettikää kun tapaatte jonkun vihaisen, valittavan ihmisen niin sellainen vie energiaa.

Eilen just tapasin tällaisen ihmisen ja olin ihan loppu kun hän kaatoi pahanolonsa minuun.

Tuo voi toimia ensiapuna, mutta voiko tämä olla yleisohje kaikille? Eikö siinä käy niin, että lopulta hyvin harva viitsii olla kenenkään kanssa tekemisissä? Ja ympärilläsi ne, joilta haluaisit saada positiivista energiaa, luokittelevat sinut imuriksi ja ottavat etäisyyttä. 

Vai voisiko tavoitella sitä, että jonain päivänä pystyy kohtaamaan vihaisen, valittavan ihmisen ja huomata, että hänelle voi antaa jotain ilman että itse menettää siinä mitään, vaan itse asiassa saa? Eli on aikuistunut. 

Onhan se ihan hyvä yleisohje, ettei kiusaa itseään ihmisillä, jotka satuttavat. Sinänsä omasta mielestäni vihan ilmaiseminen ja "valittaminen" eli ikävienkin asioiden jakaminen ovat normaali osa elämää, kunhan ne tehdään terveillä tavoilla. Viha ei siis tarkoita väkivaltaa eikä valittaminen sitä, että vuodet tai vuosikymmenet oksennetaan paha olo toisten päälle tekemättä itse omalle elämälle mitään.

No parisuhde ei mulla todellakaan korjannut lapsuudesta asti olleita vääriä toimintatapoja (päinvastoin) mutta auttoi ymmärtämään, että mulla on sellaisia. Ja nyt eron jälkeen oon käsitellyt niitä tunteita ja ajatusmalleja parisen vuotta yksin. En todellakaan ole mitään ihmissuhdetta käyttänyt näitten korjaamiseen, ei toiselle voi sälyttää sellaista vastuuta. Ihan itsenäisesti olen tätä työtä tehnyt, ja päässyt jo kiitettävän pitkälle. En enää esimerkiksi antaudu sille syvälle ihastukselle mitä koen kun tapaan rikkinäisen ihmisen.

Koen siis voimakasta tarvetta yrittää korjata ihmisiä, sillä en onnistunut tuossa lapsena kun äitini oli masentunut. Nykyään ymmärrän että tuo tunne ei ole merkki siitä että meidät on tarkoitettu yhteen, vaan se tunne juontaa lapsena koetusta avuttomuudesta.

Ensimmäinen askel on ollut irrottautua vahingollisista ihmissuhteista.

Jeesuksen eheyttävään armohoitoon vaa.

Tv7,rkk-sansaa,gospelii.

Taivaas kaikki on toisin

Ihan samaa olen miettinyt itsekin. Joku huutava sisäinen tyhjyys johon hakee täytettä toinen toistaan epätoivoisemmista ihmissuhteista eikä mikään vaan riitä. Se huutava tyhjyys ei vaan hiljene. Korkeintaan hetkeksi, mutta palaa aina takaisin. En usko, että kykenen ikinä pysyvään parisuhteeseen tai tasapainoiseen rakkauteen. Ystävyyssuhteita onneksi on. Sekin on taas minusta surullista, miksi ne ystävyydet ei riitä, miksi sitä hyväksyntää pitää ikuisesti metsästää tuhoon tuomituista romanttisista suhteista. Miksei voi vaan antaa olla. Luovuttaa. Todeta, että rakkaus ei ollut minulle ja keskittyä muihin juttuihin.

Joidenkin teorioiden mukaan meissä on aina, koko elämän ajan sitä pientä lasta sisällämme, tunteissamme, reaktioissamme ja tavoissamme käyttäytyä. Esim. narsistit omaavat paljon samoja ominaisuuksia, joita lapsissa on. 

En tiedä, onko se välttämättä huono asia, että meissä on ainakin se pieni ripaus aina lasta käyttäytymisessämme yms. Joidenkin teorioiden mukaan meidän jokaisen olisi hyvä jopa leikkiä välillä. Mene ja tiedä, onko se sitten terapeuttista..

Vierailija kirjoitti:

Mutta lähdette kuitenkin sääliä tuntematta täyttämään turvallisuusvajettanne toisten kustannuksella, heidän elämästään piittaamatta. Koska se oma elämä.

Höpöhöpö taas.

Minä muistan lapsuuteni hyvin turvattomana, pelottavana ja jopa ahdistavana. Isä oli dominoiva, huusi ja käytti paljon henkistä väkivaltaa. Huomaan itsessäni samoja tapoja käyttäytyä, kuten lapsena tein, tietyissä tilanteissa. Sulkeudun itseeni, haluan välillä vetäytyä ja eristäytyä omiin oloihini. Ihmissuhteissa epäilen aina sitä, välittääkö se toinen osapuoli minusta. Siksi, jättämisen, tai hyväksikäyttämisen pelosta, saatan ilmoittaa seurustelukumppanille, että en halua enää jatkaa tapaamista.

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin teorioiden mukaan meissä on aina, koko elämän ajan sitä pientä lasta sisällämme, tunteissamme, reaktioissamme ja tavoissamme käyttäytyä. Esim. narsistit omaavat paljon samoja ominaisuuksia, joita lapsissa on. 

En tiedä, onko se välttämättä huono asia, että meissä on ainakin se pieni ripaus aina lasta käyttäytymisessämme yms. Joidenkin teorioiden mukaan meidän jokaisen olisi hyvä jopa leikkiä välillä. Mene ja tiedä, onko se sitten terapeuttista..

Minä luulen, että sinä puhut nyt vähän eri asiasta. Varmaan tietty lapsenmielisyys on hyväkin säilyttää. Mutta silloin puhutaan ihan eri ilmiöstä, kun ihminen kantaa mukanaan niin raskasta traumaa että se alkaa hallita elämää ja tehdä ihmissuhteista mahdottomia.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa myös tarkastella sitä ovatko ne ihmissuhteet, joissa olet kokenut etteivät täytä rakkauden tarvetta, olleet todellisuudessa rakkaudellisia ja turvallisia. Tällä tarkoitan sitä, että ovatko kumppanit olleet luotettavia, vastavuoroisia ja läsnäolevia vai vältteleviä, hylkääviä ja ennemminkin otanta puolella. Iästä riippumatta rakkaussuhteessa ja ihmissuhteissa ylipäänsä tietynlainen johdonmukaisuus, on toivottavaa. Ei toive kumppanin turvallisuudesta liity lapsen turvattomuuden kokemukseen. 

Rakkaudessakin se, että toinen rakastaa ja toinen ei, ei tosiaankaan vastaa mihinkään tarpeeseen. Tarve olla rakastettu ja rakastaa vastavuoroisesti, on perustarve. Henkilökohtaisesti en usko näihin sisäinen lapseni on vailla samanlaista pyyteetöntä rakkautta, kuin vanhemman rakkaus lastaan kohtaan. Omalla kohdallani koen nämä äidillisen/isällisen rakkauden osoitukset lähinnä tukahduttaviksi, holhoaviksi ja jopa hieman vastenmielisiksi. En ole etsimässä isä- tai äitihahmoa.

Ei se nyt aina noinkaan mene. Joskus se, että itse rakastaa, voi tuoda elämään sisältöä ja merkitystä, vaikka toinen ei rakastaisikaan. Eikä aina ole vastenmielistä sekään, että toinen rakastaa, vaikka itse ei rakastaisi. 

Rakkaus on lahja eikä vaihtokauppa.

Yli vuoden vanha ketju jonka löysin nyt. Minulle pieni määrä tapaamisia terapeutin kanssa palautti pitkään kateissa olleen hyvän olotilan tai tilanteen jossa se hyvä olotila vähintään vaanii tilaisuutta vallatakseen minut uudestaan ja uudestaan. En osannut odottaa näin hyvää tulosta enkä edes tiedä miten kaikki tapahtui. Sen osaan sanoa, että terapeutin fiksu ja kunnioittava suhtautuminen ja jonkinlainen vähäeleisyys olivat avainasemassa. Jo ennen näitä tapaamisia olin itse parhaani mukaan huolehtinut hyvinvoinnistani, mihin kuuluu mm. melko terveet tavat ja täysi päihteettömyys. Olin myös jo luopunut siitä ajatuksesta, että joku toinen ihminen voisi ratkaista ongelmani joko parisuhteessa tai muuten. Jotain jäi silti vielä puuttumaan.



Ehkä vielä putoan huolipyörteisiin uudelleen, mutta nyt nautiskelen siitä että uskaltauduin heikoille jäille jotka yllättäen kantoivat. Uskaltaudun taas ohjautumaan sisältä päin, vaikka ulkopuolinen painostus on melkoista ja lähes jokainen turvaverkkoni on pettänyt ja osittain oma terveyskin rakoilee.

Nautiskelen nyt kaikista niistä pienistä vapauksista ja pienistä iloista joita minulla vielä on ja joihin kuuluu mahdollisuus tehdä myös epäitsekkäitä tekoja. Yhteys muihin ihmisiin on taattu kun osaa itse olla tarvittaessa myös kuuntelevana korvana.

On hyvä muistaa sekin, että jostain luopuminen voi tuoda tilalle jotain vielä suurempaa.